vieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun
puolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta
jos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa,
kuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle.
Se ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli
hyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi
istuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies,
mutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen.
Taikka kyllä oikeastaan vähän. Hän on näet pannut juniin
fascistimiliisinsä valvomaan, ettei kukaan saa säästää valtion
tavaraa, vaan pitää olla rentonaan. Muuan matkustaja on tiukasti
ladatussa vaunussa, jossa ei sovi nukkumaan muuta kuin limittäin,
jalat vastapäisellä penkillä, ollut niin viitteliäs, että on riisunut
kenkänsä. Silloin sattuu tulemaan Muhosen mustapaita ja komentaa
kengät jalkaan. Niin että älkää missään nimessä ruvetko sukkasillenne
italialaisessa vaunussa, vaan tunkekaa epäröimättä kuraiset kenkänne
penkille tai vastapäätänne istuvan posetiivarin syliin. Sellainen
menettely kuuluu nähtävästi järjestelmään ja tuottaa suurta tyydytystä
junissa järjestystä pitävälle fascistimiliisille.
Firenze on kiltti kaupunki. Minusta se ei ainakaan vaadi siinä määrin
puolustuskuntoisuutta kuin muut Italian kaupungit. Kantajatkin ovat
ikäänkuin hiljaisempia ja kainompia, eivätkä leiki puunilaissotia,
kuten muut italialaiset yhä vieläkin näkyvät tekevän. Suurimmilla
hotelleilla on omat omnibuksensa, kuten suuressa maailmassa konsanaan,
matkalainen sullotaan niihin paljon vähemmällä huudolla kuin
esimerkiksi Napolissa olisi mahdollista, ja hänet viedään melkoisen
rauhalliseen hotelliin. Tosin täälläkin on ilmoitus, että johtokunta
ei vastaa arvoesineistä, joita säilytetään huoneissa eikä ole jätetty
hotellin kassaan, mutta, kuten myöhemmin näkyy, kenkiä ei lasketa
arvoesineiksi, vaan saa ne oven taakse jätettyään aamulla takaisin
kiilloitettuina. Jossain muualla oli seinällä nimenomainen huomautus,
ettei kenkiä pidä jättää käytävään, vaan on soitettava palvelijaa niitä
hakemaan.
Jos minä nyt ryhtyisin perusteellisesti kuvaamaan, mitä kaikkea
minä Firenzessä olen nähnyt, niin minä luultavasti saisin monien
muitten matkakirjojen laatijain tavoin hakea eteeni joukon teoksia
katsellakseni niistä, mitä minä oikein olen nähnyt. Danten,
Petrarcan, Boccaccion, Machiavellin, Botticellin, Lionardo da Vincin,
Michelangelon ja kymmenien vähemmän kuuluisien miesten kaupunki
ei ole muutamalla sivulla kuvattu. Tavallinen käypäläinen tuntee
hukkuvansa Firenzen taideaarteihin. Rooma ehkä sittenkin vaikutti
enemmän historiallaan, Firenze lumoaa taiteellaan. Ja osittain se
sillä elääkin, sillä sen gallerioissa istuu päivittäin kymmeniä
vanhempia ja nuorempia »professoreita» kopioimassa mestareita, jotka
ovat antaneet maailmalle renessanssin. Aluksi luulet tätä opiskeluksi
ja taiteenharrastukseksi, mutta poikettuasi gallerioitten lähistöllä
sijaitseviin lukuisiin taidekauppoihin, näet siellä samoja jäljennöksiä
myytävinä.
Niin, Firenze elää osaksi taiteellaan — ja suurmiehilläänkin.
Nykyisiä sillä tuskin on, mutta sitä enempi entisiä, kuten äsken tuli
mainituksi. Tuskin ehdit istahtaa jonkin ravintolan tavanmukaisen
katupöydän ääreen, kun sivullesi ilmestyy Danten tai Michelangelon
kuparista pakotettujen kuvien kauppaaja. Näihin kauppamiehiin sinä olet
saanut tottua. Mutta tämä ei olekaan niin tungetteleva kuin Roomassa
— Napolista puhumattakaan —, vaan vaikuttaa pikemmin hiljaiselta,
vaatimattomalta ja sivistyneeltä. Hän ei asetakaan tavaralleen mitään
päätä pyörryttäviä hintoja, kuten hänen eteläisemmät ammattiveljensä,
eikä hänen siis myöskään tarvitse tinkiä iljettävän alhaalle.
Huomattavan alennuksen hänkin sentään myöntää, semminkin jos ostat pari
neroa yhdellä haavaa.
Firenzeläiset kutsuvat kaupunkiaan ylpeästi nimellä la Bella (kaunis).
Se on todellakin helmi Italian kaupunkien joukossa, sopusuhtainen,
puhdas ja näin italialaiseksi kaupungiksi ihmeellisen hiljainen ja
arvokas. Tosin Firenzenkin kaduilla puurtaa iltaisin palvelushaluisia
naisia — missäpä niitä ei olisi —, mutta nekään eivät ole niin
julkeita kuin muualla. Eivätkä firenzeläiset huuda, kuten italialaiset
kaikkialla muualla tekevät. Yhden ainoan kunnon rähinän minä kuulin
— ja näinkin. Se oli pikku tavaraa myyvä Helppo-Heikki Piazza S.
