Suomen kansakoulun isä.
Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti.
On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on
tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin
matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä
eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen,
pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan
siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja
uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle.
Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät
olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu
omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä
suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin
lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat
tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja
vanhempia lapsia.
Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa
kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja,
keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden
suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa
useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.
Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa
ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen
kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella
edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.
Kansakoulu päivänkysymykseksi.
Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan
keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin
kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat
siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen
kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät
alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi
kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä
vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset
ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.
Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856
käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä
tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava.
Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon.
Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne
olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen
kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät.
Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi
lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat
kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista
opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta
he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa,
luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille
lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa
ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.
Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin
kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa.
Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös _Uno Cygnaeus_ omansa,
jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:
»Hajanaisia mietteitä Suomeen aiotusta kansakoulusta».
Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä
Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.
»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv.
tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit
minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä
kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun
näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi
laitokseksi.
Ihan päinvastoin minun mielestäni kansakoulun tarkoituksena tulee
olla, että se edistämällä _todellista_ lukutaitoa yhteiskunnan
alempien luokkien keskuudessa saattaa niin sanotun _huonomman_
kansan tilaisuuteen omistamaan itselleen yleistä kansalaissivistystä
ja kehittämään niitä luonnonlahjoja ja kykyjä, jotka Herra on
itsekullekin antanut — mikä tähän asti on ollut niin sanotun paremman
kansan erikoisoikeutena. Jos näin käsittää kansakoulun tarkoituksen,
on selvää, ettei opetus siinä saa olla ainoastaan ulkoläksyjen
pänttäämistä aapiskirjasta, katkismuksesta tai jostain maantieteen tai
m.s. oppikirjasta sekä kirjoittamisen ja luvunlaskun opettamista, vaan
sen tulee pyrkiä opettamaan lasta etsimään ja tuntemaan Jumalaa Hänen
ilmestyksestään luonnossa, historiassa ja pyhässä raamatussa. Sentähden
pitää kansakoulun ensi sijassa pyrkiä opettamaan lasta _lukemaan_
luonnontieteellisiä, raamatun- ja maailmanhistoriallisia lukukirjoja
sekä pyhää raamattua. (Huom. _Lukemisella_ ei pidä ymmärtää tavallista
ajatuksetonta sanojen syytämistä, vaan siihen kuuluu välimerkkien
tarkka vaarinottaminen ja oikea korostus, joka tuskin voi tapahtua,
ellei se, joka lukee, ajattele ja käsitä, mitä hän lukee.)»
Ja edelleen hän on sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään muihin puuhiin
ryhdytään, olisi joitakuita asiantuntijoita lähetettävä ulkomaille
tutkimaan, millä tavalla kansakoululaitos siellä on järjestetty ja
minkälaisia kokemuksia siellä on saatu. Näiden kokemusten mukaan olisi
perustettava seminaari keskelle maata, esim. Jyväskylään. Kun seminaari
olisi toiminut 2—3 vuotta, olisi aika ryhtyä järjestämään kansakouluja.
Niiden ylin valvonta olisi jätettävä erikoiselle kouluylihallitukselle
eikä tuomiokapituleille tai papistolle. Kunnille olisi jätettävä
vapaus perustaa itsellensä koulu tai olla ilman. »Aiotun seminaarin
tulisi olla jaettuna kahteen osastoon, toinen nais-, toinen
miesopettajiston valmistamista varten.» »Yhteydessä seminaarin kanssa
pitäisi olla mallikoulu tyttöjä ja poikia varten.» »Opetuskielenä
seminaarissa ja mallikoulussa pitäisi välttämättä suomenkielen
oleman. Kansakoulunopettajia saattaa maamme verrattain vähälukuisia
umpiruotsinkielisiä seurakuntia varten valmistaa samassa laitoksessa,
sillä kun arvattavasti useat oppilaat puhuvat ruotsia äidinkielenään,
saattavat he vaikeudetta opettaa tällä kielellä, vaikka ovatkin itse
harjoittaneet opintojansa suomeksi, mutta ei päinvastoin.»
