Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806.
Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa
ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän
suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä
vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi
opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia
ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon
yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä.
Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui
erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää.
Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi,
1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli
Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.
Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden
puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi,
suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.
Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.
Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan
viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui
v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli
umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa
oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä
oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä
sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta.
Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut
häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja
raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan
tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin
syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen
kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat.
Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan
asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan
vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin
hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen
opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä
ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän
siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka
välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla
suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin
pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.
Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita
arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian
auttamiseksi?
Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta
paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme
hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys
ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä.
Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt
riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien
työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli
muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli
annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein
käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa,
kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme
johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin
mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta
silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa.
Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli
kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli
niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan.
Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta
vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua,
sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan,
moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa
vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys
oli ainoa oikea elämistäpä.
Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen
ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin
tutustuttava.
Nuoruus.
Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi
Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa
he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin
isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi,
lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään
merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun
sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori
Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa
tietoja pojalleenkin.
Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli
hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin
toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa
asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle
jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta
tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta
päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»
Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen
oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan,
sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin
lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen
hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa,
tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken
olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa
mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran
jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.
Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra,
tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän
sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä
aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista.
Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien
kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin
merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.
Lauantaiseura,
johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja
maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei
ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja,
joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään
ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat
herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata
hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan.
Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei
jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään
vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot,
Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita
mainitsematta.
Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän
sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän
kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri
eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä
muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi
kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen
määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen
kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle,
oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä:
suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen
luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen,
herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin,
vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa
tulevaisuuteensa.
Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa,
eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan
etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta
he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he
tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja
saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he
onnistuivat aikeissaan.
Snellman on vaarallinen mies.
Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman
nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä
teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja
akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston
rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä!
Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi
yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka
muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori
kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin
kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä
saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan.
Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden
pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet
luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin
kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon.
Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.
Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt
mitään vaarallista.
Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin
yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin
ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta.
Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa
taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista
pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen
osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman
oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja
Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä
asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten
kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli
oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia,
joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte
virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi
vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan
ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon,
vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.
Asian päätyttyä näin, Snellman lähti ulkomaille, aluksi Ruotsiin.
Ulkomailla.
Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt
pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa
tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään
hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »_Espanjan
kärpänen_» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä.
Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että
hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden
kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla
vihaa.
Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta
hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin
Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri
oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin
painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei
oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa.
Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja
melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin,
seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi
sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa
kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi
luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa
yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän
kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen
»Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka
nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia
parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.
Mutta teki hän siellä vakavampaakin työtä. Pääasiallisesti
tieteellisten opintojen vuoksi matkalle lähdettyään hän tutki
uutterasti filosofiaa ja julkaisi tieteellisen teoksen »Akatemisista
opinnoista» ja jatkon teokseensa »Filosoofinen alkeiskurssi».
Sitten hän kirjoitti novellin »_Sopii_» jatkoksi erään ruotsalaisen
samannimiselle kirjalle. Tämä ruotsalainen kirjailija oli koettanut
todistella, ettei avioelämässä tarvita mitään muuta sidettä kuin
rakkaus. Jos rakkaus loppuu, saa asianomaisten yhdyselämäkin katketa.
Ja hän kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka tällä tavalla olivat
alkaneet elämänsä papin heitä yhteen vihkimättä. Samassa talossa
he asuivat, mutta kummallakin oli oma taloutensa, omat tulonsa ja
menonsa, joista toisen ei tarvinnut mitään tietää. Kun tähän teokseen
ilmestyi jatko, luultiin yleisesti, että kirjailija itse oli siinä
tahtonut kumota edellisessä osassa esittämänsä näkökannan. Vasta
vähitellen selveni, että sen olikin kirjoittanut Snellman. Hän
kuvasi, mitenkä noiden ihmisten elämä edelleen kehittyi. He eivät
olleet ottaneet kantaakseen niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunta
avioliittoon meneville asettaa. Heitä eivät sitoneet yhteiskunnalle sen
viranomaisten välityksellä annetut lupaukset, eikä heillä siis ollut
mitään ulkoapäin tulevaa velvoitusta huolenpitoon toinen toisestaan
ja lapsistaan. Kun sitten mies joutui asumaan kaukana vaimostaan, ei
hänen velvollisuudentuntonsa, jota ei tukenut mikään ulkonainen side,
ollutkaan kyllin luja. Vaimo ja lapset jäivät kurjuuteen. Mutta yhä
surkeammaksi kävi miehen omakin elämä, samoin kuin toisen naisen, jonka
hän oli sitonut itseensä yhtä löyhillä perusteilla. Kun hän sitten
huomasi kaiken kurjuuden ja onnettomuuden, jota hän oli ympärilleen
levittänyt, oli ainoa keino päästä sen painosta jättää elämä.
