Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa
laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi,
laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan
vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin
nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden
pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä
kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan
muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana,
henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana.
Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala
kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta,
koko Kalevan kansan johtajasta.
Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa
ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta
pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen
tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla
lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin
muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla
oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin
ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla
suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin
vaarattomiksi viholliset.
Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja
vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja
juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin
henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat
laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen
soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen
kutsuansa:
»Tulkohonpa kuulemahan,
ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen,
kajahusta kanteloisen!»
Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet,
linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa
oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut
kyyneliään pidättää:
»Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol’ikäiset,
sekä pojat, jotta neiet,
jotta pienet piikasetki.»
Se oli soittoa, se.
Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän
joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:
»Lauloi vanha Väinämöinen,
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.»
Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja
vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi
heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät
aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen
kukunta saa tunteet liikkeelle:
»Elköhön emo poloinen
kauan kuunnelko käkeä;
kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve’et poskille valuvi.»
Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä
kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain
vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka,
että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan
myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi,
jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius
siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia.
Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä
keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias
Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden
kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana
kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja
kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.