Naisille kasvattajina Cygnaeus antaa erittäin suuren arvon. »Jos on
kieltämätön totuus, että lapsen ruumiillinen ja sielullinen hoito
pienokaisaikana etupäässä kuuluu äidille ja että ne havainnot, mitkä
lapsi kymmenenteen ikävuoteen asti vastaanottaa, jäävät syvimmin
mieleen ja määräävät sen suunnan koko elämän ajaksi, niin ei myöskään
saa kieltää, että, kun kysymys on kansansivistyksestä, _etupäässä_
pitää koettaa toimia naisen sivistyksen hyväksi.»
Kansakoulua ei Cygnaeuksen mielestä saanut ajatella paikaksi,
jossa annettaisiin vain tietoja. Ruumiillisesta hyvinvoinnista ja
kehittymisestä siellä tuli myös huolehtia voimistelun kautta. Ohjelmaan
oli otettava lisäksi käsitöitä, jotta oppilaissa kehittyisi kaikilla
aloilla tarvittava kätevyys.
Näin Cygnaeus. Hallitus sai kahdeksantoista muuta lausuntoa, mutta
Cygnaeuksen suunnitelmia pidettiin parhaimpina ja täydellisimpinä.
Hänelle annettiin siitä syystä stipendi, jolla hän voi matkustaa
ulkomaille tutkimaan sikäläisiä kansakouluoloja. Toisin sanoen
Cygnaeuksen ehdotuksia ruvettiin heti käytännössä toteuttamaan.
* * * * *
Kuka oli tämä Cygnaeus, joka oli niin paljon miettinyt
kansakoulukysymystä, joka kykeni niin perinpohjaisen ehdotuksen
kansakouluasiassa tekemään? Kuinka hän oli tullut niin paljon
tutkineeksi kasvatuskysymyksiä ja tullut niissä tuloksiin, jotka osalta
vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, osalta vasta aivan äskettäin ovat
heränneet ikäänkuin uusina totuuksina suuren maailmankin kasvattajain
keskuudessa?
Cygnaeuksen nuoruus ja tutustuminen kasvatusoppiin.
Uno Cygnaeus oli pappi. Jättäessään mietteensä senaattiin hän asui
Pietarissa, oli siellä Marian suomalaisen kirkkokoulun johtajana,
tämän kirkon ylläpitämien koulujen tarkastajana sekä Pietarin eri
oppilaitoksissa olevien Suomalaisten uskonnonopettajana. Hän oli jo
tällöin iäkäs mies.
Uno Cygnaeus oli lääninrahastonhoitajan poika Hämeenlinnasta, syntynyt
1810. Vaikka isä kuoli pojan ollessa vasta 8 v. vanha, pääsi hän
kuitenkin kouluun. Aluksi ei edistys siellä ollut kehuttava. Mutta kun
hänen työhalunsa sitten heräsi, oli menestys varma. Hänen työtarmoaan
kuvaavat hyvin hänen elintapansa. Talossa, jossa hän asui, pidettiin
kestikievaria. Illoin siellä aina oli paljon vieraita, melua ja
hälinää, niin ettei läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään. Mutta
kun hän tahtoi tehdä työtä, pani hän maata jo klo 1/2 6 seuduissa
iltapäivällä voidakseen nousta ylös jo klo 1/2 1 tai 1 yöllä, jolloin
talossa kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Nyt ei häntä mikään
häirinnyt, ei myöskään mikään houkutellut ulos. Hän luki ja edistyi
ihmeteltävän hyvin.
Suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hän epäröi kauan, mitä ruveta
lukemaan, mille alalle elämänsä suunnata. Hän kävi kuuntelemassa
milloin mitäkin luentoa, päättäen vihdoin ruveta lääkäriksi. Siinä
mielessä hän lueskeli muutamia vuosia. Mutta aineeseensa hän ei voinut
innostua. Kun tämän lisäksi hänelle rahansaanti oli niukanpuolista
lääkärin pitkää uraa varten, päätti hän muuttaa alaa ja niin Cygnaeus
rupesi lukemaan jumaluusoppia. Ja papiksi hänet vihittiin 1837.
