Setä Topelius.
Meille kaikille hyvin tunnetun _Maamme-kirjan_ ensimäisellä sivulla on
»Aamulaulu»:
» Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!
Heräjä, taivaan rantehilla
Jo aamun koitto leimuaa!
Ikävä yös’ on haihtuva
Ja valon riemu voittava.
Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!»
Saman kirjan toisena lukuna on »Koti», joka alkaa näin:
»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on
Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri
kotimme.
Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa
maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen
kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä?
Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua
minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen
niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean
loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen
maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en
eksyisi, en yön pimeydessäkään.»
Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme
turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa,
ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme
sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä
myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä
kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä
arvoa antaa.
Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on
meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme,
joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien
pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka
vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon.
Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon
siitä joudumme.
Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi
olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle
rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme,
ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan,
vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä
ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti
hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen
kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas
synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.
Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja
on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä
kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo,
kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta
kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen
viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä,
Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät,
kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen,
kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet
tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi
rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa,
tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi
autioksi.
»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen
tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät
ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien
kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin
palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat
hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»
»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa
hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa,
jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain
hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»
»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen
nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»
Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän
koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.
Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki
sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei,
vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta
on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla
joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin
vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan
sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä
epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi
tähden.»
Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista
runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen
eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista,
kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta,
niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin.
Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän
maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin,
kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.
Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat
kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on
kirjoittanut _Sakari Topelius_.
Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme
käytetyn erinomaisen lukukirjan _Luonnonkirjan_, joka herättää halua
suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.
Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja
kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut
käsiinsä Topeliuksen _Lukemisia lapsille_, tai ainakin lukenut
joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena
sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja
tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi
yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta,
itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä,
ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu
hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai
minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.
Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti».
Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin
maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja
nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin
monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui,
niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat,
eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa
kohtaloa.
Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle.
Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he
olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi
pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät
tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet,
elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä
suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä
sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu.
Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät
vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän
kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia
kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet
kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan
toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet
kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta
kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja
nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut
lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin
he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana
ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi.
Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä
ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He
astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme,
jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton
ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset
ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa
ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi
isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä
koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää.
Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»
Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne
on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja
johon he mieltyvät.
Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio,
että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei
häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty
useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren
suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla
heille _Setä Topeliuksen_ satuja.
Välskärin kertomukset ja muita teoksia.
Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä
ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana.
Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla
niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja
miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan
käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman
sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius
ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta
isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin
monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä
hän kirjoitti voimakkaan runon _Jäänlähtö Oulunjoesta_. Kun hän siinä
kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua,
jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi
lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana
kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan
surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.
Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri
joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut
kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.
Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. _Talvi-iltain tarinoita_,
joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen
lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi
novelliensa aiheet.
Huomatuin ja suurin hänen historiallisista romaaneistaan on
Välskärin kertomukset, joka sekin oli hänen lehdessään. Tämä teos
on kirjastojemme eniten lainattuja kirjoja. Missä tämä kirja on
saatavissa, tokko siellä he montakaan ihmistä, joka ei olisi lukenut
sitä.
Suomen ollessa yhdistettynä Ruotsiin olivat suomalaiset mukana kaikissa
Ruotsin käymissä sodissa. Suomalaisten apu oli usein aivan ratkaisevaa
laatua, mutta kunnia Ruotsin suuruudesta, sen voitokkaista sodista
ja monista loistavista taisteluista tuli yksinomaan ruotsalaisille.
Jotkut historiankirjoittajat kyllä mainitsivat ohimennen, että
olihan suomalaisia mukana, mutta siihen kaikki supistui. »Välskärin
kertomuksissa» esitetään ennen kaikkea suomalaisten osuutta Ruotsin
historiaan. Ja suomalaisille lukijoille oli juuri se tärkeää. Se heitä
innostutti. Sotatapahtumien rinnalla kuvataan useissa paikoin laajalti
tapahtumia ja oloja omassa maassa, mikä seikka myöskin oli omiaan
kiinnittämään suomalaisten lukijain mieltä.
»Välskärin kertomukset» herättivät loistavalla esityksellään
kaikkialla myötätuntoa omaan kansaan, sen historiaan ja vaiheisiin.
