Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava
nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm
Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä
suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti
koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä
Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän
aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut
ja vihanpurkaukset.
Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin.
Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua.
Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi,
kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös
senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen,
mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman
senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain
johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme
koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä
vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten
virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen
kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös
kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen
he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta,
mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24
vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk.
10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin
oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön
kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg
Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa
ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882,
jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo
20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria
virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan
aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja
jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa
miltei tuntemattomaksi, nimen _Yrjö-Koskinen_. [Suuressa nimenmuutossa,
joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin
toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen
Koskimies.]
Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen
lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa
tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa
ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin
ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja
toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien
tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa
silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet
niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan
loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.
Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen
kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden
korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan
vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen
merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen
säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle
niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan
toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä
osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä
opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa
palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella
Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä
ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan
vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen
polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen-
ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut
tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan,
milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja
hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä _Kertomus Hämeenkyrön
pitäjästä_, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen
vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä
suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän
20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna,
1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta
kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut
kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki.
»Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä
vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin
toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen
siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen
kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai
Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan
suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä
vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa
tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain
täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.
Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla
väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli
käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen
tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa
tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli
oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti
nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia
kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten
keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen.
Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat
seurata esimerkkiä.
Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti
Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina
Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten
huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska
se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä
hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi
Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin
noudattivat.
Sama lujuus ilmeni hänessä, kun hän julkaisi professorin virkaa varten
väitöskirjansa taaskin suomeksi, aiheuttaen tällä teollaan ensi kerran
huomattavan kielikiistan yliopiston virkanimityksissä, jota sitten on
riittänyt ja edelleen näkyy riittävän sivu meidän päiviemme. Tosin tätä
oli jo ennustettu; »Snellman ja kaikki järkevät ihmiset neuvoivat minua
kirjoittamaan väitöskirjani ruotsiksi. Se oli seinälle puhuttu», sanoo
Yrjö-Koskinen itse muistiinpanoissaan.
Snellman ajoi kansallisuuskysymyksessä lähinnä sitä suuntaa, että
Suomen silloisen ruotsiapuhuvan herrasluokan eli sivistyneen säädyn
olisi riisuttava päältään tuo vanhentunut ja uusissa oloissa entistään
käymättömämpi ruotsinkielinen pukunsa ja esiinnyttävä uusien
olojen vaatimassa supisuomalaisessa asussa: s.o. käytettävä suomea
sekä virka- että perhekielenä. Sillä Snellmanin käsityksen mukaan
herrasluokan perinnäinen sivistyspääoma jo itsestään oli niin suuri,
että varsinaiseen kansaan kuuluvain oli sitä ensi polvissa vaikea
saavuttaa, ja siitä syystä hän esim. suosi kaksikielisiä kouluja,
niissä kun herrasluokan pojat oppisivat tarpeeksi suomea ja siten muka
vähitellen suomalaistuisivat. Niin paljon kuin Snellmanin puheessa
sivistysperinnöstä ylimalkaan onkin totta, katseli Yrjö-Koskinen
nuorempana ja käytännöllisenä miehenä Suomen oloja silmällä pitäen tätä
asiaa toisessa ja nähdäksemme myöskin tosiasiallisemmassa valossa.
Hänen mielestään oli suomea puhuva rahvas kokonaisuudessaan nostettava
sivistykseen ja arvoon ja ennen kaikkea _sen omasta keskuudesta_
oli kohoava se uusi sivistynyt sääty, joka oli muodostava uuden
suomalaisen Suomen, suomalaisen ylimpiä tieteen ja hallinnon istuimia
myöten. »Se oli hänen harrastustensa alku ja loppu», lausuu tästä
hänen elämäkertansa kirjoittaja. Ja tästä hänen kansanvaltaisesta
katsantokannastaan johtui ennen muuta hänen valtiollinen kantansa sekä
koulu- ja muut valistusharrastuksensa ja kirjallinen toimintansa. Tämä
se pakotti Yrjö-Koskisen esim. ensimäisten ja innokkaimpien joukossa
puuhaamaan kansalle kansankirjastoja kotiopintojen ohjaamiseksi, ja
sen katsantokannan hedelmä on sekin, että Suomessa ehkä suuremmassa
määrässä kuin missään muussa Europan maassa varsinaisen rahvaan lapset,
yksinpä monien mökkiläisten ja pienipalkkaisten päiväläisten ja muiden
vähäväkisten pojat ovat päässeet kulkemaan suomenkielisten oppikoulujen
kautta korkeimmille opinahjoille ja siten yhteiskunnan huomattaviksi ja
hyödyllisiksi jäseniksi.
