Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.
Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen
arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.
Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin
germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset
varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin
tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan;
useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää
kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli
heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla -- olkoonpa
vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen
ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään
heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja
taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.
Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa
Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin,
aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.
Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden
viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.
Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut
kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset
muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta.
Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin"
kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa,
saanut tuon komean nimen "_Claudium Juvavum_" ja oli vuosisatoja
ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen
kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa
kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina,
asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja
toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.
Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni
esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin,
kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot
näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän
elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät
germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat
pilvet.
Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen
viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja
kulkien Seebruckissa (_Bedaium'issa_) mainitun järven laskujoen, Alzin,
sekä Pfünz'issä (_Pons Oeni'ssa_) Innin (_Oenon_) yli, vei Vindeliciaan
ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (_Augusta
Vindelicorum'iin_).
Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään
suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä
rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja,
ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi
oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös
rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein
rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat
ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.
Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen
mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten
huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet
uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan
roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten
ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta
Vindeliciasta, -- ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä
karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja
syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti
varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota
jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.
Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin
joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä
muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle
pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä
rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä
muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati
korviini.
Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti
nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita
muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en
voinut saada.
Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron
alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan
loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset
mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin
sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.
Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja
jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä,
tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin
mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin
urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron
piileilevän synnyinpaikan.
Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka
kansa tuntee nimellä _Heiden-Schupf_ [Pakanainsuoja].
Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia
kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa
myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana
lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea!
Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut
kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti
veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä
reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia
tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen
ponnistuksista, vaan myöskin -- sen tunnustan -- hartaasta
toivomuksesta -- olin vielä vallan nuori! -- että roomalainen Mercurius
tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä
johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan
nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien
antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet
"Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja
marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko,
vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea
läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli
epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa
muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten
paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun
huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n
legionan merkin: _primigenia pia fidelis_.
Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan
tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle,
vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan
marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:
hic...
Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista
ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen
levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja
turvepeitteen alle?
Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas -- raskas
ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin
kookas.
Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa
paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle
salaisuutensa.
Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani:
"_Hic_", "täällä" -- _mitä_ oli "täällä" tapahtunut?
Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn
haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella
ensimäistä kivilevyn palasta -- ne sopivat tarkalleen toisiinsa.
Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä
joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun
kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa,
sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin
pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli
taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui
moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin
laaja levy.
Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen -- jo ensi alussa oli varma
vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut --
että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä
sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta
palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli
etsiminen jatkoa.
Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä,
sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon
tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin,
mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten
kirjoitetut rivit:
Hic habitat Felicit...
Nihil mali intret.
Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta,
siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen
kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen
piti olla _-as_. -- Tämä kirjoitus on suomeksi:
Täällä asuu onni:
Älköön mikään paha tänne tulko!
Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan
kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha
etäällä.
Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.
Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin
ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka
ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen
puutarhan hedelmällisestä mullasta.
Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta
maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan
hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua
pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi,
kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä,
kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean
saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina
herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen
ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä
täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka
jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja
etsimään -- ne surisivat unisina lauluansa.
Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen
kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet
kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli
hakattu, oli rikki -- onneton merkki! -- Ja mitä laatua oli tämä onni?
Mutta odotahan! -- tuona aikana oli "Felicitas" aina _naisen nimi_;
ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi
lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani;
älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"
Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja
miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko...? -- --
Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni
olin nukkunut.
Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä
kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse
tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius!
-- huusin -- Liuthar! missä he ovat?
"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista
ja pimeää.
Olinko siis uneksinut?
No, -- ajattelin, -- _tästä_ unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta
pidän kiinni!
Sinä et saa luotani liidellä.
Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.
Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän
tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.