Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno
sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.
Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri
joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin
noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata
barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.
Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian
varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli
hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita
talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja
sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.
Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään
alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan
Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa,
erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia
palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen
olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin
taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.
Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia
ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin
vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat
ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä
voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski
orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia,
siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan
yhä raskaampia taakkoja.
He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat
edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja
viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.
"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus
-- häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi -- eräälle
valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa
raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei
jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen
selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui
maahan.
Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli
kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu -- hän oli rajuimmin taistellut
ja hänen monista haavoistaan virtasi verta -- ja pysäytti samalla myös
ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus,
armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."
"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka
sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä
häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.
Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen
puristuneilta huulilta.
Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt
julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja
siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko
ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta
syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia
kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva
sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." --
Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran
lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.
Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa
oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon
pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.
"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle
vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu
omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä
omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu.
Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä
tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita
seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan
tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden
Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."
Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi
pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä
seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa,
-- veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.
Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi,
oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut
luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan
päälläkin Herran Kristuksen oma!"
"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo
ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä
lihaa. Turha on häntä lihottaa." --
Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen
rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule,
Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se
joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan
samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet
valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia.
Ja lyijy heidät pian myrkyttää. -- Nyt kylpypaikalle!"
Sen sanottuaan hän lähti pihasta.
Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi
halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen;
hän oli tämän vanhempi veli.
Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä
veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi
syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle
tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan
kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin
että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin
vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."
Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä
otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä
luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty
paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix
vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.