Siten nekin osaltaan tulivat vaikuttamaan erittäin voimakkaasti
suomalaiskansallisen herätyksen hyväksi.
Topeliukselle antoivat Välskärin kertomukset aiheen myöskin oopperaan
[ooppera on näytelmä, jossa ei käytetä tavallista puhetta, vaan kaikki
esitetään laulaen] _Kaarlo kuninkaan metsästys_ ja näytelmään _Regina
von Emmeritz_, joka on yleisön enimmin suosimia näytelmäkappaleita.
Pienempiä näytelmiä, varsinkin lapsille, hän on kirjoittanut suuren
määrän.
On jo mainittu pari Topeliuksen runoa. Runoilijana hän oli erittäin
pidetty, ja hänen laulujaan rakastetaan vieläkin. Mainitsemme niistä
esimerkiksi vain »Sylvian laulut», joiden joukossa moniaat laulut ovat
hienointa, mitä Suomen ihanasta luonnosta milloinkaan on runoiltu,
»Hankoniemen silmän»: »Ken olet armas tähti, mi kauas merehen...», ja
edellä mainitun »Jäänlähtö Oulunjoesta». Hänen runonsa ovat kieleltään
kauniita, niin kauniita, ettei kukaan muu ole ruotsinkieltä samalla
tavalla käyttänyt, seikka, mikä tekee niiden suomeksi kääntämisen hyvin
vaikeaksi, ja sisällykseltään ne ovat korkeisiin päämääriin kehottavia.
Useissa niissä on lämmin uskonnollinen perussävy, toiset tulkitsevat
isänmaallisuutta, toisissa on vallitsevana piirteenä uhrautuvaisuus,
itsensä kieltäminen. Kaikki hänen runonsa ovat rikastunnelmaisia ja
hengeltään yleviä ja puhtaita. _Kanervankukkia, Uusia lehtiä_ ja
_Kanervia_ on nimenä hänen runokokoelmillaan.
Topelius oli läpeensä uskonnollinen. Se käy ilmi hänen useimmista
kirjoituksistaan, mutta varsinkin hänen elämänkysymyksiä koskevista
mietteistään, jotka hän kirjoitti vanhoilla päivillään, ja jotka on
julaistu nimellä _Lehtisiä mietekirjastani_. Siinä hän oli aikonut
käsitellä useita silloin kaikkien mieltä kiinnittäviä päivänkysymyksiä,
kuten painovapautta y.m., mutta vanhuuden heikkous ja sairaus
pakottivat hänet supistamaan kirjoituksensa melkein yksinomaan
uskonnollisiin kysymyksiin.
Topeliuksen kirjallisista töistä on vielä mainittava, että hän otti
osaa ruotsalaisen virsikirjakomitean työhön, valmistaen useita virsiä,
joista pari on otettu suomalaiseenkin virsikirjaan — numerot 114 ja 126.
Topeliuksen elämänvaiheita.
Sakari Topelius syntyi 1818 Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä,
Sakari Topelius vanhempi, oli piirilääkärinä. Suvun alkuperäinen
kotipaikka on Pohjanmaalla ja nimi suomalainen Toppila tai Toppela.
Vanhin tunnettu Topeliuksen kanta-isä asui Oulussa, jossa hän oli
aluksi puotipalvelijana ja sittemmin itsenäisenä kauppiaana. Hänen
poikansa liitti nimeensä vieraan päätteen kirjoittaen sen Toppelius.
Tämä oli 1600-luvulla. Hän ja hänen jälkeläisensä olivat vaatimattomia
tullikirjureita ja tullipalvelijoita, mutta olivat kuitenkin jo
»säätyläisiä», joille ajan käsityksen mukaan ei sopinut suomalainen
nimi. Ja heistä tuli samallaisia ruotsalaisia kuin monista muista
puhtaasti suomalaisten sukujen jälkeläisistä, kun he avioliittojen
kautta joutuivat sukulaisuussuhteisiin ruotsinkieltä käyttävien kanssa.
Mutta isän puolelta säilyi suku kuitenkin niin suomalaisena, että
Sakari Topeliuksen isoisän äidinkielenä oli suomi, ja kun hän joskus
kirjoitteli runoja, käytti hän milloin suomea, milloin ruotsia.
