Me liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin
germanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan
seuraan.
"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!"
"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."
"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?"
virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar,
mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa
viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli
lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin
kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat
sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti -- luippasi tiehensä; mutta
näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. -- Sitte
luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli -- alemannilaisen
ratsu osaa uida kuin joutsen -- ja laukkasi itäisille vuorille päin,
teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat
oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."
"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa
todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli
Suomar, toinen alemanni.
Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä
sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto?
Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan --
teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet!
Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä
hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät
kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"
Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa
hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä
Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat
saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka
he ehkä myöhästyivät, korvattu."
"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.
"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä
tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."
"Vait! Mitä tuo oli?"
"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"
"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."
"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?"
Pari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi
alttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.
"Mutta mikä tuossa portailla makaa?"
"Kuollut."
"Roomalainen."
"Nähtävästi pappi."
"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät
meihin, kun olimme kiivenneet muurien yli", puhui Herbert, eräs ijäkäs
bajuvarilainen alapäällikkö. "He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin
saalispaikkoihin."
"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava
istua", virkkoi Helmdag, edellisen poika.
"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä",
uhkasi Rando.
"Siinä ei ole perää", kiljasi Helmdag. "Sinä olet kaiketi
kadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen
kerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi
minulle gotilainen kastajani Novin piispa."
"Sinä häpeämätön arianilainen!" vastasi Rando. "Sinä Kristusta
tunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle
Kristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi
nyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä -- jokainoan hampaasi!"
"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää", mutisi Helmdag.
"Olkaa vähemmällä, te molemmat!" käski Vestralp. "Täyttäkää kumpikin
suunne, mutta -- Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus,
roomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan
isku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne
ja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen
roomalaisen jaloa verta. -- Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan
riitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea
sitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki
väistää noita portaita."
"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?" kysyi
arianilainen Helmdag.
"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?" tuumasi katolilainen Rando.
"Emme!" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt
rakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. "Se
ei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen
piispan ja Arion palvelijain kesken."
Ja niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen
viinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa,
josta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä
olevalla sotatapparalla _sarkophageista_ [kivinen ruumisarkku],
pilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset,
metallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden
kirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.
Nuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan
kaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: "Anteeksi, pyhä
jumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta
kiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on.
aivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja
lumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen
valkealla kaulallaan."
"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?" kysyi
Vestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.
"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna", vastasi Garizo, "sillä
niin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi
monisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin
oppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja
jäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat
aseettomat."
"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi
panette", naurahti Vestralp. "Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi',
niin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette
merkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen,
vaan samalla niin peloittava."
"Sen seikan tahdon sinulle selittää", vastasi hitaasti valkeapartainen
Herbert. "Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä,
hyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa.
Mutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä."
"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla.
kavaliakin", muistutti Suomar. "Sukkelilla juonilla olette estäneet
vihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä,
yksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän
lähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin
porttien edustalla."
"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja", lisäsi
Herbert, "lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme,
talonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan
ja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin
asukkaita."
"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?" kysyi Suomar.
"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se
teroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa
suostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa."
"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin
näkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme", sanoi
Helmdag naurahtaen.
"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen
jalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti."
"Kerro siitä!" kehoitti Vestralp. "Me, jotka ottelimme joen toisella
puolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja
kuinka niin pian saitte linnan antautumaan."
"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti", alkoi Rando kertoa.
"Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen
pyhimys seisoo nuijaansa kohottaen --"
"Aimo pyhimys! -- Sehän on pakanain jumala."
"Ei, puolijumala."
"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut
roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me
alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen
bajuvarien kanssa -- ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten
metsästäjät! -- päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo
kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät
tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään
emme nähneet -- hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta
sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi
aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen
täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi
kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen,
ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas
nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet --."
"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi
Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme
leijonan uljuus."
"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne?
Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän
kaltaisenne."
"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha
Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin
me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin
ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit,
meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien
kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan
siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi
silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa
kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi
kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin
kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään:
'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi,
ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa.
Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi
Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä
asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja
laulavat kansamme _bardit_ [muinais-saksalaisten ja -brittiläisten
laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."
"No niin! jatkan siis ja -- teidän kunniaksenne. Kissojen -- tai koska
se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa -- leijonain lailla syöksyivät
bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin
polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä
hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja
isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen
tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi
hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä
teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että
koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka.
Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse,
hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun
pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet
ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja
monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen.
Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä
vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen
linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle,
alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs
bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä,
sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella,
ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin,
kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville
kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen
paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne
asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään
rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset
olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman
iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla
kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin
purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän
laajalle loistavan, sinisen kilven."
"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka
varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. _Hänen_
kilpensä! -- Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te
bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"
"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä
myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko
kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt.
Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan
korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät
alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä,
epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat
hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin
sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo
bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori
Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."
"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.
Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta.
Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut
kovaääniseen kiistaan.
Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten
roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan
ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti
veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää
gratiota.
He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja
meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja
Vestralpia.
Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi
sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.
"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.
"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja",
nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.
"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin
yhdestä suusta.
"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen
lemmikkihevoseni rintalevyksi."
"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä
kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen
lapseni kilpikehdon päälle."
"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon
tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.
Helmbert tarkasti molempia palasia: "Ei Forasitso itsekään, Votanin
poika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti
jakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis
yhdessä sovintoa juomaan."
"Kiitoksia", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.
"Mutta täältä on jo viini loppunut", valitti alemanni.
"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut", sanoi bajuvari
huoahtaen.
"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?"
kysyi Vestralp.
Crispus laahustihe puhkuen esiin. "Herra, näyttää tosiaan
mahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni.
Kuitenkin", hän sanoi kuiskaamalla, "luulen, että Jaffa-veitikalla
vielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on
ainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni." Ääneensä hän jatkoi:
"Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset
tilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa."
Mutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että
se rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. "Se mies, joka
sekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!" --
huudahti hän. -- "Tuon paraimman leilin", kuiskasi hän Crispukselle,
"saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa
kaiken pelkonsa jälkeen."
Silloin kajahti ulkoa torventoitotus.
Heti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui
jättiläiskokoinen bajuvari.
"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi
päätetty", huusi hän raikuvalla äänellä, "ja kuitenkin riehuu
sota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat
ja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te
bajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand."
Viivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen:
"Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!" syöksyivät kirkosta ulos.
* * * * *
Kun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä,
ja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän
ajan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.
Vaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään
velvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin
se tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia
pyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.
Hän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. "Ratsumieheni,
kapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton -- kaikki olen
kadottanut! -- paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte
pois, pois yli Alppien. -- Mihinkähän on Plutoni joutunut?"
Leo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo
kuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan
olivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. -- Joka kadun
kulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia
toiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja
leveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä
kajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa:
tuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.
Tribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle
vallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän
kuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi.
Mutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada
auki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle
tielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.
Kukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä
portaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki
sen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä
oli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt,
oli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista
rikkaruohoa ja vesaikkoa.
Tuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti
heleä hirnunta -- ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä
pudistellen, häntä vastaan.
Kaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi
sieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs
toinen maurilainen.
Hiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.
Kun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne.
Ori, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat
hevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.
"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä", virkkoi tribuno.
"Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen
ääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen.
Minun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician
tien vieressä. Ja sitte -- yli vuorten!"
"Herra!" rukoili häntä Himilko. "Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo
yrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän
täytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä
ja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui
meidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa
yrityksemme."
Tribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan
paikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa
aiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka
kärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa
odottaa pilkkopimeän tuloa.