Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin
porttien ulkopuolella?
Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.
Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat
olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä
enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.
Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan
tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut:
"Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut
orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin
vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä
hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.
Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään
ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut
rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja
porttien suojelemisessa.
Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat
hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta
voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä,
ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen
ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja
rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta
sammuttaneet.
Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä
hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran
yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena
virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan
virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi
samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta
hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista.
Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan
satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä,
ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.
Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta
sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että
ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui
vettä. -- Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli?
Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan
sanomaansa kaikkein suorinta tietä?
Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli
tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja
vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli
tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen
kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä;
sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran
höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka
oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli
lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli
näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli
luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut
kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli
takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.
Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.
Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli
edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin
tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi
nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan
ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka
keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli
pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.
Miten oli noiden neljän miehen käynyt?