YHDESTOISTA LUKU.

Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset

kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli

bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita!

Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta

jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."

Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat

myöskin Crispus ja Fulvius.

Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen.

"Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten,

samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti;

sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.

Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt

pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo

kaukana hänestä.

Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva

nuorukainen ajoivat heitä takaa.

Pian saavuttivat he Crispuksen.

Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla

peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa.

Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen

nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä

kuolleeksi.

Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun

nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti

tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn,

vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle

makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä

kasvoja.

"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut!

Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei

vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi,

jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa.

Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit

todistuksen antaa."

Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan

vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä

tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.

Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan

merkiksi:

"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on

Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole

kastettu -- eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."

"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma

alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään

mielihyvästä hieroskellen. -- "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään

Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat

meidät sinne -- ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo

juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."

Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan

kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt

ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin

määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä

aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän

sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen

juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.

Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa

-- hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet.

Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät

sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat

niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta

vahinkoa -- ne voi jälleen liimata kiinni."

Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli

pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään

vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet;

ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan

toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.

Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta

Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui

häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä

et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen

kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken

lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."

Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä

tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti

kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään

kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina

ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli

viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.

* * * * *

Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.

Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen

tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän

ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut

kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen

nevaisella rannalla.

Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän,

kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti,

kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte

käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.

"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään,

jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.

Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen

päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla

ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin

nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.

Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa

tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää

tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti

selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.

Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja

nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.

"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen

luokseen".

Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.

Felicitas: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.) · 第 19 / 28 题