Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi
esiripun syrjään.
Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena
seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.
Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman
taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä
kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen,
marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento -- se oli Felicitas.
Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa
vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä
vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella
viinillä täytettyä hopeamaljaa.
"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni
kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko
minua ja lastani?"
Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin
silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.
Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja
virkkoi syvällä vakavuudella:
"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle
kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin
kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen
suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten
sisarta. -- No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan",
kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti
keihään hänen kädestänsä.
Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja
ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa
hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla
äänellä.
"Felicitas!"
Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on
nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"
"En ymmärrä sinua."
"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin
juotavaa."
Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.
"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä
haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan
maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"
"Näin teidän lähestyvän -- säikähdyttyäni kivilevyjen maahan
vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut
kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua
suojella!"
"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan
puolustajaa."
"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini
minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä
puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta
sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli
hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."
"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten
emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"
"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla
kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole
nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve
ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna
kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."
"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat
ovat tappelussa kaatuneet".
"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin
levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman,
jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti
Jumalaan."
Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen
kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä
kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti
vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. -- Tämä voimakas
kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia,
"on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet
vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."
Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän
kysyi.
"Yksitoista kuukautta."
"Yksitoista kuukautta -- täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti
itsekseen.
"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät -- olet kai itse
naimisissa?"
"Minäkö? En! Mutta minä -- minä voin sen ehkä aavistaa."
Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen
ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.
Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei
huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti
tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien
silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut.
Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin
silmiin katseli hän mielellään.
Vähitellen nousi Felicitas.
"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin
ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia,
niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun
kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta
kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta
-- sillä sitä olin pahoin peljännyt -- ja kun toinen teistä, joka oli
valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan
langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää,
silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin
viinimaljan. -- Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin
silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä.
Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien
pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa,
ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen
takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä
tässä talossa voidaan tarita."
"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.
Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla
poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.
"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.
Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä
menemästä.
"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"
Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että
minä" -- samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.
"Vai niin, vai -- niin, vai -- niin!" sanoi vanhus hitaasti ja
pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran
näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta
uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella,
että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään
taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit
lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä?
Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista
kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle
lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan
maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet
hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua
oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on
jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä
viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt
olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna
ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen
äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään
ajattele Adalagardista, morsiantasi?"
"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä
kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni
lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä
sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen
käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi
minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen -- --
ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi
häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi
hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni.
Niin -- nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin
uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään
saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren
valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen
tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.
"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin
en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin
harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala -- --
vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka
kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä,
murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti
sulkisit syliisi."
"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin
ynseästi.
"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia
valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän
paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet
toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne
rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä
salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, -- silloin sanoisin: käytä
sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt -- vaan tuossa
hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta.
Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle
mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja
minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset
hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin
vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja
istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."
Mutta nyt suuttui Liuthar.
"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä
on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui.
Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa?
Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen
haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu
orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai -- minun palvelijattareni
niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."
"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista
jumalatartasi! Jos sinä olisit _minun_ poikani etkä kuninkaani poika,
niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta
asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei
alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän
pojan lailla."
Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta
hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta
vuohenjuustoa ja lihaa.
"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen,
ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä
täytettyä ruukkua.
Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun
hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun
rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja
varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.
Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt
sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei
yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se
tapahtua, -- ja sitä minä en tahdo nähdä."
Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti
vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.
Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa
eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.
Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi.
"Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan
olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen
hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää
hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän
arvoisillennekaan vieraille."
"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä
en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla,
kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"
"En; minä nukun mieluimmin _täällä_, -- juuri täällä", vastasi hän ja
hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani
on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. -- Olet kaiketi lukinnut
makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan
päästävän?"
"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."
"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. -- Tässä makaan varsin
mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku
aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa
asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä
pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku
viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma
maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen
vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"
"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.
Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä,
viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.
Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.
"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon
kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi
uhkamielisenä. "_Hänkö_ voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on
juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar
jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt
juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää.
Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä -- sitä en
vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan
ylitse."
Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa
ystävää kohtaan.
Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.
Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:
"Kuules, emäntä!"
"Mitä tahdot?"
"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"
"On kyllä! täällä on yksi."
"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen
vyöhöni; ja sinä -- sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti
kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa
unta, niin nykäise lankaa."
"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."
"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita
silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei
alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua
nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään -- jos
mahdollisesti olisin nukkunut -- ja kiiruhdan sinua auttamaan."
"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi
meitä puutarhassa."
"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään
kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti
kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! -- Hän
miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun
täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar
ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja
hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä
hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon
vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä
yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."
Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen
esiripun läpi.
Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi
hiljaisuus.
Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta
kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt
laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.
Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.
"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! --
Sata-yksi!"
Sen edemmäksi ei hän laskenut.