On jo edellä sanottu että hänen pääaineensa oli isänmaan historia.
Ensimäinen huomattavampi julkaisu siltä alalta oli _Nuijasota, sen syyt
ja seuraukset_, joka yhä edelleen on todellinen merkkiteos alallaan.
Sen jälkeen seurasi useita erikoisjulkaisuja Suomen historian alalta,
m.m. esitelmä _Yrjö Mauno Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä_,
joka kosketellen arkaa ja väittelynalaista asiaa nosti paljon
hälinää ja vastustusta. Mutta sitten vasta elämä nousi, kun 1869—72
ilmestyi »_Suomen kansan historia_ vanhimmista ajoista nykyaikaan
asti». Suomessa oli sitä mukaa, kuin suomalaisuuden harrastukset
elpyivät, kehittynyt myöskin niitä vastustava puolue. Snellmania ja
hänen aikalaisiaan sanottiin »fennomaaneiksi» (»suomikiihkoisiksi»),
mutta Yrjö-Koskista ja hänen aikalaisiaan, joiden käsitettiin
vielä häikäilemättömämmin ajavan suomalaisuuden asiaa, ruvettiin
nimittämään »jung-fennomaaneiksi» (nuor-suomikiihkoisiksi). Samoin
oli ruotsalaisesta alkuaan »liberaaleiksi» (vapaamielisiksi) itseään
nimittävästä puolueesta eronnut jyrkkä »viikinkien» ryhmä, joka,
kuten nimestäkin jo voi päättää, piti itseään täällä Ruotsinmaan
siirtolaisina ja jonkunlaisina ruotsalaisen sivistyksen etuvartijoina.
Näiden viikinkien taholta nyt käytiin kiivaasti Yrjö-Koskisen ja
hänen Suomen historiansa kimppuun, koska siinä oli asiat esitetty
suomalaisten eikä ruotsinmaalaisten näkökulman mukaan. Kun tästä
laajasta kirjasta otettiin lyhennetty laitos kansakoulujen
oppikirjaksi, _kielsi_ ruotsalaisten vallassa oleva kotimainen
hallituksemme sitä kouluissa käyttämästä. Tästä seurasi suuri innostus
koko maassa, ostettiin sekä suuren että pienen historian painokset
loppuun, kerättiin 10,000 mk:n kunnialahja, jolla ostettiin oppikirjan
kustannus-oikeus, ja Yrjö-Koskisen nimi tuli yhä tutummaksi jokaisessa
aikaansa seuraavassa suomalaisessa — ja ilmeisesti myös ruotsalaisessa
— kodissa.
Mutta ei se ollut ainoastaan tuo ulkoa päin tullut Yrjö-Koskiseen ja
hänen Suomen historiaansa kohdistunut, vaikka tietysti suomalaista
kansallishenkeä tähtäävä sorto ja häväistys, joka sai sen ajan
suomalaiset intoihinsa, vaan myös sisäinen riemu siitä, että tässä
kirjassa kumoamattomasti todistettiin Suomen kansalla olleen ja
edelleen olevan itsenäinen historia ja asema kansojen joukossa.
Itse Snellman vanhus piti siitä ylioppilaille innostuneen puheen,
jossa hän m.m. lausui, että »näinä päivinä on meidän maalle yksi sen
isänmaallisimpia miehiä antanut lahjan, joka on todella lohdutuksen
lahja». Ja Paavo Cajander puhkesi laulamaan:
»Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
Ja kansan onnen vaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks itsensä; ja kansa
Täys’ikäisyyden valtakirjan saa.»
»Suomen kansan historian» kirjoittaminen oli jo yksinään sellainen
suurtyö kauvaskantavan merkityksensä tähden, että sellaisia vaan
harvoin suoritetaan kansain elämässä, ja sen suorittaja on ansainnut
paikan kansansa muistettavimpien miesten joukossa.
