Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa,
jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet
pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä
kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit
olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja
karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.
Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin
rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi
kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan
lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa
hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin
kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko
kaupungin.
Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja
niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet.
Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman
puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana
vastuksena.
Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta,
Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja
toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa
juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.
"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin
koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt
Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka
tällä kertaa -- Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"
Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne
alkoivat vähitellen kyteä.
Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.
Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien
rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla,
ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.
"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne
alas! Sammuttakaa soihtunne taikka -- Votanin keihään kautta! -- ei
yksikään teistä jää elämään."
Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli
temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme
vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse
isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme
me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella
epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."
Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:
"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"
Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään
tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla
ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia,
isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.
"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat
sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."
Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi.
Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin
tekivät useimmat orjatkin.
Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät
kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen -- sillä niitäkin oli
kapinallisiin liittäytynyt -- lankesi polvilleen ja suuteli hänen
pukunsa lievettä.
Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.
Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja
heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa,
kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta
vuotavana.
"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä
meillä kurjilla raukoilla enää on -- isämme parhaan ystävän!"
Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin
ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase,
kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen
pystytetyltä Neptunukselta.
Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin
Kottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isä
Johannes!"
Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut -- siis on Jumala sinulle
anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan
anteeksi annettavaa."
Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut
pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin
liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta
kohti ja sanoi:
"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme.
Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä
helvettiin väistymään."
Tuli sammui.
Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja
usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.
"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"
Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois
aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät
myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä
Johannesta kohti.
Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä
teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi
ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin
lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä
ensinkään?"
Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän
tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin
ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."
"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena
päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi
vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän
valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä
sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne,
te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus
nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla
yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte
vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä
palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En
kärsi mitään vastustusta."
Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.
Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:
"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei
mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo
voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette
myöskään tule häntä vastustamaan."
"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva
puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa
heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette
heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat
Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille
opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman
paikan taivaallisen isän sydämessä."
"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit
olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman
mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat
tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte
luotettavan oikeusistuimen turvaksenne -- omat kumppaninne! Olkaa siis
hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"