Topeliuksen isästä on mainittu Lönnrotin yhteydessä. Hän oli innostunut
keräämään suomalaisia kansanrunoja. Hänen esimerkkinsä vaikutti
Lönnrotiin, ja häneltä Lönnrot saikin tiedon, missä päin olivat parhaat
runoalueet. Mutta hänen kotikielenään oli ruotsi ja se tuli runoilija
Sakari Topeliuksenkin äidinkieleksi.
Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät
hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi
ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden
toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas
mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee
lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin
syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius
olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.
Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan
ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki
luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät
»Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa
myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten
poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen
kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän
ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian,
sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen
jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä
oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä.
Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi
lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.
Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan.
Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä
hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja
luettavakseen mielin määrin.
Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä
piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän
vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan
hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä
aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja
niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti,
mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi.
Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä
toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan
toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen
Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä
ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck,
herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina
monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän
kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin
yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin
heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius
kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.
Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään
hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin
Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.
Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli
osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina
eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen
haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai
ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus
»Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».
V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen.
Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti
itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi
kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo
12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen
varsinainen kirjailijatoimensa.
Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita,
velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa
isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa
kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti
Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita
ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta
hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei
tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi
silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä
kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen
kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta,
yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat
omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki
Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.
Suurempaa kansallismielisyyttä ei voida ajatella.
Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti
suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi
asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin
Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli
yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä
ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka
hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta,
vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset
kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän
herättävästi.
Samalla kun hän toimitti lehteään, hän yhä luki ja tutki varsinkin
historiaa ja saavutti tohtorin arvon. Hän oli jonkun ajan opettajana
Helsingin lyseossa ja haki sitten lehtorinvirkaa Vaasan kymnaasissa,
päästäkseen vakinaiseen työhön. Jos tämä aie olisi saanut toteutua,
on vaikea sanoa, minkälaiseksi olisi muodostunut Topeliuksen
kirjailijatyö. Hänen ystävänsä ainakaan eivät pitäneet sitä suotavana
ja he saivat vaikutetuksi asioihin niin paljon, että Topelius
nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi 1854 —
virkaan, joka oli perustettukin juuri häntä varten. Näin hän voi
jäädä Helsinkiin. Myöhemmin hänet nimitettiin Suomen, Venäjän ja
Pohjoismaiden historian professoriksi, minkä viran hän taas vaihtoi
yleisen historian professorin virkaan. Tällöin hän jo oli palvellut
yliopistoa, jonka rehtorinakin hän oli, niin kauan, että parin vuoden
kuluttua, 1878, hän pyynnöstään sai virkaeron täysin palvelleena, ja
samalla hänelle annettiin valtioneuvoksen arvonimi.
Topelius oli äärettömän hyväsydäminen. Hän oli rakkauden saarnaaja.
Tällä rakkauden pohjalla hän tahtoi tehdä työtä. Lapsille varsinkin hän
tahtoi osottaa rakkauttaan. Lasten kasvatukseen ja koulukysymykseen hän
uhrasi paljon huomiota. Hän ei ollut tyytyväinen, että koulu kasvatti
vain älyä, antoi vain tietoja, mutta pani liian vähän painoa lasten
siveelliseen kehittymiseen, siihen, että lapsista kasvaisi hyviä
ihmisiä. Hän sanoi, että jokaisen koulun ovella pitäisi olla kirjoitus
_Täällä kasvaa lapsia Jumalan valtakuntaa varten_. Tätä tunnuslausetta
noudattaen vasta koulu olisi sitä, mitä sen tulisi olla.
Hänen rakkautensa ulottui eläimiin asti. Siitä ovat todistuksena hänen
eläinsuojeluspuuhansa. Hän perusti lapsia varten yhdistyksiä, joissa
heitä opetettiin rakastamaan pikkulintuja. Hän oli hyväntekeväisyyttä
harjoittavan naisyhdistyksen sihteerinä j.n.e. Koko hänen
Helsingissä-olonsa aika oli erittäin virkeää toimeliaisuutta.
Erottuaan yliopistosta hän muutti loppu-iäkseen asumaan _Koivuniemeen_
Östersundomin pitäjään Uudellamaalla. Tämän kauniin paikan lepoa
ja rauhaa hän sai nauttia lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä aika on
hänen suuruutensa aikaa. Sanomalehtimiehenä hän oli ehtinyt voittaa
yleisön suosion täydellisesti. Yliopistomiehenä hän oli saanut
opettajatoveriensa luottamuksen ja ylioppilaiden kunnioituksen
osakseen. Runoilijana ja kirjailijana häntä ihailtiin kaikkialla ja
jännityksellä aina odotettiin, mitä uutta Koivuniemestä tulisi.