Saadaksemme täydellisemmän kuvan Yrjö-Koskisen elämäntyöstä, tulisi
meidän kiinnittää erityistä huomiota hänen laajaan vaikutukseensa
ahkerana sanomalehtikirjailijana. Sillä alalla on hän Snellmanin
rinnalla ilman vertaistaan Suomessa. Näissä kidutuksissaan kosketteli
hän kaikkia päivän tärkeitä kysymyksiä eri aloilta, koulu- ja
sivistyskysymyksiä, kirkollisia, kunnallisia, taloudellisia asioita
y.m. ja teki sen aina itsenäiseltä kannalta ja perinpohjaisella
asiantuntemuksella. Erityisemmin huomattavia olivat tietysti
ne kirjoitukset, joissa hän taisteli suomenkielen oikeuksien,
suomenkielisten koulujen ja yleensä suomalaisen sivistyksen puolesta.
Hänen kirjoitustapansa ei yleensä ollut lennokasta tai häikäisevää,
mutta sitä enemmän tarkoin mietittyä, asiallista ja sattuvaa, jopa
kirvelevän sattuvaa. Ei ollut hyvä löyhillä perusteilla antautua hänen
kanssaan väittelyihin. Ja ruotsinmieliset vastustajat saivat kyllä
monasti häneltä masentavia ja järkyttäviä iskuja. Tämän vuoksi ja koko
lujan, horjumattoman persoonansa ja tietorikkautensa vuoksi oli hän
sillä taholla suorastaan pelätty ja vihattu vastustaja. Suomalaisuuden
harrastajat sitävastoin oppivat hänessä näkemään aatteidensa jalon
ja pelkäämättömän tulkin, pyrintöjensä voimakkaan tienraivaajan,
puolueensa taatun johtajan, joka kaikilla aloilla, valtiopäivillä,
sanomalehdissä ja missä vain tilaisuutta oli, valppaasti ja taitavasti
ajoi suomalaisen kansan etuja.
Vähitellen alkoi taistelu suomalaisuuden puolesta kantaa hedelmiä.
Ruotsinmielisten valta-asema alkoi horjua. Paha reikä tuli sen
muureihin itse senaatissakin, joka siihen asti oli ollut yksinomaan
ruotsinmielisistä kokoonpantu. Tapahtui nimittäin v. 1882
kenraalikuvernöörin vaihdos. Hermostunut ja etenkin suomenmielisyydelle
ärtynyt kreivi Adlerberg väistyi kenraalikuvernöörin virasta ja
hänen tilalleen tuli maltillinen kreivi Heiden. Samaan aikaan
tapahtui senaatin valtaluvan uudistus, jolloin kiivaimmat
ruotsalaisuuden edustajat sieltä saivat väistyä ja valtiopäivillä
erityisesti kunnostautuneet yliopiston opettajat Yrjö-Koskinen ja
Leo Mechelin astuivat sijaan. Yrjö-Koskinen senaatissa ja lisäksi
vielä aatelissäätyyn korotettuna! Mikä kauhistava, jopa kerrassaan
uskomaton uutinen oli se ruotsinmielisillemme! Asema näytti sitä
hirveämmältä, kun se suomenkielen asetus, minkä Snellman oli
saanut aikaan 1863, oli nyt 20-vuotisen valmistusajan kuluttua
seuraavana vuonna 1883 astuva voimaan, eikä tällä valmistusajalla
oltu tehty mitään asian edistämiseksi ja muutoksen helpottamiseksi.
Ja nyt oli itse Yrjö-Koskinen senaatissa sitä toimeenpanemassa,
hän, joka sekä sanomalehdissä että valtiopäivillä oli johtanut
tyytymättömyyden osotuksia kieliasetuksen myöntämän valmistusajan
laiminlyömisestä. Kaikki kuitenkin järjestyi verraten hyvästi tunnetun
»paikalliskieliperiaatteen» pohjalla.
Aluksi tuli Yrjö-Koskinen senaatissa verraten vähäpätöisen
Kamaritoimituskunnan päälliköksi, mutta pani heti toimeen
metrijärjestelmän käytäntöönottamisen ja useita muita uudistuksia.
Kolmen vuoden päästä tuli hänestä kirkollisasiain toimituskunnan, siis
myös koululaitoksen, ylin päällikkö, jossa toimessa hän sitten oli
eroonsa asti eli 14 vuotta.