Niissä toimissa, joihin hän nyt joutui, hän oli paljon tekemisissä
rahvaan kanssa. Hän tuli hyvin läheltä näkemään, miten tietämättömyys
rehoitti kaikkialla. Viipurin kirkkoherran apulaisena ollessaan — se
oli hänen ensimäinen virkansa — hän sai pitää rippikoulua suomalaisen
seurakunnan tytöille. Siitä hän itse kertoo:
»Eräänä maanantaina sain rippikouluun vastaanottaa 160 tyttöä, jotka
_seuraavaksi sunnuntaiksi_ piti valmistettamaan H. p. ehtoolliselle
laskettavaksi. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä tietänyt,
mihin toimiin piti ryhtyä. Minun käsitykseni kansansivistyksestä ja
rippikoulusta olivat niin ylen suuret ja epäkäytännölliset kuin suinkin
saartoivat. Tämmöisellä mielialalla rupesin koettelemaan lapsien
sisälukua, ja kun heidän taitonsa ei tyydyttänyt edes vähimpiäkään
vaatimuksia, ryhdyin siihen keinoon, että ensimäisenä päivänä
valikoitsin joukosta huonoimmat ja erotin koulusta kaikkiansa noin 100
lasta. Tämä teko herätti hämmästystä, joka ensin ilmeni nurkumisena
sekä virkakumppanieni että vanhempien puolelta. Seuraavana päivänä
pantiin taas pari kymmenkuntaa menemään, ja sitten alkoi varsinainen
lukeminen. Alotin raamatunhistorialla, joka siihen asti ei koskaan
ollut kysymykseen tullut ja siitä syystä oli lapsille -— joitakin
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — aivan uutta. Kun tiistaina ja
keskiviikkona olin hirveissä tuskissa reutonut raamatunhistorian
kaikkein tärkeimpäin paikkain läpi, alkoi Lutherin pienen katkismuksen
kyseleminen tahi oikeammin selittäminen. Hyvin harvat lapsista
osasivat tehdä selvää yhdestä ainoastakaan lauseesta, jos kohta mitä
suurimmalla näppäryydellä lukea lopottivatkin kysymyksen ja vastauksen
yhteen jonoon. Minun levottomuuteni ja tuskani kasvoi tunti tunnilta.
Hikoilin kuin päiväläinen auringon helteessä, mutta pitkitin aamusta
varhain myöhäiseen iltaan niin paksussa ilmassa, että se olisi voinut
tukehduttaa koko joukkiomme. Lapset ihmettelivät sitä, ettei 'Lasten
paras tavara’ (Gezeliuksen katkismus) ensinkään tullut kysymykseen,
ja että luettiin ainoastaan Lutherin pientä katkismusta, jonka he jo
aikoja sitten olivat lukeneet ja omasta mielestään osasivat niinkuin
viisi sormeansa. Aika kului lauvantain puolipäivään, jolloin päätös
oli annettava, kutka ja miten monta ripille laskettaisiin. Minä menin
kirkkoherran, tohtori Ottelinin luo, ja ilmoitin hänelle arveluni
ja huoleni, lopettaen sillä, etten hyvällä omallatunnolla saattanut
ripille laskettaviksi esittää useampaa kuin 38 — —.»
Vaikka Cygnaeus näennäisesti esiintyi näin jyrkkänä ja kovana, oli
hän syvästi myötätuntoinen vähäosaisia ja ruumiillista työtä tekeviä
kohtaan. Jo pikkupoikana hän oli usein kulkenut isänsä kanssa
käsityöläisten toimia katselemassa. Oli käynyt rakennuspaikoilla,
pajoissa. Oli mieltynyt heidän töihinsä, oli oppinut pitämään näistä
ihmisistä. Mutta sitten ylioppilasaikoina, iloisessa Helsingin
elämässä, kuten hän itse kertoo, kaikki sellainen unohtui. Hänen
vanha myötätuntonsa vähäosaisia kohtaan heräsi kuitenkin heti hänen
jouduttuaan nyt työssään alituiseen kanssakäymiseen rahvaan kanssa.