Oli ollut aika, jolloin monet henkilöt syyttivät Topeliusta melkein
suoraan isänmaan kavaltamisesta. Täällä oli sellaisia, jotka
haaveilivat Suomen yhdistämistä takaisin Ruotsiin. Kun sitten tuli
Itämainen sota ja englantilaiset hävittivät meidän rantojamme,
kirjoitti Topelius paheksuvansa moista menettelyä. Tästä syystä
alettiin häntä parjata, että hänet muka oli lahjottu venäläisillä
rahoilla ja hän siksi näin esiintyi. Se aika oli Topeliukselle ylen
katkera, mutta hän ei voinut ruveta puolustelemaan itseään, koska
silloin kenties olisi ryhdytty ahdistelemaan hänen parjaajiaan.
Halpamainen epäluulo, jonka laatuista on moniaiden muidenkin
suurmiestemme osaksi tullut, haihtui vähitellen, ja yhä kasvavalla
ihailulla luettiin hänen teoksiaan. Ja yhä suuremmalla kunnioituksella
keräännyttiin hänen ympärilleen, milloin hän Koivuniemestään tuli
Helsinkiin.
Hänen miehuutensa aika oli myöskin toisten suurmiestemme
toimintakautta. Nuorempana miehenä jäi Topelius aluksi jonkun verran
varjoon heidän suuruutensa rinnalla. Mutta kuitenkin jo hänen oma
aikansa käsitti, että hänkin oli yksi meidän suurmiehiämme ja että
hänen työnsä oli kansamme kehitykselle tavattoman suuriarvoinen.
Hänen täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta ja samoin, kun hän oli
saavuttanut kahdeksankymmenen iän, pidettiin hänen kunniakseen
Helsingissä kauniita juhlia, joissa Suomen kansan kiitollisuus
rakastettua runoilijaa kohtaan lämpimänä ja vilpittömänä puhkesi ilmi.
Viimeisen juhlan jälkeen hän ei enää kauan elänytkään. Tyynesti ja
rauhallisesti vaipui hän muutamaa viikkoa myöhemmin haudan lepoon v.
1898.
Mutta hänen työnsä elää yhä. Ne vaikutteet, joita hänen aikalaisensa
saivat hänen historiallisista novelleistaan ja hänen monen monista
näytelmistään ja lyyrillisistä runoistaan, uusiutuvat joka kerta,
kun hänen teoksiaan luetaan tai katsellaan hänen näytelmiään.
Kansakoululapsetkin tunsivat Setä Topeliuksen, kun hän käveli Helsingin
kaduilla tai tuli kouluun lapsia tervehtimään, ja ilon humahdus kävi
aina läpi koko lapsijoukon. Nyt hän ei enää tule luoksemme sillä
tavalla. Mutta hänen saduissaan, Luonnonkirjassa ja Maamme-kirjassa
tapaamme hänet yhtä lämpimänä, yhtä sydämellisenä ja yhtä hyviä
opetuksia antavana. Tuohan jokainen satu, jokainen kertomus mieleemme
jotain hyvää, johon meidän tulee pyrkiä. Ja tällä tavalla vaikuttaa
Topelius yhä edelleen koko kansan suurena kasvattajana.
Hänen neuvojaan kuunnellaan varakkaimmissa kodeissa, niitä noudatetaan
köyhimmissä majoissa. Kaikkialla luetaan hänen kirjojaan. Ja kun hän
lapsille kirjoitti, hän tunsi työnsä vastuunalaisuuden. Pienet lukijat
olivat herkkiä. Niille täytyi saada mahdollisimman hyvää. Maamme kirjaa
hän valmisteli 19 vuotta, mikä osaltaan osottaa, kuinka tärkeänä hän
tätä työtä piti. »Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää», oli hänellä
tapana sanoa.
Hän itse puhuu työstään:
»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi
kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön
avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat
kantavat odottamattoman hedelmän...»
Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat
täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin
herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä
lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön
isänmaan hyväksi.
Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle
muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.