Snellman oli sitä mieltä, että ihminen ei voi löytää onneaan
yhteiskunnan ja sen lakien ulkopuolella. Ensi katsannolta tosin
tuntuu siltä kuin lait ainoastaan rajoittaisivat hänen vapauttaan.
Mutta itse asiassa ne suojelevat häntä asettamalla esteitä toisten
mielivallalle, joka saattaisi tulla hänenkin vahingokseen. Ihmisen on
vain sovellettava tahtonsa ja tekonsa lakien, s.o. yhteiskunnan etujen
mukaiseksi, silloin hän on vapaa. Tällöin tietysti edellytetään, ettei
laki ole kuollut kirjain, vaan laki, »joka elää yhteiskunnassa, se on:
jota yhteiskunnan jäsenet pitävät kunniassa ja noudattavat».
Ruotsista Snellman meni Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Hän pääsi
näkemään erilaista sivistystä, erilaisia oloja, tutustui eteviin
tiedemiehiin ja niin kokosi matkalta tavattoman paljon uusia
kokemuksia. Ettei hän siellä kulkenut vain levätäkseen, ihaillakseen
kauniita maisemia ja nauttiakseen, siitä on todistuksena hänen matkan
jälkeen kirjoittamansa teos »_Saksanmaa_, kuvauksia ja arvosteluja
matkalta». Terävällä silmällä hän katseli ja arvostellen kirjoitti
sikäläisestä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta elämästä, taloudesta,
kulkuneuvoista, taiteesta y.m. Tieteellisten tutkimustensa tuloksena
hän Saksassa ollessaan julkaisi saksankielellä filosoofisen teoksen
»_Personallisuusaatteen kehittyminen_», mikä teos tuotti hänelle
alallaan Pohjoismaiden etevimmän tiedemiehen maineen.
Matkallakin ollessaan hän oli usein kirjoittanut Freja-lehteen ja
palattuaan Tukholmaan hän jälleen liittyi sen toimittajiin taaskin
herättäen huomiota kirjoituksillaan. Mutta tieteellisiin töihin hän
aina ehti. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi suuren tieteellisen teoksensa
»_Valtio-oppi_». Teos tunnustettiin mestarilliseksi, ankaran
vakaumuksen ja työn tulokseksi. Mutta vanhoillisille se ei täysin
kelvannut, sillä olevien olojen loukkaamattomuuden ja muuttumattomuuden
kannalle hän ei voinut asettua. Eivät liioin antaneet hyväksymystään
vapaamieliset, niin lujia velvollisuuksia hän asetti jokaiselle
yhteiskunnan jäsenelle perheeseen ja valtioon nähden.
Snellmanin mieli paloi jo kotimaahan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä
kehoittivat häntä jäämään Ruotsiin sanoen, että hän jotenkin varmaan
ennen pitkää saisi professorinpaikan jossakin heidän yliopistossaan.
Mutta Snellman ei antanut näiden houkutusten voittaa itseään. Vaikka
hänen oli ollut puoli pakko lähteä Suomesta, vaikka hän tiesi, ettei
häntä siellä ystävällisesti vastaan otettaisi, tahtoi hän sittenkin
sinne mennä. Hän tiesi, miten paljon Suomen kansalta puuttui ja hänen
rakkautensa siihen velvoitti häntä omalta osaltaan tuomaan apunsa
kansalleen. Minkälaiseksi hän oli kansan tilan huomannut, näkyy
kirjeestä, jonka hän aikaisemmin kirjoitti Suomeen eräälle ystävälleen.