Mutta hän ei toistaiseksi keksinyt mitään keinoa auttaakseen sitä
kurjuudesta ja tietämättömyydestä.
Vastaiseen opettajatoimeen Cygnaeus sai kokemusta jo
ylioppilasaikanaan, jolloin hänen elatuksensa ansaitakseen tuli antaa
yksityistä opetusta. Viipurissa hän oli vähän aikaa yksityisenä
opettajana eräässä koulussa ja mieltyi suuresti siihen toimeen.
Kokonaan opettajaksi hän ei kuitenkaan vielä päässyt siirtymään.
Kohtalo vei hänet kauas pois omasta maasta, Silkan saarelle
Pohjois-Amerikan läntisimmälle rannalle. Tämä osa Amerikaa, kaukainen
Alaska, kuului näet siihen aikaan vielä Venäjälle ja sinne, Venäjän
luterilaisten alamaisten papiksi, lähti Cygnaeus, asettuen asumaan,
kuten sanottu, Sitkaan.
Siellä olostaan hän kertoo:
»Kun jokapäiväisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmalla
sivistysasteella olevia ihmisolentoja, alhaisimmalla, melkein tykkänään
eläimen kannalla olevista muutamiin yksityisiin asti, joilla oli
kaikkein hienoin salonkisivistys, niin minussa heräsi se ajatus,
että _kasvatuksella_ kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän
läpi on ääretön merkitys.» — Tätä ajatusta hän sitten yksinäisillä
kävelyretkillään pohti ja yhä enemmän sijaa sai hänen mielessään
kansanopetuksen suuri aate.
Tärkeimmäksi valmistuskaudeksi suureen tehtäväänsä Cygnaeukselle
tuli olo Pietarissa. Oltuaan vähän aikaa ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherran apulaisena hän tuli ylempänä mainittuun virkaan,
suomalaisen kirkkokoulun johtajaksi. Tämä koulu oli siihen aikaan vain
poikia varten. Hän puuhasi siihen lisäksi tyttökoulun, valmistavan
pienten lasten koulun sekä Pietarissa oleville lukuisille suomalaisille
lapsille sunnuntaikoulun.
Näissä toimissa hän tutustui tarkoin koko Suomen kansan sivistystasoon.
Pietariin tulvaili väkeä Suomen kaikista osista ansiotöihin. Cygnaeus
itse kertoo, että kaikenkarvaisia keinottelijoita kulki ympäri maan
hankkimassa pietarilaisille käsityöläismestareille oppipoikia luvaten
heille loistavaa tulevaisuutta. »Näin uskotellen houkuteltiin pian
lapsia reki tahi rattaat täyteen, viekoteltiinpa usein matkarahaakin
köyhiltä vanhemmilta, jotka olivat iloisia, kun heidän lapsilleen
muka toimitettiin loistava tulevaisuus tai kun ainakin pääsivät heitä
ruokkimasta ja vaatettamasta. Tällä tavalla Pietarin työpajat tulivat
täyteen Suomen lapsia, joiden asema todellakin oli sydäntäsärkevä.
Kiitettävinä poikkeuksina tosin olivat käsityöläisistä ne, jotka
pitivät oppipoikiansa hyvin, vieläpä erittäin hyvin, mutta yleensä oli
lapsiraukkain tila sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kurja.
Valitettavasti laahattiin tähän suurkaupunkiin sellaisiakin, jotka
viskattiin suoraan paheitten luoliin ja niissä tavallisesti hukkuivat
kurjuuteen.»
Tämän väestön tila oli siis kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Sen elämää
tarkastellessa täytyi taaskin huomata, mikä merkitys kasvatuksella on
ihmisten elämään.