Yrjö-Koskisen osallisuus maamme koulu-asiain käsittelyssä oli kuitenkin
alkanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kuten olemme jo edellä
viitanneet. Kun 1856 ruvettiin innokkaan suomalaisuuden ystävän,
piirilääkäri Schildt’in (Kilpisen) johdolla puuhaamaan Jyväskylään
oppikoulua, jossa opetuskielenä olisi suomi, ensimäistä sellaista koko
maahan, mutta kun alkoi kuulua huhuja, että koulusta vallanpitäjät
tekevätkin ruotsinkielisen, julkaisi Yrjö-Koskinen 1857 Suomettaressa
voimakkaan kirjoituksen, jonka hän päättää ytimekkäällä tavallaan:
»Suomenkielinen yläalkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua.»
Koulusta tuli kuitenkin aluksi kaksikielinen, koska valtaluokan
mielestä se oli oiva keino kasvattaa suomalaisistakin ruotsalaisia
ja siis lujentaa ruotsalaisuuden valtaa ja taas monen suomenmielisen
mielestä se oli ainoa keino saada virkamieskunta oppimaan suomea ja
siis suomalaistumaan.
Mutta Jyväskylän koulu vähin erin suomalaistui kokonaan, ja se näytti
suomenkielisen opetuksen ylimalkaan olevan mahdollista ja kehoitti
muuallakin perustamaan aluksi samanlaisia kouluja. Niinpä Tampereelle
ja Joensuuhun anottiin perustettavaksi kaksikielisiä kouluja, mutta
kotimainen ruotsinmielinen hallitus ne epäsi, kun sitävastoin
kenraalikuvernööri oli tamperelaisten anomusten puolella ja keisari
ratkaisi asian koulun hyväksi.
Ensimäisillä valtiopäivillä 1863—64 tuli koulukysymys monella tavoin
esiin ja siinä sivussa suomenkielen asia. Nyt oli Snellman jo
senaatissa ja hänen vaikutuksestaan tuli 1865 voimaan uusi asetus,
jossa koulujen kaksikielisyyttä terotettiin ja jossa m.m. sanottiin,
että »Suomen Senaatin Talous-Osastolle kuuluu järjestänsä säätää
useampain aineiden opettamisesta oppilaitoksissa suomenkielellä».
Jospa senaatissa olisikin istunut pelkkiä Snellmaneja, niin epäilemättä
se olisi piankin laajassa mitassa käyttänyt sille myönnettyä oikeutta
säätää yhä useampien aineiden opettamista suomeksi, mutta niin ei
käynytkään. Päin vastoin kukistui Snellman itsekin pois senaatista, ja
sen jälkeen seurasi kouluasioissa surkea takatalvi. Senaatti joutui
kiihkoruotsinmielisten johdettavaksi ja peittelemättä lausuttiin sekä
hallituksen että ruotsinmielisten piirissä, että äsken mainittu asetus
koulujen kielestä oli vaan paperilla. Ja pian kiihtyi vastenmielisyys
suomenkieltä kohtaan varsinaiseksi kouluvainoksi. Helsingin
normaalilyseon suomalaiset rinnakkaisluokat päätti senaatti lopettaa;
keisari ei siihen kuitenkaan suostunut. Sen sijaan, kuten ennen
kerrottu, ne siirrettiin Hämeenlinnaan, ettei Helsinkiin olisi jäänyt
ainoatakaan suomenkielistä koulua. Mutta suomenmieliset keräsivät
200,000 mk., jolla perustettiin yksityinen »Helsingin Suomalainen
Alkeisopisto» ja rakennettiin sille oma talokin — sama, jossa nyt
sijaitsee kouluylihallitus. Ja kun mitään uusia suomenkielisiä kouluja
ei valtion varoilla perustettu, syntyi useita muita »yksityislyseoita»
ympäri Suomen kansan karttuisan käden tukemina ja ylläpitäminä. Se
oli kyllä tavallaan raskasta, mutta myös nuorekkaan innostuksen
aikaa, jonka etupäässä joukon johtajana kulki Yrjö-Koskinen ja hänen
johtamansa »fennomaaninen» puolue.
