lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono
järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta
siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman
toimeentulon.
Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan
osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän
nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä
hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon
aikaa kuin Porvoossa.
Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa
vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri
kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä
leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran
tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut
pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi
tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi
Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta
toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»
Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun
hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän
joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa
järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali
osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.
Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän
täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää
kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus
hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet
vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi.
Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla
kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.
Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki
säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä,
tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.
Runebergin teoksia.
Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin
kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja
yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran
tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka
kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa.
Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä
niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat
suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia.
Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät
hänen parhaat teoksensa.
Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m.
hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet
tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt
lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli _Saarijärven
Paavo_, jonka kaikki hyvin tunnemme.
Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan _Hauta Perhossa_ pienen
palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri
tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista
suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät _Hirvenhiihtäjät_, mikä teos niin
erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen
ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.
Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian
jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat
kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian
yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet
kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat
niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti,
söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja
samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat
aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti
joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti
häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen
kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät
Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista,
ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania
puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain
mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut
ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita.
Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin
muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän
sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset
posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen,
olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit
liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta
taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei
yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen
puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot,
ruusuiset poskensa!
Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan.
Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa
tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää
maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se
on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja
maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta
runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen
ylevyydessä.»
Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei
kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän
tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto
semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää
sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja
tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä
kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä
verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen,
vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän
löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään
kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he
missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi
hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja
Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.
Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota,
oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin
herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi
seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen,
ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain
oppia. Hän rakasti kansaa.
Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki
tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon
kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa»
ilmestyi tässä runokokoelmassa.
Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se
oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän
käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat
myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan
tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta
isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin
ilmaisumuodon _Pilven Veikossa_, jonka hän julkaisi toimittamassaan
lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen,
oli runoelma _Hanna_. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä,
jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta
taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen
rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä
runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä,
jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä
ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten
mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.
Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä
vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian
synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua.
Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta,
pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta
ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja
murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää,
ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on
voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu,
antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut
kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys
ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.
_Joulu-ilta_ on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä
herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka
mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra,
on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt
hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana
enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu
isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa.
Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta
palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut
hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee
silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja
hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä,
hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.
Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat
Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon
onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina
säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin
valoisa käsitys kansastaan.
Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus
vieraitakin aiheita. _Nadeschda_ on tarina venäläisestä orjatytöstä,
jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.
_Kuningas Fjalar_ on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on
maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut
kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva
rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä
tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka
vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan
tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä
kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar
kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään
mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan
kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee
kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin
pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin
kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle,
voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät
onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär,
vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista
Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen
vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi
kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle
ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa
jumalat itseään voimakkaammiksi.
Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden
henkeen laadittu murhenäytelmä _Salaminin kuninkaat_. Se valmistui
vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli
kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.
Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon.
Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten
ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.
Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen
perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti
palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän
on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen
hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää
myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko
hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla
haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes
tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta.
Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat
tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki
iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla
varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu,
että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien
tahto, oikeus pääsee voitolle.
Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan
pieniä laulurunoja nimellä _Pieni kohtalo_. Kanteletar oli juuri
ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus
viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille
saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin,
että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.
Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä
yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein
ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg
pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin
hyvin tulkita.
Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla _Maamme_
laulun ja _Vänrikki Stoolin tarinat_. V. 1848 jouluksi ilmestyi
edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg
liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi
kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen
sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se
on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden,
joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä.
Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on
kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.
Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen
ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli
itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli
kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä
ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon
sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander
ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki
Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon
aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet
vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen
sodan sankareista.
Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri
oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa
Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina
»tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa.
Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä
koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan
kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä
päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda
senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka
sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme
kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»
Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen.
Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen
nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia
meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin
kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan
pitää.
Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja
Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka
ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran
oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin
puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut
kenenkään voivan olla rakastamatta.
Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös
maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä
tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin
ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika,
joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan,
joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja
anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne
sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi,
tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen
vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin
muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen
ja aaltojen pauhinaan — —.»
Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään
n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän
omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina
ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä
poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka
tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan
tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen
säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin
kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen
kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan
isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän
sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti
ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa
tai alemmassa asemassa.»
Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat
kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle
suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi
hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat
kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä
ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa.
Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon,
jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään
sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut
100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria
juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun
5 päivää, pidetään juhlapäivänä.
Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin
kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka
esineenä on Suomen maa ja kansa.