Pietarissa Cygnaeus oli kaksitoista vuotta. Sen ajan kuluessa
hän ehti täydellisesti perehtyä käytännölliseen opettajatoimeen.
Lisäksi hän tutustui suuriin aatteisiin, jotka ulkomailla raivasivat
itselleen tietä kansansivistyksen vainiolla. Pietarissa asui eteviä
saksalaisia kasvatusopin tutkijoita ja koulumiehiä. Seurustellessaan
heidän kanssaan ja lukiessaan parhainta kasvatuskirjallisuutta
Cygnaeus vakiintui vähitellen mielipiteissään, mitä päämääriä
kansansivistystyölle pitäisi asettaa ja kuinka työ näiden päämäärien
saavuttamiseksi oli käytännössä järjestettävä.
* * * * *
Kaikki nämä tiedot ja kokemukset sai Cygnaeus käyttää kansansa hyväksi,
kun hänet, kuten aikaisemmin on kerrottu, kansakouluasiasta antamansa
lausunnon nojalla hallituksen toimesta lähetettiin ulkomaille asioihin
vielä täydellisemmin perehtymään.
Cygnaeus ulkomailla.
Ennenkuin Cygnaeus lähti ulkomaille, hän teki laveita matkoja
Suomessa. Hän tahtoi ensin hankkia tietoja »paikallisista oloista joka
pitäjässä, minkälainen esim. rahvaan mieliala eri paikkakunnilla on
koulujen perustamiseen katsoen». Samalla hän tahtoi papiston kautta
valmistaa maaperää kansakouluille suotuisaksi. Papiston tuli tehdä
seurakuntalaisilleen selväksi, että koulujen hyöty tulisi olemaan niin
suuri, että niiden vuoksi kannattaisi tehdä rahallisiakin uhrauksia.
Että tämä valmisteleminen oli tarpeen, sen ymmärrämme kaikki. Kuinka
paljon vielä nytkin saa monin paikoin tehdä työtä, ennen kuin kunnat
myöntävät tarpeeksi varoja uusien koulujen perustamiseen! Ja monet
yksityisen kannatuksen varassa olevat koulut kituvat surkeasti varojen
puutteessa.
Ulkomaamatka suuntautui ensin Ruotsiin, jossa sikäläisten koulumiesten
sanojen mukaan Cygnaeuksella ei ollut mitään opittavaa. Asiat eivät
siellä siihen aikaan olleet vielä paljoa paremmalla kannalla kuin
Suomessakaan. Tanskan kansakoululaitos Cygnaeuksen mielestä oli jo
korkeammalla, mutta siitäkään ei voinut paljon odottaa, koska siltäkin
puuttui vielä yhtenäinen johto.
Saksassa hän jo näki paljon uutta. Näki käytännössä toteutettuna
aatteita, joihin hän Pietarissa oli kirjallisesti tutustunut. M.m.
hän kävi Hampurin lastentarhassa, jossa valmistettiin opettajattaria
muihin lastentarhoihin. Niihin hän innostui kovasti siksi, että
niissä kasvatus tapahtui työn ja toiminnan kautta. Omistaen nämä
Fröbel-nimisen kasvatustieteilijän ajatukset n.s. työn periaatteesta
Cygnaeus sanoo kasvatuksen pääperusteita olevan, »että lapsi on
pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin
muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää». Hän
itse oli työteliäs, taitava käsistään ja sellaisiksi hän tahtoi
lapsiakin. Itsestään hän kertoo:
»Jo nuoresta saakka minulla oli erityinen halu ja taipumus käsityöhön,
varsinkin puusepän ja suutarin toimiin; sorvaamisessakin olin kauniilla
alulla. Muistan m.m. kuinka jo, ennenkuin kouluunkaan tulin, olin
tehnyt resoreilla varustetut nelipyöräiset rattaat, jotka herättivät
paljon huomiota, samoin valanut kanuunan ja tehnyt siihen lavetit
y.m. Tämä mielihaluni käsitöihin oli seurauksena siitä, että isä
vainaja usein puhui yleisen kätevyyden hyödystä ja usein vei minut
käsityöläisten pajoihin, kysellen ja selitellen sekä aineksista että
valmistustavasta.»
