Historian tutkija.
Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei
ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään
historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu
hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen
historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi
varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja.
Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut
hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli
niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut
niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme.
Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta
puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan
selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan
tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä
väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen
johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan
siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin
ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota.
Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi
ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä
vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin
puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan
aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen
edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.
Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän
tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja
loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka
tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset
seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä
valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan
mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät
paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän
uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän
mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä
saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat
ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen
päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla
kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.
Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin
tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa
umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli
tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään
tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia,
olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas
lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä
oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi
maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä,
tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan
vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille
tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä,
joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava,
mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi
tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin
alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli
selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina
ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä
ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties
enää ollut olemassakaan.
Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että
monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan
mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden
tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi
suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut
osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon.
Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman
paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia
kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi
menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista
ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot,
lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna
heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.
Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja
käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin
Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee
saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa
Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja
kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia
samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan
olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät.
Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita
ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin
asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka
luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään.
Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä
kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon
»mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli
Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan»
oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon
tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista
keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti
vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.
Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia
pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa
käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa
hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden
vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen
Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia
lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri
lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava.
Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo
tavattomasti työtä ja aikaa.
Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali
Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla
historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin
piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen
piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan
aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli
vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin
joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista
merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan _Suomen ensimäinen
historia_. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä
olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä
valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun
tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden
mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He
esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen,
ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan
oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä
lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän
kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin
kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista
oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri
tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena,
mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa
oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen
56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan
historian tuntemiselle.
[Tässä on ohimennen selitettävä, mikä väitöskirja on.
Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on
ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto.
Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi
tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava
se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti
yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän
alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän
tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai
epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä.
Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan.
Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin
saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään
kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.
Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi
väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti
puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina
ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä,
mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen
aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin
tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että
professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden
väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin
nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja
itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin
joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa.
Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan
painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä
tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi
tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen
käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu,
että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen
työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.
Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan
tutkimustensa tuloksista.]
Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana
lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi
Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita
lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.
Suomenkielen tutkija.
Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen
menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja
lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta
laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin.
Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden
aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset,
yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään
tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat
todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen
sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina,
läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän
elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen
kaukaisinta historiaa tutkittaessa on _kieli_.
Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta
lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he
käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset
suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset
tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun
heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja
virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja,
nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin
käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä
j.n.e.
Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan
ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia
virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon
jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia
ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan
otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori
y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua,
kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi
ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä
vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta
historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.
Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän
aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin,
joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa.
Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi,
mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä
lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja
unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se,
että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja
ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden
täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien,
turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja
venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.
Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja
suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen
tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä
valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi
kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui
käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat
Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla
alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia
kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin
kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi
meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.
Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.
Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin.
Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta
kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet
kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein
näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja.
Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se
merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta.
Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat
kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä
valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa.
Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli,
jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin
iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana
ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen
syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan
henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai
monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan
huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja
synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta
isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän
rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran.
Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta
ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi
että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan.
Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään
ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät
kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän
runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun
papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.
Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa _Suomalaisesta runoudesta_,
jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä
tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa,
jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous
noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous.
Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä
kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin
pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa
aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista
runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi.
Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin
muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka
niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi
mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista
koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli
tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.
Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi
niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana
ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa
tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi
kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista
runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.
Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin
tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa
muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä
jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän
luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan
»Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta».
Väitöskirjalla _Suomalaisten noituuden luonteesta_ koettaa Porthan
osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja
joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena
aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää
noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon
ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla.
Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa,
oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen _Luonnontiedon
vaikutus taikauskon vähentymiseen_.
Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.
Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia
luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja
kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä.
Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä
hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun
hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt.
Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia
heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän
tarkasti seurasi ja ohjasi.
Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti
kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä
esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät
ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama
tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti.
Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan
sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta
opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä
kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan
sivistyksen vaalimiseksi.
Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa
tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen
velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita
mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa
hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka
saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat
lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se,
että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat
huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa
supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi,
ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin
opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi
väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän
lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää
puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»
Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä,
että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi
oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä
päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin.
Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut
puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän,
kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa
kanssa.
Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset
useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti
aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli
ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa.
Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa
kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin
professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin
täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi
tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset,
jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka
vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei
hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei
voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle
ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän
vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja
jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat
toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua
paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta
kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on
saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa
väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.
Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa
hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan.
Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista
muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa.
Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri
aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat
tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti
oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.
Yhteiskunnallinen toimihenkilö.
Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin
yhteiskunnalliseen elämään.
Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi».
Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät
maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa,
kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja,
kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja
juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi
heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille
läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli
kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä,
sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi.
Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava
parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta
terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan,
kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei
onnettomuutta.
Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa
oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia,
tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten
perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »_Aurora_»- [= »Aamurusko»-]
seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun
väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen
jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain
sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien
hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin
Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen
tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli
omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli
Porthanin sydämellä.
V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin
nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar
utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se
olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri
puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan
ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön
osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla
ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja
sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan,
luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia
tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi
lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät
he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He
odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta
kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä
tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä
ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat
lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan
Porthanin niskoille.
Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli
liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten
Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti.
Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen
siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja
historiallisia kuvauksia.
Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät.
Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein
joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut.
Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka
olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti
näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen
maantieteeseen Suomea koskevan osan.
Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla.
Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella
toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi.
Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin
kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä.
Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän
lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun
1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi,
olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia
hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että
hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa
perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa
yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin
katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.
Työteliäisyys.
Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä
hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä
luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia
luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko
ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden
kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista.
Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme
sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua
olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa
kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa
yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän
kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä
pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia
yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä
äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi
ihminen ehti niin paljon aikaan saada.
* * * * *
Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston
kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla
tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin
kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti
kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti
pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja
maisterinvihkijäisiin.
Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella
äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin
Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston
opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä,
jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan
keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia
tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen
sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi
tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta.
Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin.
Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä
ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon
ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi
ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen
yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme
hyväksi.
Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut.
Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle
antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei
kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin,
jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen
arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli
olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän
myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren
rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa
menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle
pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien,
jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa
latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä
kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka
sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen
historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että
se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli
hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen.
Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta
Porthanin kuoltua:
»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat
meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä,
olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo,
joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä,
johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»