Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan
kadunkulmaan.
Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti
taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen
lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti
eteenpäin.
Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon
portin.
Se oli auki.
Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei
ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän
tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen
tavanneet.
Se oli tyhjä.
Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen
pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.
Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan,
pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.
Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.
Oliko Johannes murhattu? -- Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä
suojella?
"Voi minua!" ähkyi hän.
Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti
kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.
"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.
"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi
läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.
"En minä -- en minä! -- Mutta tribuno aikoi --"
"Minä ymmärrän! -- Mitä sinä sitten täältä haet?"
"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas
ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet
kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."
Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen
heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.
"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut
ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" -- ja hän heitti raskaan
pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten
portaitten yli lattialle.
"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle
mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan -- tai puolet siitä! -- ei,
kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen
palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta
minut, pelasta!"
Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita
kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.
Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut --
Kristuksen tähden, ei kullan tähden."
"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.
"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja
taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin
vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."
"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti
häneen.
Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun
täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin
tämän murhan. Mutta sinä -- sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo
onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan
eivätkä minun rukoustani." --
"Niin, niin!" myönsi Zeno.
Hän ajatteli Këix-orjaansa -- hurjistunutta eläintä.
"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.
Katso tänne!"
Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä
alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat
hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.
"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta
holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä
palajan, kun vaara on ohitse."
"Mutta jos -- jos --"
"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin
kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"
"Minua hirvittää -- tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on
kuolleitten luita, luurankoja -- anna anteeksi -- onko luolassa
pyhimysten jäännöksiä?"
"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat
öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."
Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.
Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä.
Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti
siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän
ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani
sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle
ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta
sivuovesta huoneittensa kautta ulos.
Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti
hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.
Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri
joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko
valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin
kuullakseen.
Ensin hän erotti vaimon äänen:
"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on
minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni -- mutta
ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"
"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen
ääni.
"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.
Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;
"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi
murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka
viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut
hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme
auki Zenon oven, löysin isäni -- ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko.
Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"
"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet
yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme
Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."
"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet.
Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa.
Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan
eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin
huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"
"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi
jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen
huoneeseen.
Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan
äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä
hiki juoksi hänen otsaltaan.
Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat
olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.
Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan
kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin
taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki
entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen
mielensä rohkaistui.
Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista
hautaansa.
Hän oli kompastua erääseen arkkuun.
Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:
"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"
Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä
ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku
kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.
Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.
Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en
kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin -- paremmin kuin haarniska
-- suojelee minua tämä verho."
Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan
pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä,
nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää
kirkkoa.
Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla
kiiltelevät kultakappaleet.
Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He
enemmän janoovat verta kuin kultaa."
Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.
"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa
sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet
joutuisivat sille kelvottomalle."
Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.
Kaikki hiljaista.
Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun,
sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon.
Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin
oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin
halkeamasta.
Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui --
silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä
ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen.
Ne kalskuivat kuin rauta.
Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon
käytävän kynnyksellä.
Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät
hervottomiksi.
Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa
Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä
yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen
niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole,
pappi".