eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän
ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä,
suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut
enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti
merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin.
»Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu
muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi
työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla
juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.
Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.
Kalevalan synty.
Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin
kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön
häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari
Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä
myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen
kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita
kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet
olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.
Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella,
Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan
surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja.
Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi
yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.
Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan
parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla
herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy
selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa,
keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa —
sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti
pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin
näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin
hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli
koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä
silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille
ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein
yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään
vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen
pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana
kulkea.
Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen
Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä
pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja
kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana
Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme,
millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot
sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille
ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja,
lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.
Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat
pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat
niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja
muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan
käsitetty.
Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä
näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan
uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet,
niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten
tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita
suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava
ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman
muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille
vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään
jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat
suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista
kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle
sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.
Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli
kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia,
pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät
olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta
aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s.
toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen
kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian
perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat
säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei
tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain
korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi,
koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin
muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »_Kantele_ taikka
Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla
kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä
vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli
työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan.
Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan
perustivat (1831) _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, joka aikoi vasta
kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.
Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut
lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten
edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän
ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi
Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla
kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut
parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi
piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden
läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta
runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina
jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli
väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti,
heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään
runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista
runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja
laulattaa.
Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista
samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi
järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa
puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin
Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada
enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi
sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli
tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä
innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista
käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä,
hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen
Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei
Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä
ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille
maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi
suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä
elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava.
Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään
ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.
Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät
ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä
käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e.
Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin
toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman
teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen,
olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka
tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin
varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan
vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet,
sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa
hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia
sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus.
Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen
keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat
tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä
toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen
luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin
järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä
muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »_Runokokous Väinämöisestä_»,
joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä
sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen
lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa
sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei
ollut tavannut.
Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta
runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin
80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.
Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen
kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut
ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi
hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»
Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon
»Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista
teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua,
_helmi k. 28 p. 1835_, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt
pantiin »_Kalevala_ taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan
muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous
Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena
ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha
Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää
Kalevalan päivänä koko maassa.
Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha
Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka
hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän
teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia,
sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan
itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui
uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin
taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä
uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia,
varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon
uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä
paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli
vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset
säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä
useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan
entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään
siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta
sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole
pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen,
sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki»,
saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt
eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki
runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus
muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi
paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin
muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.
Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi
kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt
sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän
tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään
lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien
toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin
»Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan
kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän
päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen
painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita
varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä
moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.
Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa.
Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen,
jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä
herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä
pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole
kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena
koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on
koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin
on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta
toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan
muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin
ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko
kansa on niihin henkensä pannut.
Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus.
Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja
elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä
suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen
kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä,
kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa.
Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä.
Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin
vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme
tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.
Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun
Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat,
herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista
oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään
luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut,
millaista kauneutta se kaikkialla näki.
Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt
ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon
suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa
väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa.
Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka
oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista
herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja
jota Runeberg teoksillaan edisti.
Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti
jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen
kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon,
kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi
tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda
sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla
oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti
paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina
ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä
elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja
itsenäistä.
Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko
sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle
heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta,
tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme,
sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen
käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia.
Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia
suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä
sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme,
kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.
Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys
ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala
on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.
Muita kansan suusta koottuja teoksia.
Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja
kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin
_laulurunoja_ kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen
Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti
kokoelmaksi nimeltä »_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja
ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten
tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat
laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai
vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa
tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden
sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina
tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:
»Ikävät on illat pitkät,
apiat on aamuseni,
ikävät on yötkin mulla,
ajat kaikki katkerimmat»,
ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme
täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme
kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.
Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja
yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta
yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan.
Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja
viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole
arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa
ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.
Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja.
Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana _Suomen Kansan Sananlaskuja_.
Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. _Suomen Kansan
arvoituksia_ hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta.
Vielä julkaisi hän _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_, joista
myöskin tuli paksu kirja.
Sanomalehtimies.
Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti
lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän
pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä
järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä.
Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli _Mehiläinen_. Vaikka se
ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti
painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden
kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä
Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle.
Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen
puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista
tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan
palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden
toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä
pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi
uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta
tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.
Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa
aikakauskirjaa _Suomi_, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon
_Kirjallisuuslehden_ (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti
toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla
avuksi.
Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin
uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa
kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan.
Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä
voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä
hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri
oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä
valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain
suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi
taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla
tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan
kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen,
semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain
paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten
moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa
esimerkkiä.
Opettavaisia kirjoja.
Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä
neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi
kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat
herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet
»katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi,
rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun
Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän
»katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona
isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita
neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa
_Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ tuli erittäin suosituksi.
Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa
niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».
Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin
pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina
kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki
kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia
neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet
kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle
rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa
jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.
Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.
Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana,
mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen
sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella
kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu
Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies
ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren
_Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan_ valmistaminen oli. Millainen
kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että
hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä
sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan
sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri
sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia
tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän
mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun
hetken joka päivä 17 vuoden aikana.
Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen
kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri
murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä
ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla
sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei
missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen
esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin.
Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään,
että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja
harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle
ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja,
Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan
y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin _Suomalaista Virsikirjaakin_
valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä
asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti
joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä.
Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan,
Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».
Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia,
eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä
sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten
sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin
että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen
ovat tulleet karsituiksi pois.
Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä
olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman
lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän
aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä
ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni
tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat
täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä
päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja
muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti
ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa
ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä,
kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän
kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin —
kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.
Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti
käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa
yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän
arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa.
Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri
suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin
sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä
kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija,
vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli
nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä
kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen
peruspiirteenä.
Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä
pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat
ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos
asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi
kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin.
Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle
suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan
kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä
kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että
kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli
perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala,
Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston
itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi
erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja
ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen
käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään
kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta
kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään
nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla,
vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja
sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme,
jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.
Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla
virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa
asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä
valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut
sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä».
Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se
taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä
puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen
kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä
ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä
olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme
asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä
toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa
vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki
haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten
lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan
ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.
Raittiusharrastuksia.
Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei
niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti
Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan
jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei
siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli
noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta
kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään
huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja
mukaili pari raittiuskertomustakin, _Kolme päivää Sairion kylässä_ ja
_Vilho Linterin historia_, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran
toimituksissa.
Lönnrot ihmisenä.
Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille
portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä.
Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen
ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin
ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja
mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta
onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä
tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä!
Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin
Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — —
Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä
jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet,
järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin
ymmärrän,» _Hän rakasti kotiseutuaan_.
Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen
omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari
veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti.
Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti
heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.
Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon
vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla.
Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa,
oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun
rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa
hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai
kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi
laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen
ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa
työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on
iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän
ehti suorittaa suunnattomat työnsä.
Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä
Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa
ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää,
Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän
aikaa leikkiä.
Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa
ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli
kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan
takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa
menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa.
Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten
taitava räätäli ainakin.
Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin
piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei
nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska
taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli
vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja
ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se
rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän
se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä
enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani
Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut
Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia
ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei
ylvästellyt.
Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja,
ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi
vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja
vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä
kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi
lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä
professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi
sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.
»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja
pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa
nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina
makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»
»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu
johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä
tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle
ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa
kunniapaikalle pöydän päähän.»
Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne
pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen
ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot
sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu
parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos
Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan
huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta.
Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu
antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras
sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa
hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet
uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.
Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua
tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset
tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt
mitään.
Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli
saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan
takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa
takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi
muka ollut kovin alentavaa tälle.
Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän
auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi
monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta
hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen
laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon
alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen
saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan
Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa
kotipitäjänsä elämää.
Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti
lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen
mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi
summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii
Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».
Sellainen oli Elias Lönnrot.
* * * * *
Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina.
Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat
he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille.
Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa,
Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä
tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien
kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan
sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten
omintakeisuudelle.
Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai
tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään.
Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki
on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa
ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen
kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole
häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla.
Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla
juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen
huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen
suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat
Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja
Turkuun.
Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista.
Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat,
monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia,
seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle
kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi
juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen
ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.
Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä
elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden
suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat
luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä
ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»