Suomen historian isä.
Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»?
Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen
kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?
Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen
historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin
perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten
vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä
ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille
asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli
Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties
joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet
ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa
vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman
ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen
käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun
verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta,
kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä
ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin,
milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat
naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen.
Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki
meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja
Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä
Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen
kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa
tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja
mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka
laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi
hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.
Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta
ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on
meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys
historiastaan ja mikä oli:
Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.
Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään.
Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli
kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän
kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt
entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon
ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista
kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa
maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten
virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin
paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia
oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli
luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin
välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean
valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison
vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais-
että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua
palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti
ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt
suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään
j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin
ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa
suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja
sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy
pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!
Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista
suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin
keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää,
ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon
ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava
suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai
kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä
muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien
porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä
suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta
suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset
nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä
ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat
opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat
varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».
Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat
pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat,
jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa
kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen.
Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että
suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat
maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista
historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:
Taneli Juslenius.
Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten
suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä
kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.
Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja
terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi.
Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen
merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius
nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten,
s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi.
Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa
myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään
nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku
vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa,
Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä
suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman
kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan
_»Suomalaisen Sana-Lugun Coetus»_. Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille
helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän
halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että
suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa
Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka
piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista
suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa
suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi
voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta
vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän
toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota
Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana
hän kuolikin 1752.
Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan _Vanha ja
uusi Turku_ (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin
oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä
kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin.
Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista,
asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen
kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti
jatkoksi kirjan _Suomalaisten puolustus_, latinankielellä samoinkuin
edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen
kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin
että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua
mainehikkaaseen kansaan.»
Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava
isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia
esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on
kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle.
Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja
tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa
on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.
Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja
hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon
yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan
sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan
kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet
suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti
esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen
sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka
tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla
esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.
_Suomalaisten historia_ ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin
vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät
Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin.
Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan
kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että
»Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
Caicki muut hopian hohdit.»
Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen
suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen
alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan
saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen
kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset
siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.
Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset
valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten
omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen
Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten
kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.
Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan
hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät
suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen
suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen,
suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään.
Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja
kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta,
sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus
olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius
kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen
katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin
toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä,
»armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».
Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän
vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.
Porthanin lapsuus ja nuoruus.
Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina.
Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä
sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel
enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta
pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.
Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille
kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä
huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla
ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat
ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa
hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli
Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa
valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen)
kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua
suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin
tutkinnossa.
Porthanin virkatoimet.
Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin
vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden
dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen
huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat
muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston
kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan
vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston
kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan
oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.
Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät
kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa
suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen
historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen
nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa
huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä,
vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.
Porthan kirjastonhoitajana.
Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen
tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli
vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli
käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin.
Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei
ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut
koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta.
Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset
merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti
ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli
vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia
väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän
puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja
asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti
möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista
ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli
tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän
arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja
kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi,
käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.
Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön.
Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään
muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne
kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista,
olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä
kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin
vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista,
millä oli historiallista arvoa.
Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää,
millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se
lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli
maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti _Turun
akatemian kirjaston historian_, kertoen siinä kirjaston vaiheista,
kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.