* * * * *
Yö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun.
Vartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin
paikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä,
paloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa,
sammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa
terävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata
jälkeäkään vihollisesta.
Juvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta
maakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun
huomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin
sitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy
selville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei
myöskään talonpojiksi puettuja barbareita.
Mitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman
ankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut
aavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli
tapahtunut.
Juuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä
odotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät
olleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta
kaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä
sielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin
tuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty
ainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille
ollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.
Kun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa
merkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää
kuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen
yli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella
Ivaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi.
Tribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin,
mutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti
kallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen
päähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja
linkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
merkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin.
Sitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin
ja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää
tapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen
kylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja
marssimisen hien ja tomun.
* * * * *
Kylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla
peitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin
jalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden
vuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista,
reisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu
olivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa.
Lopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää
painui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua
hän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia
valkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen
välisen käytävän.
"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?" hän mutisi itsekseen.
"He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa
tässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada -- tarkat
laskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen
selville! Parasta olisi --"
"Parasta olisi", keskeytti häntä surumielinen ääni, "jos nukkuisimme
sitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää
kuin heidänkään."
Severus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti
ja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin
varustettuna hänen takanaan.
"Sinä, Cornelius! -- Mitä sinä ajattelet?"
"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi
tänne syntyneetkään."
"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt."
"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin
elämänhaluinen."
"Mitä sinulla on asiaa?"
"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet
kapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua
pyytämään."
"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!"
"Jospa vain _niitä_ näkisin! Mutta minä näen germanit!"
"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja
mantereilla."
"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidän _täytyy_ olla lähellä, aivan
lähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat."
"Miksi täytyy heidän olla lähellä?"
"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja
koska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa
vahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi
öisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua,
myöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon."
"Se ei usein ole täällä", Severus sanoi, "mutta tavataan kuitenkin
välistä lammikoissa ja suoniityillä".
"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran
tältä puolelta, vuoren metsiköstä päin."
"Ehkäpä se siellä pesii."
"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa.
Ensimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä
heikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat."
"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!"
"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se
alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun
kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." --
Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se
kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen
kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla
nostin."
"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. -- Ja yhtä usein
kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se
kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."
"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit,
meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta
päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran
yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla
haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei
minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen;
näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet
osia! -- Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan
välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että
Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."
"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä,
mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta,
"Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin
Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma --
minun unelmieni ylpeys -- vaipuu, vaipuu lakkaamatta."
"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä
syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" -- hän tarttui
viereisellä patjalla olevaan aseeseen -- "jos minun täytyisi
tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta
esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän
germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä,
kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien
vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle
uskollisuutta. Ja he vannoivat."
"Siitä on jo pitkät ajat."
"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin
ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä
miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa.
Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse
kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."
Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.
"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti
surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten,
illyrikalaisten ja -- eniten germanien avulla olet lyönyt toisia
germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan
kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa
keltiläistä verta -- ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa
palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen
keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua
hyvistä töistäsi, tänne -- kunnialliseen maanpakoon."
"Se oli varsin -- ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen,
"mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."
"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. "_Fuimus Troes!_ Me olemme hukassa.
Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille -- perikato. Näyttää
siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi
kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus
imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan
pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme.
Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin
pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita,
kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään
roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä
imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot
heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset.
He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He
tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan
rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari
Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista -- neljä
vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He
kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole
Herkuleiksi. -- Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu.
Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."
Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä
kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä
sanojesi mukaan; sinunkin _Thalamosi_ [Makuuhuone] on tyhjänä, anna
_Hymenaion_ [Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."
"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä
joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa
ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei!
Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä
paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne
kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että
barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän
kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä
äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei
ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia --
se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti
lukuisamman orjaväestönsä edessä! -- Olisit vain nähnyt niitä murhaa
uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät
herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin
läpi! -- Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen
ollut ja kaikkia olen koetellut -- Roomassa, Ravennassa, Byzantissa,
sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana -- aina hyvällä menestyksellä, ja
kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen
koetellut -- mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini
Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen
koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa,
joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä
-- mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia -- vaan kristitty
pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman,
vaan taivaan valtakunta. -- Olen saanut kylläkseni! -- Ja vieläkin
kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia
-- kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät -- sellainen kansa ei
enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit,
tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani
Camillon tai Scipion sodassa!"
Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa
minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että
olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".
Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen
voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole
kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."
Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu
temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja
huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä,
virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"