Päivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin,
venyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan
kapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.
Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se
estänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa
partaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa,
mitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte
monen rajattoman intohimon uurtamat.
Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku
tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista
orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi
orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun
viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan.
"Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä
vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä
kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"
Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle
pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin
perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli
purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään,
saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.
Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä
kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti
hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni.
Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion
humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen
mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."
Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen
vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki!
-- Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan
järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä
kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa -- niin
periköön hänet hitto!"
Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus
tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren
germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota
tähtäsi.
Pian oli hän hyvällä mielellä taas.
"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori
hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa
partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"
Ja hän joi sen pohjaan.
Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten
vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.
"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja
ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa
ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja
sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun
haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan.
Minä janoon taistelua ja voittoa! -- Tuolla alhaalla kaupungin
kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja
kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista
vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö,
ankarimmin ahdistetaan -- hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla
pulassa -- silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin
erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin
luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin
ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota
nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska
itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on
minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema
ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi -- Felicitas! -- Käske
valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut
aseisiin".
Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli
jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja
kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen
tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat.
Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen,
jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta
norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti
pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta,
mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.
Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen
kotelo.
"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti
sysäsi ne pois.
"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla --."
"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä
enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on
egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin
parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia
-- minä näin viime yönä niin pahan unen."
"Kanna siis itse niitä!"
"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun
viettävän häitä --"
"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa -- Felicitaanko kanssa?"
"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."
"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti
vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"
"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.
"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta.
Miksi? Sano mistä syystä?"
"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin --"
"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan
itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun
lääketiedettäsi ja sormiasi."
"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä
rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi
olla!"
Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka
kuukausi aina uutta vaimoa!"
"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" --
"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt
samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan
Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa.
Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin
olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet
minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat!
-- Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana
kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin,
suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi
viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen
päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin
keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin
palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi
ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he
minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun
olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut
tyttö. -- Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä
kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako?
Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään
kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan.
No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän
taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä.
"Saalista -- nautintoa -- taistelua! Viinin, aseitten, naisten
hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei
heräämistä enää -- ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."
Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin
ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin
jyrkkiä portaita alas.
Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.
Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko _ala'nsa_ [500-miehinen
sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä
kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi,
kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski
hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin
käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia
kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö
välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin
edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää
sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle
ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava
kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.
"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen
jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä
yhtä huonosti kuin Gallalle!"
Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton,
komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi
kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.
Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui
seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden
seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi,
keihäs ja sotatappara -- kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun
hänet vangittiin.
"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa
hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten
sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen
kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."
Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn,
kimeästi hirnuen.
"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui
kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet
sinut maahan musertavat!"
Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio
barbareille!"
Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa
päällikköään seuraten, alas laaksoon.