Firenzellä. Hän oli todellakin sellainen helmi lajiaan, että luulisin
melkein meikäläisten maaseutukaupunkien markkinoilla esiintyvien
Helppo-Heikkien käyneen ottamassa häneltä tunteja.
Ja nyt sinä saat jäädä, Firenze, Palazzo Vecchioinesi, Uffizien ja
Pittin gallerioinesi, ihanine näköaloinesi San Miniatolta ja muualta!
Sinä olet la Bella, minä myönnän sen. Olet taiteen kaupunki ja vain
tutkijat voivat antaa sinusta kunnollisen kuvan.
* * * * *
Ja sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka
kerran lauloi ihastuksissaan:
Venetsia, Italian helmi,
tarukaupunki lauluin ja lagunein,
olet ihana hohteessa hopeisen kuun,
jossa lyhdyt välkkyvät gondolein.
No, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti
oikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa»,
vaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit
ovat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan
huomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa.
Luulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean
vaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa
koko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje,
vaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka
sentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa
lipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se
on gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli
mennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja
ulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan
pakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän
mutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa.
On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa —
se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä
taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme
venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti
jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa
pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei
kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme
tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin
»venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan.
Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt
ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja
päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja
matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin
mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa,
jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla
venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole
vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan;
sen täytyy olla Venetsiassa itsessään.
Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet
tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä.
Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme
poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit,
joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja
istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi
taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä
me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan
nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä
Italiassa ensi kertaa petetä.
Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain
kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka
ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian
sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan
105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten
mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450,
toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan
mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän
silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.
Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta
muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa
eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät
polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian
katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja
rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos
ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että
jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan
joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin
korkeintaan gondolilla.
Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä
myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun
kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San
Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman
tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen
ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin
puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän
kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät
rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää
astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön
jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten
matkustajien runsasta kestiystävyyttä.
Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla
ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan
mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti
mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta
liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin,
joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia
ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten
silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen,
joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.
Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään.
Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan.
Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal
Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja
kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee
näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen
sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän
on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi
ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.
Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin
kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä
häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs
neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän
tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan
ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat
hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.
Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät
muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään,
jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla
kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista
vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen,
sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen
vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.
Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan
lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan
kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja
sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä
ei hän sentään ole ihan noin ruma.
VIII.
ITÄVALTA JA TSHEKKO-SLOVAKIA.
Nyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen
valtakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä
Itävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa
pistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen,
ja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa
loistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka
matavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi
melkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet
antavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse.
Vuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka
tapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin
lumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä
ja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat
kuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen
ominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse.
Se Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos.
Vaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä
ollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen
(Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja
arvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin
hermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin.
Unkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani
varoitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten
tyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä
välttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta
matkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on
käännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt
Europpa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen
sivistyksen laita oikeastaan on?
Ja sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta.
Isännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti
väärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla
asemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on
siviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies
käväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja
katselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt
tässä olisi!
Minä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he
olivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään
riikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita
ja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut
huomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen
on ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut
kahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä,
vaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä
iloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä,
mutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun
toisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut»,
mutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan
ole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen
valtakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä
»läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen
liittolaisensa kuin vihollisensakin.
Vuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta
se on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet,
junan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia
laaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian
puolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on
vieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia,
usein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja
vedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat.
Ja kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei
roskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla.
Asumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin
havaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan
saanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle
maaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä
oikeata maaelämän suloa.
Lähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan
taloudellisen elämän hermoa.
Juhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista
rahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä
rahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä
toista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin
huikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne
sanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin
shillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä
uusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis
vieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla
näissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten...
Tulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta
rippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa.
No niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa
kaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on
toteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää
jazzia, kuten muukin sivistynyt maailma... hm, sivistynyt tosiaankin!
Jos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin
kyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä.
Sikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on
myöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan.
Se ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja
kauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta
ja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin
teennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta?
Wien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat
kulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä
on vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet
habsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi,
demokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi
ristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin,
Singerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien
nimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä
helähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa
muodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee
revytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa,
ja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta.
Volkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on
iltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan
ja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti,
koska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä
on itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus
kuuluu.
Todellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa,
ja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla.
Pitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia,
muodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja
miellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden
lisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty
ruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin
sota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä
raukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin
voimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla
niitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän.
Kansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu
tarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen
alla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän
lienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin
esikaupunkien ulkopuolelle?
Taidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan.
Eräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö
Wien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan
henkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen
keisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien
on sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä
keisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois
vanhasta hauskasta keisarikaupungista.
Ja matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut
Wienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien
vaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista.
* * * * *
Sitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta
tasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä,
niin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa
niin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan.
Mutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti,
on viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla.
Täällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin
heinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin
savolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä.
Ja nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta
hyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä
ei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta
— ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti,
runollisesti otettuna.
Tshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat
slaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä,
eivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon
hiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen
määritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi».