Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu
tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä
pitkin Merkurius-kukkulalle päin.
"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui
toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä
taivasta kohti.
"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät.
Lähettäkää minulle pian onni. -- Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi
hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia
luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."
Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja
etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen
valkea vaippansa häilyi tuulessa.
Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset
tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.
"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen
seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin
näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni
asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se
on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti
käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä
on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan.
Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti
ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin
pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta
bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. -- Kuule, heidän herttuansa
on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi
kiinni."
"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules,
ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"
"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi
ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa -- tuollaisessa metsäriistan
pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi -- kuten kuningas
sitä nimittää -- mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti,
bajuvarein kaupunki."
"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten
valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo
kuin haluat."
"Missä?"
"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."
"Mutta missä siis?"
"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit
janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on
vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen
katolta tänne asti."
"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta
ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."
"Minulle yhdentekevää."
"Siis valitsemme suuremman."
"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon
yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä
tottelen mielelläni tähtiä -- siis oikealle!"
Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle
polulle.
"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun
taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."
"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen
tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme
hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan
päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että
meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja
itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut
tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle
valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista
ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan
Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua,
Bojormetsän kautta _Regina Castraa_, Rooman lujinta varustusta
piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"
"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa
tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä
läheisemmin, Liuthar."
Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.
"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista,
joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja
kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä
molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää
vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin
ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut
kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta
roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt
jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi
voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista
verta."
"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo
kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.
"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit
jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti
harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."
"Mitenkä, vanhus? -- Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"
"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa
väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut
morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset,
laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta
pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille,
jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen
kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat
kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin
saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti
kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin
keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta!
Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole
ratsastanut häntä kosimaan?"
"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi:
'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne
tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon,
mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis!
nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä
merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu
suurilla kivilevyillä."
"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät
huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen
janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa!
Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan.
Pois kivet tieltä!"
Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin
ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti
häntä siitä.
"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä
talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."
"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus
naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"
Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:
"Hic -- habitat -- -- felicitas
Nihil -- mali -- intret --"
Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.
"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? -- Sekö
onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"
"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut
lumonnut?" kysyi Haduwalt.
"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."
Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi
häntä poistumaan.
"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin
tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta
sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"
"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:
"Tääll' asuu onni ja armahin autuus;
Kauas sa karkoitu turmion tuoja."
"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"
Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja
keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian
jyskyen kaatui puutarhaan päin.
Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua
peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä
asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne.
Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."
"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan
näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä.
Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän
esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.
Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä
kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut
avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.
"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."