Ja nyt, tuskin vuosikymmenen kuluttua kiihkeimmän koulutaistelun
päivistä istui Yrjö-Koskinen itse senaatissa. Hän sai nyt tilaisuuden
koululaitoksen ylimpänä johtajana viedä nuo kipeät koulukysymykset
terveeseen ja Suomen kansalle suotuisaan päätökseen. Suomenkieliset
yksityislyseot otettiin vähitellen valtion huostaan; uusia lyseoita ja
tyttökouluja perustettiin; ahtaiden ja sopimattomien koulurakennusten
sijalle hankittiin uusia ajanmukaisia. Kuinka ripeä edistys koulualalla
nyt tapahtui, osoittaa muun muassa se seikka, että Yrjö-Koskisen
senaattoriksi tulosta hänen eroonsa asti oppilasmäärä yksin yliopistoon
vievissä oppikouluissa lisääntyi 3731:stä 7389:ään eli enemmän kuin
kaksinkertaisesti, ja että viimeksi mainitusta lukumäärästä 4243 oli
suomenkielisten koulujen oppilaita. Mutta sen lisäksi oli perustettu
pienemmille paikkakunnille alempia kouluja, jotka nyt on muodostettu
n.s. keskikouluiksi tai kasvaneet täydellisiksi yliopistoon johtaviksi
kouluiksi. Voimme painaa muistiin, että Yrjö-Koskisen senaattori-aikana
valtion ylläpitämien suomenkielisten oppikoulujen luku _kasvoi
nelinkertaiseksi_, mutta ruotsinkielisten koulujen luku vähän väheni
sen johdosta, että supisuomalaisilla paikkakunnilla niistä loppuivat
oppilaat niin pian kun suomalainen koulu syntyi rinnalle. Myöhempinä
vuosina on kehitys jatkunut samaan suuntaan, jopa siinä määrässä, että
monen mielestä ylioppilaita alkaa tulla liiaksikin, joten oppikoulujen
järjestäminen valmistamaan maan nuorisoa enemmän käytännön aloille kuin
tähän asti on käynyt polttavaksi ajankysymykseksi.
Myöskin kansakoulun kehityksestä muisti Yrjö-Koskinen huolehtia,
vaikka tällä alalla ei olekaan koskaan ollut kielikiista kysymyksessä.
Sitävastoin oli olemassa tuntuva epäkohta siinä, että monessa seudussa
oli kansakouluja liian harvassa, joten lukuisilla pienillä lapsilla
oli liian pitkät koulumatkat tai ei voitu ajatellakaan heitä kouluun,
eivätkä kunnat suostuneet suosiolla perustamaan kouluja näitä
syrjäkylien lapsia varten. Senaattoriaikansa aivan viimeisinä vuosina
harrasti Yrjö-Koskinen sellaisen lain aikaansaamista, että kun jollakin
paikkakunnalla on 30 kansakouluikäistä lasta ja kuntaa pyydetään
sille paikkakunnalle perustamaan koulu, on kunta siihen velvollinen.
V. 1898 vahvistettiinkin sellainen laki, ehkä viime hetkessä, koska
pian sen jälkeen valtiollisissa oloissamme tapahtui suuria muutoksia
ja mahdollisuudet kansakoululaitoksenkin kehittämiseen melkoisesti
pienenivät. Nyt sitä vastoin tämän »kouluvelvollisuuslain» kautta
on kansanvalistus saatu juurtumaan sangen paljon laajemmalle kuin
ilman sitä olisi ollut mahdollista, ja vähitellen voitanee meidänkin
maassamme ruveta toimeenpanemaan »oppivelvollisuuslakia», jollainen
muissakin sivistysmaissa on, eli että jokaisen terveen lapsen on
käytävä kansakoulu lävitse, ellei hän muulla tavalla hanki itselleen
vastaavaa sivistystä.
Samoin kuin Snellman, joutui Yrjö-Koskinenkin pois senaatista
erimielisyyden takia, ero vaan oli siinä, että Snellmanin kukisti
kenraalikuvernööri, Yrjö-Koskisen uusi puoluejako, joka muodostui
uuden kenraalikuvernöörin johtaman venäläistyttämistyön johdosta. Tämä
näet oli saanut korkeimmalta taholta hankituksi Suomen perustuslakeja
rajoittavan asetuksen, joka senaatin piti julaista kuten asetukset
ylimalkaan. Kiihtymys oli sen johdosta koko maassa tavattoman suuri.
