sattuisi käden ulottuville, niin luulenpa, ettei hän selviäisi ainakaan
ilman lievää pahoinpitelyä. Minäkin olen ollut siinä hurskaassa
luulossa, että se Napoli on ihanin paikka tässä pahassa maailmassa.
Ennen koulupoikana väräytti mieltäni aivan erikoisesti silloisen
hempeämielisen Ilmari Calamniuksen — josta myöhemmin tuli välistä
hiukan liiankin rehvakka Ilmari Kianto — ylen vieno runo, jonka lopussa
hän muistaakseni sanoi, että Napolissa
"Sylissä tyttö pohjolan
ois haluni mun kuolla".
En tiedä, saattaisi ehkä käydä laatuun kuolema Napolissa »sylissä
tyttö pohjolan», mutta kyllä minä muuten pyytäisin kiittää kunniasta.
Varmastikaan ei tuon yllä sanotun lauseen laskija ole nähnyt Puijoa,
Aulankoa, Kolia, Suursaarta, Pyynikkiä, eikä koskaan matkustanut
Heinäveden väylää. Mistä lienee ollutkaan kotoisin murjaanien maasta.
Sen minä sanon suoraan vierastenmiesten kuullen, että itsensä Napolin
tautta minä en viitsisi toista kertaa Italiaan vaivautua.
No, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka
kulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset
rakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän
siinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä
käytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen
sitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen
kuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka
ihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi:
— Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista.
Mutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen
— kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä
ovat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on
tullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me
ansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme
käyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että
tää on viimeinen taisto...! No niin, kun me kunnialla selviydymme
kantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita,
jotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista
vuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata
kysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa
vuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla
kärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on
koulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta
vain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se
ei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka
me on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta
nuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se
tekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei... Osaako pappa lukea
numeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen
koneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy
kohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut
tavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin
ajurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa
viisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä
ollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti
kirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli
on ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se
on muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja
se lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi
on Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin
nimellä varustettu suomenkielinen suosittelu.
Apropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä
matkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa
selvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa.
Sivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa,
mutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella.
Sellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan
puhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin
näistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä
Pietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin
ulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa,
oletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin
pahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään
eroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta
olympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle
paikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä
pitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten.
Mutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua... Mennäänpähän nyt
kävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan)
seutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin).
Siellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta
inhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa
sekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on
niin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät
sinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan
valokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen
antama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä
kauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt
on, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka
valmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin
takkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi.
No, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää.
Mutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia,
jossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä
sinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen
Pompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä
päästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin
Umberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun
siinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää
sinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja
muualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee
savukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi
taas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan
päässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja
nyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan.
Sinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla
ahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit
esittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku
nainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla —
kysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja
se merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni!
Kadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa
loikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman
sisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle
kaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi.
Uni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua
ilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia!
* * * * *
Kirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa
suurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin
ihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat.
Kiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa.
Tuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka
koettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori
tyttö... Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä.
Tämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat
ammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten
vielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea
vapaasti ja tehdä havaintojani.
Siivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka
tähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta
enää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa
myydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä.
Tietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja
ihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone,
ehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä
istuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään,
taustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä
leikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon.
Kuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin
mukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla
verstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä
suutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla
alalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että
Napolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja
millaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen,
järjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran.
Harppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani
mukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja
putoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää
tällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan
huonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota
isänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen,
vai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan:
tyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan.
Mikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla
kulkeville?
Ihana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä,
kuolisivat nuo ihmiset pian likaansa.
Tulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää
sen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja,
ihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä
hyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa.
Taas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä
käy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta
kuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää.
Pois tästä pesästä, tähän tukehtuu!
* * * * *
Caprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä
yleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai
ovatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin?
Lähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan.
Laiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan,
mikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan
kuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen
kimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan
ankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin
olivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään
väljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan
sinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei
nytkään ole kaunis.
Kun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin
merta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen
siinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun
alkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah
hattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se
taas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan
laskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole
nämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva
on pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito
savolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja
humisevien petäjikköjen pariin.
Pysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla
kukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat
ulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon
kauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta
ja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä
hotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin
lastia.
Torquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle
kallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva
kääntyy Capria kohti.
Tällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin.
Luonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen
luola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta,
ja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin
läpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää
koskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen.
Mahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon?
Sanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan.
Capri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä
meren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee
viiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä
siis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta
voin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni.
Käydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia
näköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin
aava meri.
Caprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla
ihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä
asukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he
ovat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi!
Jolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat
y.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen
nautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen
oleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen
rauhaan.
* * * * *
Vanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku
poikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti
kaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan
niitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat
vajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan.
Minä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr.
tuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin.
Tästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta
kaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten
kautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman
vallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut
suurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat
jäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja
sopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa
siirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua
erottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi
kaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen
aamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle
johonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on
eletty toisenlaista elämää kuin nykyinen.
Niin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen
ehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja
mausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me
paljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen
kohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja
lentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä
ennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä
roomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon
»nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa
oli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä
säilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset
ovat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää
ihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu
verraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin
arkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla
yleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin
nykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä
»pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon
siirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein
kiistämätön.
Opas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään
kevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset
miehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten
»hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä.
Opas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin,
jonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus.
Kaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen
ankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä
oppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella
tavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on
kyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on
katsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti!
Sellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa.
Luullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld!
Lapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän
palatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan
poikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole
tehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut
omalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme.
»Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on
epäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja
salasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen
aikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja
ennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa
kulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin
korkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja
taiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein
samassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme
useinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita.
* * * * *
Caprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa
nousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan
maksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain,
mutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies
nyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa
kukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken
Vesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee
kolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella
alalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen
ja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi
tuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta.
Siinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja
loppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän
minuutin kävelymatka kraaterille.
Useimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää
laakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi
jonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole
luottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin
suulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen
läähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen
möyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy
korkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin.
Mielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana
tästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään
»Herran vihaa».
Mutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana
hotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella
harvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta
— niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä
kiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä
nostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele
vaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän
peltonsa hedelmällisiksi.
* * * * *
No, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta
Suomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen
sattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä
minä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta
hämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja
päätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan.
Käynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla.
Ovesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla
puolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä
huoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon,
jota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä
hän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen
selville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin
nenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan.
Kymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän
tehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen
sihteerin laita lienee... Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun
uudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon
juovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon... Pölyä on sielläkin ja
muutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti?
Sitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi
kirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän
perästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat
tietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden...
VII.
JÄLLEEN POHJOIS-ITALIASSA. — FIRENZE JA VENETSIA.