Luonnollisesti hän näin ollen ihaili lastentarhoja ja suositteli niiden
käyttämiä työtapoja. »Lapsille on vain harvoin annettava valmiita
leikkikaluja, sen sijaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia
— — — käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun
lapsi oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa
muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen.» — — — »Kaikki nämä erilaiset
käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa,
edistävät ruumiin- ja sielunvoimien samanaikaista kehitystä. Varsinkin
ne edistävät _muoto_- ja _kaunoaistia_ sekä _muodostavan, keksivän_
kyvyn varttumista ja tekevät _käden_ uskomattoman _joustavaksi_ ja
_taipuisaksi_, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat
arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle
käsityöläiselle ja teknillisellä uralla.»
Saksan kansakouluissa ja seminaareissa hän ei kuitenkaan tavannut
toteutettuina näitä kasvatusihanteita. Koulujen järjestys oli kyllä
erinomainen, niiden opettajat työteliäitä ja kyvykkäitä, mutta
semmoisinaan hän ei voinut niitä pitää malliksi kelpaavina, koska
niissä ei pidetty tarpeeksi huolta ruumiillisesta kasvatuksesta, ja
koska niissä ei ollut tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ruumiillista
työtä.
_Sveitsistä_ Cygnaeus löysi mielestänsä parhaat koulut. Olihan tämä maa
voimakkainten kansansivistysvaatimusten synnyinseutu ja kokeilupaikka.
Wettingenin seminaariin varsinkin hän mieltyi. Kun hän sitten järjesti
Jyväskylän seminaarin, oli tämä laitos ennen muita mallina.
Ehdotuksia seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi.
Palattuaan kotimaahan ja jätettyhän senaattiin kertomuksen matkastaan
Uno Cygnaeus kohta sen jälkeen sai tehtäväkseen laatia täydellisen
ehdotuksen seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi. Se oli suuri
työ. Suunnilleen vuoden kuluttua Cygnaeus sai sen valmiiksi. Hänen
ehdotustaan tarkastamaan asetettiin taas komitea. Aluksi se asettui
jyrkästi vastustamaan Cygnaeusta. Ilman tarkastusta se päätti tappaa
koko ehdotuksen, johon Cygnaeus oli uhrannut niin paljon työtä ja
vaivaa ja jonka hän parhaan kykynsä mukaan oli tehnyt. Komitea halusi
valmistaa aivan uuden ehdotuksen. Sitä tehdessään vasta se kävi läpi
Cygnaeuksen ehdotukset. Ne joutuivat sittenkin pohjaksi uudelle
ehdotukselle, vaikka se tulikin olemaan monessa suhteessa poikkeava
Cygnaeuksen kannasta. Cygnaeus oli ehdottanut, että kansakoulu tulisi
kaikkien kansankerrosten _yhteiseksi pohjakouluksi_. Se ei komitean
mielestä käynyt mitenkään päinsä. Kansakoulusta piti tulla vain rahvaan
koulu. Ei komitea liioin ollut yhtä mieltä Cygnaeuksen kanssa käsityön
arvosta kansakoulussa, ei ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä eikä
naissuvun sivistyksen tarpeellisuudesta.
Sanomalehdissä asettuivat samoin Cygnaeusta vastaan monet etevät
miehet. Niiden seikkain lisäksi, joihin nähden komitea oli eri mieltä
Cygnaeuksen kanssa, koetettiin osottaa, että Cygnaeuksen ehdotusten
toteuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, ettei käynyt päinsä se,
että seminaarin oppilaat asuisivat seminaarilla; että oli aivan
mahdotonta sovittaa samaan seminaariin nais- ja miesoppilaita j.n.e.
Syytetyinpä Cygnaeusta suorastaan harhaoppisuudesta, jota vastaan oli
jyrkästi asetuttava.
