Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen
päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla
olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.
Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset
säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.
Portilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin
kuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt
läntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa,
että niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli
ratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta
hevosen selkään.
Severus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti
he sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina
läntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan
kääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi
kaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.
"No!" sanoi hän heille. "Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien
pyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista.
Teidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän
länsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja
kaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?"
"Taikka _tahdoitteko_ olla sellaisia?" Cornelius lisäsi epäluuloisena.
"Näetkös", hän sanoi Severukselle, "heillä on kyllä syytä vetää yhtä
köyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä,
mutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä
markkaansa niin kuin keisarin viskaalit."
Mutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: "Ei, herra! minä en
ole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut
suurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen
maatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista -- ja jos minua ette usko,
niin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu.
Minä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä
-- Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi -- ja koko metsä ei ole
viidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos
barbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet.
Millään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja;
korkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka
toistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu."
"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!" huudahti
Severus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. "Sotavanhus on oikeassa,
Cornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo
kourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme --
vaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä
pyydän päästä hänen maurilaisistaan -- kuuletko, minä pyydän niistä
päästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin
kansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan."
"Minä suostun tuumaasi", sanoi Cornelius, "ne lienevät ainoastaan
partioretkeläisiä."
"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla
tasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minun _täytyy_ voittaa -- sinun
lupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani."
Hän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui
kapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi
tuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin
ja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko
Vindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin
perästä.
Pian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla
ja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia
sotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi
läheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä
hartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi -- liian
suuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä
oli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanha _ancilla_
[naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita
-- ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi
puhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia
joka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.
Severus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: "No niin, tahto
on hyvä --"
"Ja liha ei ole heikko!" ivasi Cornelius.
"Mutta", Severus jatkoi, "mieluummin näkisin täällä solakan
veljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa?
Piilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?"
"Täällä hän piilottelee!" huusi korkealta heidän päänsä päältä
rukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan
ainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen
kerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius
sieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.
"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni
tahdon sinua kiittää."
"Niin päästä hänet vapaaksi!" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus
hämmästyneeltä Severukselta, "käske vartijan, joka seisoo tuolla
ovella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet
kiinni."
"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies", komensi vanhus. "Minä tarvitsen
tuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa
velkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän
jää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin."
Vanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle
korvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. "Tämä on väkivaltaa!" hän
huusi ja piteli korvallistaan. "Minun täytyy pakosta mukautua."
"Luja ja uskollinen roomalaissielu!" pilkkasi Cornelius.
Samassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään,
jotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; "Pois, pois
portille!"
Cornelius katseli häntä hyvillä mielin. "Tuollaista intoa minä ylistän!
Sinä ikävöit taistelua; niinkö?"
"Eipä niinkään, herrani", vastasi nuorukainen vilpittömästi,
"ainoastaan Felicitasta ikävöin".
Corneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti
veljensä poikaa: "Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi
silmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut
joen yli."
"Entäs tribuno?" kuiskasi nuori aviomies.
"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista."
"Entäs Zeno?"
"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä
piilottaessaan."
Nyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin
kaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat
heidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte
tuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: "Roomalaiset! Juvavumin
miehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!"
Hän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä.
Ainoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen
näköisenä: "Saanko kysyä?"
"Kysy!" Severus vastasi vastenmielisesti.
"Montakohan barbaria siellä lienee?"
"Tuskin sataakaan."
"Ja meitä on kuusisataa!" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen
porvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä:
"Portille! ja turmio barbareille!"
"Turmio barbareille!" huusi nyt koko joukko.
Portti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan
yli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin
ainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan
valleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat
kaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän,
kuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu
vähäinen sotajoukko.