Tässä kirjeessään hän sanoo, että »meidän isänmaaraukkamme on
vuosisatoja vanhan epä-itsenäisyyden takia joutunut sille kannalle,
ettei siinä ole mitään isänmaanrakkautta; sillä sivistynyt osa
(ruotsalainen) ei vähintäkään välitä sivistymättömän (suomalaisen)
henkisestä ja aineellisesta edistyksestä». Kansan enemmistö on
pitkällisen sorron johdosta kääntynyt vain sisäänpäin eikä se
osaa ajatella mahdolliseksikaan parempaa tilaa. »Ei suurta kansan
enemmistöä koskaan voida kohottaa, niin kauvan kuin lainsäädäntö- ja
opetuskieli on ruotsi. Siksipä ei voinekaan löytyä isänmaan ystäviä
sivistyneiden joukossa; sillä näiden täytyy lähteä kansakunnasta,
ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta.» Jos asiat saavat jatkua
tällaisina, on Suomen kansa tuomittu kuolemaan. »Sivistyksen voima on
sen ainoa pelastus.» Omaksi tehtäväkseen hän tämän johdosta käsitti
huutaa kaikkiin ilmansuuntiin, että näin todella olivat asiat. Ja sitä
huutamaan hän nyt Suomeen palasi.
Kuopioon.
Hänen tuli saada jotain työtä elääkseen. Yliopistoon hän olisi
mielellään tullut, mutta sinne oli tie suljettu. Konsistoriossa
pidettiin häntä edelleen »valtaistuimen ja alttarin» vihollisena,
vallankumouksellisena, jota ei mitenkään ollut päästettävä ylioppilaita
villitsemään. Hän tarjoutui erään sanomalehden toimitukseen. Siellä
pelättiin lehden hänen tähtensä joutuvan rettelöihin ja evättiin.
Lopulta hän sai paikan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Vallanpitäjät
olivat tyytyväisiä. Vaarallinen mies oli kuin maanpakoon ajettu,
sillä olihan hän nyt kaukana sydänmaassa, korpien keskellä, josta ei
suurikaan huuto herrojen rauhaa häiritsisi.
»Saima».
Mutta Snellman ei kuluttanut aikaansa Kuopiossa vain koulun
johtamisessa. Hän alkoi v. 1844 julaista uutta ruotsinkielistä,
kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä »_Saima_». Se oli todella
»huutavan ääni korvessa». Sillä tavalla ei Suomessa oltu sanomalehteä
ennen toimitettu. Kirjoituksissa käsitellyistä aiheista ei oltu ennen
julkisesti keskusteltu. Ja vaikka muissa lehdissä puhuttiin samoistakin
asioista, ei niissä kirjoitettu samalla tavalla kuin »Saimassa».
Niin pirteitä, niin arvostelevia, niin ivallisia ja niin leikillisiä
kirjoituksia kuin Snellmanin kynästä lähti, ei oltu totuttu näkemään.
Siksi lehti sai tilaajia ja uteliaisuudella sitä aina odotettiin. Jo
lehden ensimäisessä numerossa, kirjoituksessa, jolla lehteä yleisölle
tarjottiin, oli pisteliäitä sanoja sivistyneitten harrastuksista:
»Ja sitä paitsi saattaa Saima yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä
vakuuttaa — — — hyödyttävänsä ja huvittavansa, tarjoovansa
samalla valaisevaa ja viehättävää lukemista, suosivansa varsinkin
isänmaallisuutta j.n.e., sillä hän tietää, että kunnioitettu yleisö ei
missään tapauksessa ota hänen vakuutuksiaan todeksi, koska yleisö yhtä
vähän kuin Saimakaan osaa vieraalla kielellä sanoa, mitä isänmaallisuus
oikeastaan on, koska yleisö muuten on jo ennestäänkin valistunut ja
koska ainoastaan kortinpeluu on viehättävää.»
Saiman tärkein merkitys on kansallisuuskysymyksen selvittely.
Sivistyneelle säädylle siinä Snellman puhui, mitä kansallisuus
on ja mikä oli tämän sivistyneen säädyn velvollisuus kansallista
sivistystyötä kohtaan. Snellman sanoo, että »sivistys, joka ei ole
kansallinen, ei voi myöskään olla totinen, yleisinhimillinen sivistys.
Se on silloin ainoastaan ulkonaista tottumusta, samankaltainen kuin
apinan tai koiran kouluutus. Sellainen sivistys ei voi saavuttaa mitään
harrastusta kansakunnassa, siltä puuttuu kaikki itsenäisyys, kaikki
kehittymisvoima. Ja kansan, joka ei koskaan pääse sen korkeampaan
sivistykseen, täytyy itsensä kukistua ja hävitä kansakuntana olemasta».