Cygnaeus vastaili sanomalehtikirjoituksiin, puolustellen kantaansa.
Annettiinpa hänelle tilaisuus lausua mielipiteensä komitean
mietinnöstäkin. Lausunnossaan hän sanoo iloitsevansa siitä, että
komitea oli niinkin paljon seurannut hänen ehdotustaan, että se niinkin
monissa kohdissa oli voinut häneen yhtyä, ja puolustaa voimakkaasti
ajatuksiaan kysymyksissä, joista komitea on ollut eri mieltä hänen
kanssaan.
Näiden monien selvittelyjen jälkeenkään senaatti ei vielä tehnyt
asiassa lopullista päätöstä, vaan jätti sen lepäämään pariksi vuodeksi,
jotta yleisö ehtisi asiaan tutustua ja lausua siitä mielipiteensä.
Seminaari perustetaan.
Jotta asiassa olisi päästy johonkin alkuun, päätti senaatti
väliaikaisesti avata (1863) Jyväskylään seminaarin nais- ja
miesopettajien valmistamista varten. Sen johtajaksi nimitettiin Uno
Cygnaeus. Hänet määrättiin myöskin kansakoulujen ylitarkastajaksi. Nyt
vihdoinkin Cygnaeus pääsi käytännössä toteuttamaan suuria aikeitaan ja
suunnitelmiaan, pääsi järjestämään ensimäisen seminaarimme.
Seminaarissa oli valmistettava hyviä opettajia, sillä »pääehto
ja varmin vakuus kasvatukseen on opettajan persoonallisuudessa.
Oivallisimmat lait, mukavimmat opetuskaavat ja opetustavat, parhaat
oppikirjat eivät vielä tee koulua hyväksi; ne ovat kyllä toivottavia,
jopa välttämättömiäkin apukeinoja, mutta henkeä, oikeaa voimaa ne eivät
voi kouluun synnyttää».
»Kun kunnollisen kansakoulunopettajan toiminta on niin vaikuttava
ja vaatimukset hänen suhteensa niin suuret, ei kansakoulunopettajan
valmistuslaitos saa olla läksynlukukoulu, jossa opettajat muutamina
tunteina päivästä kuulustelevat oppilaiden kotona oppimia läksyjä,
vaan sen tulee olla kasvatuslaitos, jossa oppilaat esimerkin ja tavan
voimalla harjoitetaan vakavaan, tosikristilliseen elämänkäsitykseen,
vireään ja uutteraan työhön, laitos, jossa tuleva kansakoulunopettaja
saa harjoitusta kaikissa maamiehelle tarpeellisissa askareissa ja
opettajatar, pitämällä nuorempia ja vanhempia lapsia äidillisessä
hoidossa, oppii luonnonmukaisella tavalla kasvattamaan ja johdattamaan
niitä!»
Siinä periaatteita, joiden mukaan Cygnaeus työnsä suunnitteli.
Seminaarin kurssi tuli olemaan nelivuotinen. Näin pitkä aika oli
tarpeen, jotta seminaarin valmistamat opettajat olisivat toimeensa
täysin pystyviä. Ohjelma oli laaja. Monen monien tietoaineiden lisäksi
tulivat käsityöt pakolliseksi aineeksi; missään muualla ei sellaista
ollut. Seminaarin yhteyteen perustettiin mallikansakoulu, jossa
seminaarin oppilaat saivat käytännöllistä harjoitusta opettajatoimeen.
