ylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan
kohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta
täällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin
vain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen
nyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun
olette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman
teitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä
suosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa
aikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet
saksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa
Pragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu,
ilmestyy useita saksalaisia lehtiä.
Hotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille.
Passipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa
on diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin
rajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin
määrin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen
silmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla,
tai maasta pois.
Tshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan
ole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan.
Siitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin
asema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu.
Sen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja
itsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla
valtioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset
istuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää
olevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja
juttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin
ääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin
omituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä
heissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan
hirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa.
Oluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista
ukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja
istua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti
vallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin
moniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen
laskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä.
Praha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut
neljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee
senkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla
on sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja
kunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan
ja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen
voin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat
Prahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa
matkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit
suljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja
niin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi
ainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi,
jolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että
tiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta
kuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta.
Löysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten
konsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen
asunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta
asetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi on _Prokoj
Sedlák_, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka
kohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan
joutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa
meillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin
tuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua
kuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen
erään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja
sanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt
voi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon
kansalainen olisi sentään päästettävä pulasta.
Tarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin
kanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen
vieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan;
vieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen.
IX.
VARSOVAN KAUTTA KOTIA KOHTI.
Tällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko
riskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna,
sillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme
kilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä
nuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin
maata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja
sittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat
tasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin
pesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua,
joten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa
lisääntymiskäskyä.
Täällä vilisee ennestään tuttuja paikkoja, mutta asemien nimet on
uusi isäntä vängännyt omalle kielelleen. Niin pitääkin! Oikeastaan
olisi meidänkin päästävä kokonaan kaksikielisyydestä, sillä se
synnyttää ulkomailla vain ilkeää sekaannusta. Tapaan tässä juuri erään
ranskalaisen, joka liikeasioissa läpi Europan matkustaessaan kuuluu
poikkeavan Suomeenkin. Hänellä on pitkä lista Suomen paikkakuntien
nimiä, ja kaikki ne ovat yksinomaan ruotsinkielisiä. Muutamia niistä
ei hän saa millään ilveellä suustansa ulos, ja kirjoitettuinakin ne
ovat saaneet varsin hullunkurisen muodon. Porista syntyy meillä pitkä
keskustelu. Björneborg on hänelle aivan mahdoton lausua, ja kun minä
sanon sen suomalaisen nimen, ääntää hän sen oikein, lukuunottamatta
korkoa, joka tietysti vilskahtaa viimeiselle tavulle. Mutta se nyt
ei ole iso vika sen siansaksan rinnalla, jonka hän sylkee ulos
yrittäessään sanoa ruotsalaista nimeä. Sama on laita useitten muitten
paikan nimien. Eiköhän jo olisi korkea aika saada Suomen kansan suuren
enemmistön kieli oikeuksiinsa maan rajojen ulkopuolellakin? Mitenkä
menettelevät tässä suhteessa lähettiläät ja konsulit?
Nyt tullaan Puolan rajalle, ja siinä alkaa minusta tuntua vanhaa
»ryssän hajua». Asema on vanha venäläinen, jonka raudalla aidattujen
kujien lävitse minä ennen muistan kantaneeni matkalaukkujani
tsaari-vainaan santarmien nokan editse uteliaitten tullimiesten
tutkittaviksi. Kaikki on osapuilleen entisellään. Venäläisiä santarmeja
ei tietysti näy, mutta puolalainenkin passintarkastaja on hampaisiin
asti aseissa. Tullitarkastus toimitetaan kyllä junassa, mutta on
perinpohjaisempi kuin missään muualla tähän saakka. Vaikuttaako siihen
äskeinen vallankaappaus, vai onko tämä tavallista menoa? Kukapa
hänen niin tarkalleen tietää, vaikka kyllä kai Puola lienee kaikista
Venäjästä eronneista valtioista militaristisin. Sitäpaitsi täytyy sen
jollain tavoin painostaa uutta suurvalta-asemaansa.
Venäläinen kirjailija Aleksander Kuprin kerran viisasteli, että Europpa
alkaa Varsovasta. Sen muka parhaiten tuntee junien kulusta, joka
mainitusta kaupungista lähtien on täsmällisempää kuin yleensä Venäjän
rautateillä. Minä puolestani sanoisin, että venäläisyys alkaa Puolan
rajalta, sikäli kun ollaan tulossa Europasta. Puolassa näet kulkee
vaunujen lävitse senkin seitsemän nappilakkista, ja kaikki näyttävät
tykkäävän varsin pahaa, ellet jokaisen kouraan lykkää rahaa. Jokainen
junamies katsoo pyhäksi oikeudekseen saada roponsa, muuten näyttää
hän mörkkiä naamaa, ja vastaa sinulle, jos on häneltä pakko jotakin
tiedustaa, ilkeästi älähtämällä.