Monilta tahoilta vaadittiin, että tuota uutta asetusta perustuslakien
vastaisena ei ollenkaan julkaistaisi. Senaatti oli kuitenkin sitä
mieltä, että sen velvollisuus oli se julkaista. Erimielisyyttä oli
vaan olemassa sen johdosta, oliko julkaiseminen tapahtuva ennen, kuin
oli korkeimpaan paikkaan tehty esitys sen perustuslainvastaisuudesta,
vai vasta sen jälkeen. Edellinen mielipide, jota myös Yrjö-Koskinen
kannatti, pääsi voitolle, ja asetus, tuo kuuluisa _helmikuun 15
p:n manifesti_ (vuodelta 1899) julkaistiin, jonka jälkeen senaatti
Hallitsijalle esitti sen poikkeavaisuuden perustuslaeistamme.
Hallitsevassa mielten kiihtymyksessä ja siinä epätietoisuudessa, johon
valtiolliseen asemaamme nähden oli tuon manifestin johdosta jouduttu,
pääsivät puolueintohimot entistä enemmän valloilleen. Kun ruotsalainen
puolue miltei kokonaisuudessaan kuului julkaisemista vastustavaan
puolueeseen, nosti se etupäässä vanhaan vastustajaansa Yrjö-Koskiseen
tähdätyn myrskyn, jonka vertaista ei ole ikinä vielä Suomessa ollut
ja joka lopulta monesti esiintyi mieskohtaisena häväistyksenä
tuota ansiokasta ja arvossa pidettyä vanhusta vastaan. Kun hänen
puoluelaisikseen jääneetkään eivät rohjenneet häntä kylliksi tukea tänä
vaikeana aikana ja varsinkin kun hän näki, miten monet suomalaisenkin
oppikoulun käyneistä kansalaisista, huolimatta Yrjö-Koskisen entisistä
ansioista suomalaisen kansanhengen nostajana, yhtyivät vastustajiin, ei
jaksanut tuo ennen niin sitkeä mies enää kestää, vaan otti eron.
Neljä vuotta vielä erinomaisella pirteydellä harrastettuaan kirjallisia
toimia ja valppaasti seurattuaan isänmaan yhä synkistyvää kohtaloa
kuoli hän 13 p. marraskuuta 1903 lähes 73 vuoden ikäisenä. Hänen
hautajaisensa muodostuivat suurenmoisimmaksi kunnianosoitukseksi, mitä
tähän asti on maassamme omia kansalaisia kohtaan julki tuotu.
Olemme vielä liian lähellä helmikuun manifestin aikaa voidaksemme
tasapuolisesti arvostella silloisen kotimaisen hallituksemme menettelyä
siinä asiassa. Mitä Yrjö-Koskiseen tulee, on hän varmastikin menetellyt
omantuntonsa ja parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta että hän on
oikein ja hyvin menetellyt lähes puolen vuosisadan ajan kestävän
työpäivänsä kuluessa suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi,
suomalaisen sivistyselämän peruskivien laskijana, suomenkielisen
koululaitoksen kehittäjänä, siitä olemme varmaan yksimieliset.
Ruotsikiihkoiset hänessä kyllä näkivät ankarimman vastustajansa ja
syyttivät häntä kylmästi harkitsevaksi valtiomieheksi, jolla ei ollut
mitään herkempiä tunteita. Me suomalaiset emme saata yhtyä tällaiseen
arvosteluun, kun me tiedämme, mitä kaikkea hän sai kestää ja kokea
ruotsinmielisten taholta suomalaisuuden puolesta taistellessaan. Ei
sitä kylmällä järjellä kukaan viitsisi eikä jaksaisi tehdä, vaan juuri
tunteen ja syvän rakkauden siinä täytyi olla voiman antajana. Ja se
rakkaus kohdistui sorrettuun ja niin henkisessä kuin aineellisessa
köyhyydessä elävään Suomen kansaan, etenkin juuri sen vähäväkisten
nostamiseen, eikä hyvinvoipaan, etujaan kyllin valvovaan virkamies- ja
säätyläisluokkaan.
Eikä ole sitä suomalaista, joka ei osaisi laulaa ja laulaessaan
täyttyä samasta isänmaallisesta tunteesta, mitä Yrjö-Koskinen tunsi
sepittäessään jo nuoruusvuosinaan laulunsa »Honkaen keskellä», jossa
hän sanoo:
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
Honkaen humina ja luonto muu;
Itse en sydäntäni hillitä taida,
Riemusta soikohon raikas suu.