Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.
Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet
kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman
päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua
siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.
Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen
valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää
vihollista.
Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista
reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään
vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt
varustuksen läpi -- sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo
aamusta asti olivat vartioineet -- kajahti idästä, korkeilta kallioilta
oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.
Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko
kotkan huudon?"
Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille!
Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa
siipensä lentoon?"
Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen
metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."
"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! _Lännestäpäin_ vihollinen uhkaa.
Keihäs alas. Eteenpäin!"
Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan
kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin
kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin,
kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen
harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan
muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.
Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat
nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen
heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.
"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella.
Kuunnelkaamme heitä!"
Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja
Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan
taaksepäin.
Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti
lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta
huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin
kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin
oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi
ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista
peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka
keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita -- riimukirjoitus
tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu
haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari
oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku
lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut,
nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea
nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus -- ratsastaja
halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin
lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa,
joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään;
luultavasti oli äidin käsi -- sillä tämä nuorukainen oli vielä
varmasti vaimoton -- kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset
raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin
tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat,
kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla
roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan
haikaran pyrstöhöyhenet.
Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen
vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas
rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen
vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen
niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä
palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan
riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä
päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi
maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka
luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.
Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti
vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle,
joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.
"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella
äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin
kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. -- Sinä olet,
sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä
uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta.
Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka
on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole
vielä minua voittanut."
Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;
Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."
"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen
kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi
asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme
myöskään tahdo asettautua."
"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.
Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! -- Mutta
sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle?
Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"
"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen
kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus
Augustulus."
Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti
sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte
vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa
tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle
kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus
Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä
saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun
lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar -- kuuluisan rohkea mies.
Hän on sen meille itse kirjoittanut."
Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni;
mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.
"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä
tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei
valehtele."
"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen
seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen
kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi
lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."
Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä,
tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että
kirjaimet olivat ylösalaisin.
Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän
näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen
melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi -- ja nyt, kun
se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."
"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.
"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.
"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui
kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että
taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä
hyväksi tahdotte taistella?"
"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.
"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.
"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.
"Vielä on Byzantilla valtaa -- pian lähettää Byzantti uuden keisarin",
uhkasi Severus.
"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin
tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille
sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin
omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä --"
"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.
"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin
seuralainen jurosti.
Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä
tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni
tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta
teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."
Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja
barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta
puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta
et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"
"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille
kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin
kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian
harvalukuiset väistyäksemme edestänne."
Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu
omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi
liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi.
Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran:
jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"
"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla
kertaa.
Silloin käänsi Liuthar hevosensa.
"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin
hallussa."
Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.
"Haduwalt, puhalla torveen!"
Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys
kaikui roomalaisten korviin.
Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä
ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa
idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta
sellainen hirvittävä pauhina -- sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten
kalsketta -- että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin
kääntyivät kauhistuneina sinne päin.
Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja
pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi
sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin,
syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa
ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja.
Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat,
kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä
vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa,
kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia
puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.
Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan
voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.
Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon
palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat
päälliköt sen tornia: keisarillinen _vexillum_ [lippu] liehui vielä sen
huipussa.
Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla
he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti
roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi
toiselta puolen.
Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan
miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun
ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa
sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta,
hätyytettiin.
Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän;
hän kääntyi.
"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.
"Te olette hukassa!"
"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa
karkaavaa vastaan.
Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin
ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen
kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt
hänen sydämensä.
"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä
kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto
häntä itäänpäin.
Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa
sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen
joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa
heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain
kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät
Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan
vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka
haaralle.
Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata
miestä.
Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.
Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen
vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias
mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan
rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt
kulki hän jalkaisin.
Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään,
hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat
hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen
hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois
miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".
"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä.
"Minä en tahdo enää elää!"
"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.
Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se
putosi kahtena kappaleena hänen päältään.
Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut
kädestään voitollista miekkaansa.
Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen
sotatapparansa.
"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä,
"kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko
alemanneja?"
"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule
lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet
kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen
legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat
serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin!
Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja
lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee
isompi lauma."
"Ja mikä on nimenne?"
"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin
miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta
kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis,
vanhus! Sinulle jää vielä --"
"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan
aina kahvaa myöten sydämeensä.
Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.
"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi
hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos
se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta
herraa. -- Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki
menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia!
-- _Hojoo, Sigoo! Heiloo_!" huusi hän molempien kämmentensä läpi:
"Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua,
huutaa sinua! _Hojohoo, Sigoo! Heilohoo!_ Nyt jakakaamme saalis ja maa!"
Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:
"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän
iloisella äänellä.
Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja
sotaista meteliä.
"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen
tapparallaan kapitolia.
Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää,
sotaisaa räikkynää.
"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!"
huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja
karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen!
Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"