Varsovan asemalla vetelehtii kurjia ja rääsyisiä olentoja, kuten
ennenkin. Hotellin edeskäypä ei tunnu olevan erikoisen lipevä
ammatissaan.
— Saisikohan halvan kahdenhengen huoneen, kysyn minä totuttuun tapaani.
Muualla hotelleissa oli aina koetettu olla matkustajan mieliksi,
mutta tämä mies vastaa olkapäitään ryssän tavoin kohottaen ja käsiään
levittäen:
— A jokainen halpaa tahtoo, mistä kaikille riittää.
— No, antakaa sitten kallis.
Onkin sillä huoneella hintaa, kaikkine monimutkaisine veroineen lähemmä
sata markkaa Suomen rahassa. Eikä tuo ole huonetta kummempi, pikemmin
yksinkertainen ja vaatimaton. Sitten meinaavat ne tehdä meille jutkun
jo kohta ensimmäisenä päivänä. Kävelyltä kotiin tullessamme ilmoittaa
edeskäypä:
— Teillehän on sattunut siellä ylhäällä onnettomuus...
— Mikä onnettomuus?
— Olette särkeneet pesualtaan... Tirehtööri on juuri tarkastamassa...
— Se nyt on varsin vale... Jos on jotain rikki, niin itse te juupelit
olette särkeneet... Tänne se tirehtööri...
Me löydämme hänet oman kerroksemme käytävältä, talutamme hänet hiukan
kovakouraisesti huoneeseemme, ja käskemme näyttää, missä se vika oikein
on.
Eihän sitä ole missään. Tirehtööri sanoo kuivasti, että slava bohu, kun
ei ole teillä, se on kai sitten jossakin muualla.
Sellaisia hälyytyksiä ne pojat toimeenpanevat. Mutta kylläpähän ovat
kaikki taas pois lähtiessä kiikkerinä kurottamassa käsiään juomarahojen
perään. Me emme ole nähneet muita palvelijoita kuin sen edeskäyvän ja
punapaitaisen Iivanan, joka meitä pölyistä puhdisteli, mutta jo niitä
lähdön hetkellä kihisee ympärillä. Muuan paksu siivoojamatamikin tulee
ihmettelemään, että vastako herrat niin myöhään lähtevät, ja minä
kun juuri pääsen vapaaksi... Mikäpä siinä auttaa muuta kuin nikkeliä
kouraan, jotta toinen voi hyvällä omallatunnolla lähteä nauttimaan
vapaudestaan.
Minua ei miellytä koko tämä Varsova. Kaikki ihmiset täällä ovat
jollakin tavoin kyllästyneen ja myrtyneen näköisiä. Ja missä ovat
ne Varsovan kauniit naiset? Me koetamme Juhanan kanssa kulkea koko
sunnuntaipäivän kaikkein vilkasliikkeisimmillä paikoilla, mutta
eihän niitä näy. Venäjällä ennen kehuttiin varsovattaria maailman
kauneimmiksi naisiksi pariisittarien jälkeen. He kuuluivat vain olleen
yleensä vesikauhuisia. Kerrottiin näet, että nuori puolatar kysyi
tavallisesti äidiltään baaleihin lähdettäessä:
— Mamma, otanko minä tänään vähän vai paljon dekolteeratun
(avokaulaisen) leningin?
Vastauksesta riippui, mihin saakka nuori neiti pesi kaulansa.
Etelässä me toki välistä vedimme huomiota puoleemme Juhanan
pellavatukalla, mutta täällä meihin tuskin vilkaistaankaan. Vielä
Pragissakin tuli eräässä ravintolassa tarjoilijatar kysymään, saisiko
hän koettaa Jussin tukkaa. »Kun herralla on niin valkeat hiukset»,
sanoi hän jatkaen minun puoleeni kääntyen: »Minkäsnäköiset teillä ovat
olleet?»... Hävytön letukka! Että voikin kysellä tuollaisia mieheltä,
joka katsoo karvaisuuden edustavan meissä apina-aikain perintöä, ja
olevan sen vuoksi sopimattoman sivistyneelle mieshenkilölle.
Mutta hyvää ruokaa tämä Varsova tarjoaa, ja paljon. Kansa näkyy
itsekin syövän vahvasti ja politikoivan yhtä tukevasti. Äskenhän ne
juuri politikoivat oikein pyssyjen kanssa, ja mikäli innokkaista
keskusteluista saattaa päättää, voivat ne vieläkin tarttua kättä
pitempään.
