Murhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera
kuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä
musta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä,
vetäen kaapua syrjään.
Hämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota:
"Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa
valhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?"
Mutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä,
kääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan
meluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. --
Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski
hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan
oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi
jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten
kautta tunkea papin huoneeseen.
Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja
kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja
samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo
astui hänen eteensä.
"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.
"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"
"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"
"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse
sinne. Sitten tulen auttamaan." --
Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti,
rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään,
ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta --
liittolaiselleen.
Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien
ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.
"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja
aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat
porttien edustalla!"
Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna
kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli
germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu;
hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.
"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!"
Varovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta
päin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa
kohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan
nähtyjä ratsumiehiä.
"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!"
Hän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn
ohitse Johanneksen huoneeseen.
Sinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua
ja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän
etupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.
Niin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän
takaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen,
tuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa
hän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.
Meluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin
vankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.