»Mutta itsenäisen sivistyksen jossakin kansassa täytyy tulla ilmi sen
omalla kielellä.» Siksi kansakunnan kielen täytyy olla kirjallisuuden
kielenä, koulujen opetuskielenä. »Koetetaan kai ehkäistä tämän
sovittamista meidän oloihimme tuolla väitteellä: ruotsihan on maassamme
sivistyneiden äidinkielenä.» Kuinka he voisivat kirjoittaa suomeksi?
Ja toiselta puolen he, sivistyneet, ovat ainoat, jotka pystyvät
kirjallisuutta luomaan. Tässä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko
nämä sivistyneet, kuten usein tapahtuu, pitävät itseään suomalaisina,
joten he, käyttämällä ruotsia, tunnustavat olevansa vieraan sivistyksen
ja vieraan kielen orjia, ja silloin on tämä ies poistettava; tahi he
väittävät ruotsalaista sivistystä ja ruotsinkieltä omikseen, jolloin he
kokonaan luopuvat suomalaisesta kansallisuudesta, sanoi Snellman.
Nyt me tiedämme, että tämän perusteen mukaan jako sivistyneissämme
tapahtuikin. Toiset myönsivät olevansa suomalaisia ja rupesivat
palvelemaan suomalaista sivistystä, ajamaan suomalaisen kansan
pyrkimyksiä. Toiset sanoivat olevansa ruotsalaisia ja joutuivat usein
taistelemaan kynsin hampain suomalaisten sivistyspyrkimyksiä vastaan.
Snellmanin kirjoitukset olivat niin voimakkaita, niin vaativia ja niin
vaikuttavia, että ne pakottivat ihmiset ajattelemaan ja määräämään
kantansa.
Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä,
hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia
kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken,
ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten
köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta,
johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat
niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan
hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla
melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt
saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä,
joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista
toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä,
palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen
tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat
asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden
velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin
itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia
arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä,
joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean
laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä.
Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui
siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska
komitea oli hallituksen asettama.
Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa
ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa.
Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja
vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen,
mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä _valta_, jonka
arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli
ollut tuskin mitään merkitystä.
Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava
yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät
ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti
ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He
kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät
ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota
Snellman käytti. Hän vastaa heille:
»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se,
joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa
koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen.
— Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista
itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo
sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä
kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton
uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen
alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden
yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika,
jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on
avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia
lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.
Maamiehen ystävä.
Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan
hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan
Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »_Maamiehen ystävä_».
Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista
väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat
tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä
ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni
jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava
katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään
naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin
katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren
lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta
— ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon
muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi:
Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista
ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä
tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies
lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa;
ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä
ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän
osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän»
ulkomaan osastosta:
»_Englannin_ maassa hallitteepi drotninki _Viktoria_, joka ei vielä ole
25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa
ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä
tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki
panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin
tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun
drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi
korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin
tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa
kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta,
kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan
pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule
tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion
pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen
Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin,
ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»
Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen
toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen
lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi.
Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle
talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä
seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään
suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.
Saima lakkautetaan.
Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä
ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin
vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen
fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja
siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen
tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna
soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu
aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä
mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja
paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet
lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin
häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen
ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta
ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti
oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin
kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden,
kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella:
»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät
muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä
kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes
metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja
kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta.
— — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä,
kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis,
onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta,
että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee
puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on
menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu
kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää
vastustusta.
Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden
viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden
kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan
ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä
lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina
jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden
ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen
esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat
liian ankaraksi.»
Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan.
Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta
lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se,
»_Kirjallisuuslehti_ yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös
ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin.
Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta
kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen
kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä
lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin
yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin
rettelöimisiin kyllästyneenä.
Helsinkiin.
Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään
viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita
hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin
virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän
kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista
huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että
hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään
voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään
masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti
muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera
työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut
maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien
kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin
lohdutteli Snellman itseään.
Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta,
Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan
kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt
vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan.
Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla,
että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten
määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun
merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan
neuvoton, millä elää.
Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli
ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä
mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin
hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan!
Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi
käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan
parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana,
paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman
liian viisas menemään.
Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle
tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian
professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten,
että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän
peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen
hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi,
näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän
pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.
Professori.
Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan.
Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat
ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille
harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi
suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia
kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän
kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut
mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on
meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet,
jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija,
Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua
ei sellaista asetusta olisi tullut.
Mutta tulivat uudet ajat. Keisari Nikolai I kuoli ja valtaistuimelle
nousi jalo Aleksanteri II. Samaan aikaan käyty sota ja tämä
hallitsijanmuutos käänsi koko Venäjän sisäisen elämän uuteen suuntaan.
Vapaammat ajat koittivat Suomellekin. Senaattiin ja maamme muihin
korkeimpiin virkoihin tuli uusia miehiä ja ne ymmärsivät myöskin
Snellmanin työn arvon. Niinpä yliopiston varakansleri kehotti
Snellmania kirjoittamaan hänen, varakanslerin, nimessä keisarille,
että yliopistoon tarvittaisiin opettaja, jonka neuvot suorastaan
olisi tarkotettu herättämään nuorisossa vakaumuksellista halua
hyviin tapoihin ja ahkeruuteen. Jotta virka näyttäisi mahdollisimman
viattomalta, ehdotettiin uudelle opettajalle »siveysopin ja tiedetten
järjestelmän» professorin nimeä. Tässä nimessä ei saanut tulla näkyviin
sana filosofia, koska Venäjän kaikissa yliopistoissa oli edellisinä
vuosina lakkautettu filosofian professorien virat. Korkeimmassa
paikassa hyväksyttiin ehdotus ja tähän virkaan nimitettiin Snellman
monien virkamiesten salahankkeiden, juonien ja keisarille asti
kanneltujen panettelujen rauetessa tyhjiin. Ylioppilaat ottivat
Snellmanin riemuiten vastaan. Mutta Snellmanin tie ei ollut vielä sileä.
Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut.
Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja
velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta
edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta.
Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät
hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä
lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista
Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi
olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista
saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat
sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa
valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin
helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset
yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan
ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme
nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli
sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa.
Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin
Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei
valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat
tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja
hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua
eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin.
Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa
epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi
kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän
osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa
niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan
voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin
vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli
tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa
poistivat vaaran.
Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen
vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä
kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli
esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa.
Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan
hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan
vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka
ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen
suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä,
että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan
hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta
epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan
laillisten olojen kannattaja.
Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen
saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus
sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa
oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli
puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden
rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka,
että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta
suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa
hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui
jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä,
joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä
rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli:
rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon,
järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen
käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin
täydellisesti toteutettu.
Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan
selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä.
Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri
myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin
saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän
seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi.
Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi
Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä
tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi
aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä
kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin
säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille
jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi,
kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen
pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan
siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä
ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin
kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa
julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa
peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen,
että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka
lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä.
Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että
oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että
vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli
laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt
vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä
julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa.
Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että
valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi,
ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan
kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka
kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä
menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään,
voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli
kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja
jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.
Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan
hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten
suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että,
hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan
valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin
joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä
säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.
Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin
suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä
mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle
tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena.
Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli
täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa
jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että
hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa.
Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin
hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan
päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.
Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen,
sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai
nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota
oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.
Senaattorina.
Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli
hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia
varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien
määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän
edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt
toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse
puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut
häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan
välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus
sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja
uskolliseen kansaan.»
Kieliasetus.
Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista,
että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi,
joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren
voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia
lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että
suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen
suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme
vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä
pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema
ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään
varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet
ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten
sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt
suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja
vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti
vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.
Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä
asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi
tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli
jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä,
maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja
oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä».
Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia,
olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara
uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat
tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki
ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti
hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään
tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi
tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla
ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen
ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin
hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus,
joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita
tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä:
suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat
ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen
tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan
tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan
jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa
pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»
Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin
jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista
väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen
kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja
tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että
viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan
suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä
tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.
Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi
hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje,
tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin
toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät,
että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä
huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.
Painovapauslain puolesta.
Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun
ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä
ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin
oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui
kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää
kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti
oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin
se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865
pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin
asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen.
Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin
asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että
se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä
painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu
aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa
säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi
asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea
tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja,
jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet
ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin
varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään,
laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi.
Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut
joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut
puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.
Rahaolojen parannus.
Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan
loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot
hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha
olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen
vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen
pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen
hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä
vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin
seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta
rahasta piti päästä irti.
Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän
ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen
venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin
»separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin
vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa
lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä
varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä.
Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet,
tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen
hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys
oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan
8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan
muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa
vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen
luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä
Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista
lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä
kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai
ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla,
hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä
viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin
edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin
Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta,
markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain
venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen
jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin
julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien
oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli
lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään
hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista».
Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän
ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen
puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus,
jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä
maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen
kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen
vastaanotto.
Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin
yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen
toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla
ja muilla tavoin.
Taistelu nälkää vastaan.
Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat
suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden
kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein
kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli
vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli
niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän
kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut
ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä
liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään.
Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin,
joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.
Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa
suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa
ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen
joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja
ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa,
joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä
oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja
usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän
kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien
ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä
olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein?
En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut.
Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan
puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan.
Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina
vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.
* * * * *
Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot
olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän
lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet.
Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi
kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin
väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien
Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta
työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä
ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena
kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena
kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen
valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti
kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin
mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.
Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.
Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen
ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt
olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka
avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein
häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä
täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä
taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin
500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti
senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä
luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.
Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän
kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen
raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä
täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti
suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu
näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman
häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.
Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.
Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden
seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai
nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen
kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle
sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja
Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä
aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja
uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää
alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta
kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.
Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se
on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa
kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta
on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain
kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa
kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista,
vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin
kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.»
— — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää
olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi,
ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä
perille.»
Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.
Suomalaisuuden puolesta.
Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.
Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito
kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen
jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina
pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin
henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa.
Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin
diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies)
j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien
(kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan.
Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että
monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on
saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä
saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun
puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»
Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi
esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt
yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan
yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin
nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja:
venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja
suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain
mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.
Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman
puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat
hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen,
että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin
onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo
kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti
valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin,
ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.
Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai
luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin
normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava
pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun
suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen
ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina
vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen
vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset
keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu
Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista
koulua.
Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi
Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten
oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m.
maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin
perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta
sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan
vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän
johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen,
että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta
sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät
voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei
voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat
saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on
opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata
Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän
ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia
parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei
varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän
kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei
sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»
Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella
Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei
mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli
määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi,
olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään
suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut
virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä
virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä,
joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua.
Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat
tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän
lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.
Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi,
kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen
asian.
Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen
tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa
suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli
yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta
hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi
puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän
oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä
ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut,
että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti
omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön
satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa
on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen
vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän
maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä,
kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon
jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on
saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»
Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen
kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos
Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte
näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte
siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein
tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee
sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi,
Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit,
jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin
on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä
eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä
vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä
että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele
voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon
alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»
Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin
oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle
kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo
suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen
kansan».
* * * * *
Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä,
hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa
ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä
piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p.
1881.
Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli,
siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella
ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi
saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä
panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein
sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan
musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt,
että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt,
että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi
häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin,
piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»
Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut
mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa
kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei
myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain
taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera.
Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän
itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee
ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet,
kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen,
tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä,
että menetteli oikein.
Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän
sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.
Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja
ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua
taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä
kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin
kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen
toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen
luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle
kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla
tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman
palkitsi heidät puheella.
Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli
talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs
valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset
avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä
ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada
lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm
Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori
Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava».
Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen
tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta
taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin
senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta,
joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.
Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on
suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt
enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen
itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia,
ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt
suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa
eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan
taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen
olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai
pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta
kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja
sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista
pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja
varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme
suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista
teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä
suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme
hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa
kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi
oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti
kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion
perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi
isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli
ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli
ehdottomasti noudattaa lakia.
Yhä vielä on hän opettajamme.
Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen
haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle
vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon
lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas
Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita
merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä
kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä,
jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.