Ja Israelin lapsia on Varsovassa eri tavalla. Tämä on vanhaa
tsaarin aikuista juutalaisten asuma-aluetta. Silloin ei mainittua
kansallisuutta päästetty iso-venäläisten keskuuteen, vaan tungettiin se
länsi-rajan puolelle vierasheimoisten kiusaksi. Juutalaiset ovat siis
jääneet puolalaisille ikäänkuin perinnöksi, ja nämäkin lienevät vanhaan
venäläiseen tapaan järjestäneet toisinaan pogromeja. Juutalaisilla on
Varsovassa kokonainen oma kaupunginosansa, jossa näkee sekä puvultaan
että ulkomuodoltaan oikeita Mooseksia. Meillä tavattavat juutalaiset
ovat herrasväkeä, ponssareita. Varsovassa asuu juutalainen köyhälistö
— ja levittää ympärilleen vielä »makeampaa» tuoksua kuin ryssä. Siellä
nähdään, että »tasan ei käy onnen lahjat» juutalaistenkaan keskuudessa,
kuten yleensä luullaan, vaan sielläkin »toinen rikas, arvoss' onpi;
toinen köyhä arvoton».
Nykyisen Varsovan jättää mielihyvin; siellä tuntuu ilma jollakin tavoin
painostavalta. Se suurvaltana oleminenko niin lie jähmettänyt ainakin
operetista tunnetun vilkkaan puolalaisen veren? Kunhan vain ei menisi
lopulta operetiksi koko huusholli?
Pohjois-Puolassa alkavat maisemat muuttua yhä kotoisemmiksi. Täällä jo
voisi muuten elää ihan meikäläisissä tunnelmissa, mutta Vilnon seutu ja
yleensä Liettuan raja näyttää liiaksi sotaiselta. Asemilla ei ole juuri
muita kuin sotilaita, ja metsissäkin harhailee ratsuväenosastoja. Se
on jälleen sitä suurvaltana olemista. Riistetään itseään pienemmältä
väkivallalla lämpäre maata, ja sitten vahditaan rajaa kuin ketunpesää.
Ja jokainen rajan toiselle puolelle matkustava ulkomaalainenkin
tutkitaan täällä kuin varastetun tavaran salaamisesta epäiltynä.
Latvialaisella raja-asemalla, Zemgalessa, onneksi palaa rauha
maahan. Pari univormupukuista rajavartijaa siellä kyllä on passeja
tarkastamassa, mutta muuten on koko toimitus flegmaattisen rauhallista.
Ja asemasillalla kävelee kukko hoidellen haaremiaan.
Latvialaiset junat kulkevat hiljaa ja taitavasti, ja asemia näytellään
harmittavan kauan. Ehkä tällainen meno on hyödyllistä pienelle
maalle: matkustaja voi luulla kulkevansa suurenkin valtakunnan läpi,
kun aikaa kuluu runsaasti. Riika kuitataan tällä kertaa pienellä
autokierroksella, ja todetaan, että se on ulkoasultaan suurkaupungin
näköinen, joskin siitä ainakin nyt tuntuu olevan vaikeata löytää
vilkasliikkeistä katua, vaikka olisi ihan paras iltakuhinan aika. Ilma
on kuitenkin viileä, ja se ehkä on pidättänyt joutilaita sisällä.
Virossa on aina sama tuntu kuin meillä ennen ryssän aikaan kannaksella:
puoleksi tätä, puoleksi sitä. Veljeskansamme näyttää olevan vaikeata
päästä siihen niin perusteellisesti painetusta »itämaisesta» leimasta.
Tallinnasta lähdettyä alkaa tuntea olevansa kotonaan. Laivalla kaikuu
nyt suomen kieli ylinnä. Kansainvälisyyttä edustaa pääasiassa enää vain
huomattavasta meren käynnistä johtuva jotenkin yksimielinen uhraaminen
vetehiselle. Allekirjoittanut ei ota osaa tähän toimitukseen. Tosin
kertoja ei koskaan ole meritaudissa, mutta kyllä minä en ole sitä kipua
tuntenut muussakaan ominaisuudessa.
Sitten ollaan omalla kamaralla. Jokainen tuttava koettaa kiertää
ulkomailta juuri palannutta, koska hän epäilee sen vippaavan häneltä,
ja puhelimessakin on varminta heti nimensä perään huomauttaa, ettei
missään tapauksessa aio lainata puhuteltavalta, koska viimemainittu
muuten voi helposti painaa kuulotorven paikoilleen kaikessa
hiljaisuudessa. Tätä »karanteenia» kestää vähintään siihen saakka, kun
asianomainen matkoilla ollut on todistettavasti nostanut ensimmäisen
tilinsä. Sen jälkeen hänet vähitellen otetaan jälleen toveruuteen.