Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli
ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin
Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja
viipyivät siten kauemmin tiellä.
"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua
päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi
pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin
väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä,
tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle,
että minun tieni on aivan varma, aivan varma."
"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!"
huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään,
niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.
"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä
maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut
nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen.
Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta
vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut
sen naisen, jota olen halunnut. Minä _tahdon_ omistaa hänet, tuon
hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee
suonistani."
Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.
"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"
"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen,
tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan
mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot
sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin
jaksavat!"
"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"
"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko?
Juvavumin keisari -- olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi
astua yli kapitolin muurien."
"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! -- Ei, ei julkisia,
kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä
ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta
kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa
sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat
eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."
"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"
"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita
kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat.
Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen
kirouksen alainen."
"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää
ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita
kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui
ilmassa.
Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa
laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, että _he_ ovat kuolemattomia? Jos
lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää _toisen_. Ja he ovat kaikki
toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja
minä -- minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet
eroitettu pyhästä kirkosta?"
Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen!
Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika.
Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen
mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja
murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"
"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä
pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva
valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja;
barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten -- silloin
kätkeymme -- he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla,
missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua
pitää; Ja pappia ei -- voi lahjoa. Eihän tuo raukka _saakaan_ elää
ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka
halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit.
Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on
kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."
"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa
hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi
kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.
"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni --"
"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.
"Josta vasta -- valitettavasti -- olen saanut ainoastaan puolet!"
"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat
kamarissani."
"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut
kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä
heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa
vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein
parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko,
kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole
suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte
helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."
"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa,
ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat
Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa
sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"
"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen
purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan
paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa
julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja
kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään
naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet
vapautuskirjeen. Jolleivät ole -- hyvää yötä sitte, Felicitas! -- Kohta
olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä
polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo,
joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"
"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."
Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.
Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään
kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.
"_Hic habitat Felicitas!_" luki tribuno. -- "Kuinkahan kauan vielä?"
hän nauraen kysyi.
"_Nihil mali intret_" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole
lakeja."
"Muuten _me_ emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti
rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja
vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui,
koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen,
kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.