Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on
Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää
siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä
Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi,
kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt,
puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan
usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan,
jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat,
joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on
ensimäiset päivänsä viettänyt.
Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe
oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin
sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei
liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän
oli kovin ujo luonteeltaan.
Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja.
Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa
laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja,
oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli
sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia
käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein
luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten
muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla
päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.
Elias pääsee koulutielle.
Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä
kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut
kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman.
Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki
toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin
puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun
sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.
Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai
holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina
saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin
alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista
nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään,
varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan
hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä
mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän
sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty.
Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja
hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja
luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän
silti edistyi hyvin.
Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat
varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava
neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja
ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki
naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin
toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa.
Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan
matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä
kouluun.
Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun
oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden
varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa
lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera
lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi
niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston
nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä
sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman
ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein
mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.
Ylioppilaana.
Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa,
kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi
kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta
joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan
mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat
lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina
leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin
verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän
kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei
liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.
Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä
ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi
elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen
toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi.
Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin
perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli
yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat
miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä
miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän
opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä
kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa
ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain»
kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja
ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti
kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi
Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita
edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta.
Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä,
vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja
järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi
tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin
arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja
aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.
Lääkärinä.
Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian
Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä
sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita
laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.
Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana,
puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja
kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa
kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut
kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja,
ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään.
Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti,
oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa
varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet
piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä
näin halpaan »taksaan» potilailta.
Suomenkielen professorina.
Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on
ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä
tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin
muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin
mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian
tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.
Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen
lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut
kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja
laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja,
jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja
sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri
murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron,
vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän
vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen
professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet
riemulla vastaan.
Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty
yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä _Matias Aleksanteri Castrén_ oli
ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme.
Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten
tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen,
viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien,
samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut
valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka
oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen
tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin
virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna,
tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana.
Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi
osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan
päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia
itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme
kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten
ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja
aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen:
meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa
etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin
uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»
Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle
vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut
Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten,
että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja
sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi
huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.
Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan
kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t