Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,
Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä
Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta
huvilaa.
Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; --
kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä
Juvavumin läntiseltä portilta, _porta Vindelica'lta_, palasivat
kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta
päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet
kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.
Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa
ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului
ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta
lähteestä ja -- juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa
suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun
puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni
Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa
-- kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.
Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella
hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja
peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa
nisua.
Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin
kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui
kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.
Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä -- samoin kuin
kaakostakin -- kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista
kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu
tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka,
kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin
mittausopillisiin muotoihin -- taiteellinen vai epätaiteellinenko
kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman
keisarien puutarhoista.
Tätä pitkää käytävää -- portista aina asuinhuoneitten ovelle asti --
koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat:
Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus
teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi
niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne
olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin
peräti lahjaksi annetut -- olihan Crispus nuoren isännän setä.
Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku
ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa
käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen,
paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.
Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana,
jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että
huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen
sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen _tunicaan_,
puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle,
hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi,
käänsi päätään hieman sivulle -- linnun lailla, joka oikein tarkkaan
tahtoo jotain silmäillä -- ja luki nyt portin kynnyslevyltä,
tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:
"Niin, niin! Täällä asuu onni, _minun_ onneni, _meidän_ onnemme,
niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu -- onnellisena ja
onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän
kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan!
-- Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta
missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua."
--"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"
Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka
nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,-- milt'ei vähän puutarhassa
seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta
perityn jäsenmitan mukaan veistänyt -- hänen lakitonta päätään peitti
tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien
silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa
maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta
vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat
vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua.
Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin:
"Felicitas!"
Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta
tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka
olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin
sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö -- vaiko vaimo -- tuo lapsi,
tuskin seitsemäntoista-vuotias? -- Niin, hän lienee jo ollut vaimo,
sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla
kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista
mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen
lastansa pidellessään.
Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:
"Hiljaa, lapsemme nukkuu."
Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä
kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti
kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja
painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti
valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka,
taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva:
nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti
kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään
luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja
kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain
itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi
tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen,
ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati
neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava:
rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon
ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja
samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken -- kasvojen, vartalon ja värin
-- kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen
läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.
Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon
niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti
aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi,
ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen
vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella
kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko
hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka;
paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti
kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset
ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan
alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.
Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja
läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli
tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on
ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten
päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset,
ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen
kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti
taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa
antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.
Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella
nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle,
litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen
sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli
iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille -- tämä
naurahti unessaan.
Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:
"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja
tiedä ja tunne" -- ja hän suuteli hellästi vaimoansa -- "_Sinä, Sinä_
itse olet onni -- _Sinä_ asut täällä".
Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan
auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja
punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen
rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä
lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!"
Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle
olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.
Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme,
-- määrätön ja rajaton."
Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja
katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.
Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia".
Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.
Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja
huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka
sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En
usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää
lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."
"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja
joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin
kertoo varoittaen basilikan pappi."
"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme
suojelleet."
"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele.
Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme -- barbareita
vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja
vievät meiltä lapsemme!"
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.
Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan
lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta
totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin
porttien edustalla."
"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja
paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa
perästä.
"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.
"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.
Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa -- joka oli ollut aivan
otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä
kasvojansa ja nykerönenäänsä -- alas niskaan, niin että se jäi
nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea
sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä
sinua -- neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi
viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä
tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli
vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen
viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset
ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet
yli virran."
"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene,
kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen
seoksensa, niin, ei liikaa vettä! -- Ja jos he tulevat -- eivät he
meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton
jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan
pelkää."
"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"
Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen
käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.
Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle
mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin
ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä
-- muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa -- jotka mielellään
ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."
Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.
"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän
puhui edelleen.
"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin
tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."
"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"
"Sain -- onnekseni -- hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti
tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen
lausuvan sinun nimesi ja -- Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno
seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut.
Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja
hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun
huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin
litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa
sisällyksen ja -- heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa
juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne,
ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat
he täällä."
"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt
vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta
marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt
odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki
rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle
en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän
on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."
"Varo, varo! _Hänen_ puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa.
Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset
palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää,
suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."
"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko?
Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain
tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt
huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."
"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin
veripisarat suonistamme pusertaa."
"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu;
eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun
vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! -- Mutta minkä
niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta,
mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme
tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."
"Ja se käy yhä huonommaksi!"
"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää _voi_ tulla, siinä toki
lohdutus."
"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni
Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja
soturit väkivallalla."
"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon
minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."
"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"
"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."
"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita
heidän pitäisi puolustaa."
"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset
häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät
vaivaiset jäämme."
"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine
kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."
"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin
voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin
kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä
niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni
tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut
aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan
toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet
soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja,
puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin
ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut
marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä
maalla."
"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin --?"
"Jäädäkö? -- Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille
ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että --"
"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"
Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen
naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin
näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman
muotonsa mukaan.
"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineiti
Induciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta].
Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä
paholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet.
Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."
"Mutta he ovat pakanoita."
"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni
uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."
"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."
"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin
kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta
meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan
säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."
"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin
polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."
"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet
palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo
asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan
rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja
laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun
väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla
turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan
herran -- orjia. Silloin maata _ei_ viljellä. He tekevät juuri sen
verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat
saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän
herransa. -- Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun
paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on
lukemattomia valkotukkaisia lapsia. -- Sillä niin paljon lapsia kuin
tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! -- Muutamassa
vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun
metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia
vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät
siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa
verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti
ravitsee sekä voittajat että voitetut."
"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu
naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian
paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa
lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä
viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten
tulevat he yhä lähemmäksi meitä".
"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja
basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain
herra tai keisarin veronnostaja."
"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin _magister
armaturarum_ [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua --!"
"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja
että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi
urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen
hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa
Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa
keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana
linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia
rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei
ole millä maksaisivat."
"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa
sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne
asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä
kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka
kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan
nähnyt meidän _campus Martio'ssamme_ [Marskentällä], joksi hän sitä
nimittää."
Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä
tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja
jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin
-- kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos
germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta
maata ja jos he _tarvitsevat_ peltojamme, silloin ei Severus voi heitä
peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla
'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen
lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla
ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. --
Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä
pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule
siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus
aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina
siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan
Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja
barbarit."