Vaikka kustannukset näin suuresta laitoksesta tulivatkin olemaan
suuret, ei niitä saanut pelätä. Varoja täytyi saada opettajain
valmistamiseen, niitä täytyi saada kansakoululaitosta varten, sillä se
tulisi kyllä nostamaan kansan taloudellistakin hyvinvointia. Cygnaeus
sanoo asiasta:
»Vaikka kansamme köyhyys on useampain tekijäin aikaansaama, täytynee
kuitenkin myöntää, että pääsyynä siihen on tietämättömyys, puuttuva
toimeliaisuus, saamattomuus ja laiskuus, kelvoton ajan tuhlaus sekä
meidän maassamme vallitseva suunnaton epäsuhde toiselta puolen
ylellisen elämän ja nautinnonhimon sekä toiselta puolen työvireyden ja
tuotantovoimain välillä. Näitten köyhyyteemme yhteisesti vaikuttavain
tekijäin vähennykseksi on koululaitoksemme yleensä ja etenkin
opettajasivistykseen nähden uuteen järjestykseen saateltava sekä
varsinkin ajan- ja tarkoituksenmukaisia kansakouluja perustettava
ja tämän tarkoituksen hyväksi täytyy maamme ponnistaa viimeisetkin
voimansa. — — — Kaikki muut toimet yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi
ovat isommaksi tahi vähemmäksi osaksi syrjäkeinoja, jotka vaikuttavat
peräti veltosti, niin kauan kuin kansallisen varallisuuden oikea
elämänlähde, työvireys ja työkyky, siveellisen ja jumalisen
mielenlaadun ohessa jää kehittämättä.»
Seminaaria järjestäessään Cygnaeuksella oli apunaan eteviä opettajia
ja opettajattaria. Vähän ennen seminaarin perustamista oli hänen
ehdotuksestaan valtion varoilla lähetetty ulkomaille miehiä sekä naisia
tutustumaan ulkomaiden parhaisiin seminaareihin ja kansakouluihin
ja etenkin niiden opetustapoihin eri aineissa. Niin pääsi seminaari
kokeneiden opettajien johdolla heti hyvään vauhtiin. Cygnaeus oli koko
talon sieluna ja innolla teki jokainen opettaja uutta työtään.
Kansakoululaitos kasvaa.
Näin väliaikaisten asetusten varassa toimi seminaari 3 vuotta. Vasta
v. 1866 julaistiin korkeimmassa paikassa hyväksytty kansakouluasetus,
jossa Cygnaeuksen tärkeimmät periaatteet ja samalla joukko
tarkastuskomiteankin ehdotuksia oli huomioon otettu.
Neljän vuoden kuluttua seminaarin avaamisesta pääsivät laitoksesta
ensimäiset opettajat ja opettajattaret. Joitakuita kansakouluja oli
jo sitäkin ennen olemassa, mutta vasta sen jälkeen kun seminaarista
rupesi säännöllisesti tulemaan uusia opettajia, voitiin kansakouluja
ruveta suuremmassa määrässä perustamaan. Kunta toisensa jälkeen laittoi
itselleen koulun. Niitä ei siihen pakotettu, sillä ajateltiin, että
koulut tulisivat kansalle vastenmielisiksi, jos kunnat velvoitettaisiin
niitä perustamaan ja rakentamaan. Cygnaeus kyllä oli suunnitellut
jonkunlaista koulupakkoa. Hän olisi tahtonut, että jokainen, jolla vain
on tilaisuutta, velvoitettaisiin käymään kansakoulu, ennenkuin hänet
otettaisiin rippikouluun. Samoin, että sakoilla pakotettaisiin kaikki
koulun läheisyydessä asuvat vanhemmat panemaan lapsensa kouluun. Mutta
nämä hänen ehdotuksensa eivät saaneet hyväksymistä osakseen.
Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla,
että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme
uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset
seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä
varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin
sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että
vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan,
vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia.
Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli
koko maan.
Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen
yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen
jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen
kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen
jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä
kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella
ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen
edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888
Helsingissä.
Suomen kansakoulun isä.
Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka
hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun
tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä
ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten
suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että
moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän
tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä
vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän
voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen
vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat
muuttuivat vähitellen ystäviksi.
Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni
Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme
ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei
vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin
millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.
Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen
tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja
yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme
kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu
Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:
»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin
saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde
taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni
on, että korkeampi sivistys _itse kansan_, ei vain muutamien sen
yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa
kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi,
ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin
allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä
ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti
nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä
rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä,
taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi
nauttia olemassaolon onnea.»