kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista
vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän
vielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion
kuumuutta?
Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja
yritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade
lorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin
rupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo
olla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla,
mutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla
ja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta
kuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.
Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla
ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten
vasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää
valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi.
Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin
renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten
korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä
kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen
ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.
Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja
myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja
roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä
tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi.
Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän
leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri
äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken
italian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi
kosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää
minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa
makua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan
sen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi,
joten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän
on sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi.
Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta
syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa
mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän
iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin,
jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä»,
vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan.
Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin,
ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa
olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen
kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen
lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska
ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon
kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme
nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin,
joka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka
on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen
pahuuksissaan pakkaa vääntämään).
Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on
uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää
menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri.
Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta
se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai
italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.
Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla
asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin,
joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan.
Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin
makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.
V.
IKUINEN KAUPUNKI.
Genovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee
liika-asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman
kilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna
varsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan.
Rata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin
keimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja
lumoavia merimaisemia.
Meillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta koska
ilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi Roomaan,
pyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä junasta, joten nyt
sitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus.
Juuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin.
Sysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet matkustajan
jo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien armeija,
jota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on helpompi
taistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen. Hotellien
palvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan yksinäinen,
aivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että saa lopulta
matkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman läheiseen
täyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi. No, mitäpä
tässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys maksoikin
kaksikymmentä liiraa.
Huone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa
kuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä
viileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen mielestä
täysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään höykösen
pölähtävää.
Avaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä on
näköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan
katuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan
iloinen pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin
satutte olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä
ennen kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä
isäntäväelle! Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa
muistossa. Niin, ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta
kuin onnea matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu
roomalaisessa kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin!
Tietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä.
Siellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan
ottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa
pidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on
oikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin
kantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka minä
sitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan. Muuten
luvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin »pinhuusiin»
joutuisi.
Roomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu
sentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos
aiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen
puuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys. Sinä alat
uskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa. Parasta
on siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin »excursioneihin».
Minä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä ollenkaan kadu
kauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään minulta nimenomaan,
olenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä omallatunnolla ja aivan
italialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä, kyllä, kyllä).
Välimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan autoilla, ja samalla
sinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan kätevyyttä. Minusta
näyttää, ettei täällä ole minkäänlaista liikennejärjestystä, vaan
saa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen vapaaseen reikään. Ja siinä ne
pojat vain pyörittelevät autojaan yhdellä kädellä — väliin parilla
sormellakin — vilkkaan katuliikenteen lomassa. Alussa sinusta näyttää
tämä meno hiukan hirveältä, mutta pian luovutat kalliin persoonasi
aivan rauhallisena Massimon tai Giulion huostaan. Meillä Suomessakin
alkaa olla autoilijoita paljon enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että
se on sellaista laiskan virkaa. Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka
tuskin ovat erikoisen ihastuneita työhön, antautuvat tähän ammattiin
niin perusteellisesti. Sitäpaitsi auton tratin kääntelemisessä on
jotain samanlaista kuin posetiivin vääntämisessä, mikä seikka myöskin
puolestaan selittänee masssimoitten ja giulioitten taitavuuden.
Luontohan meissä kaikissa puhuu.
Kiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee
retkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on vanha
ukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina sateenvarjo
mukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja taivas on
oikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa innostunut,
vaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin ehkä yksityisenä
oppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua niitten leivissä.
Hän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan murteellista ja vähän
sopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta silti täysin ymmärrettävää
saksaansa. Kirkoissa madaltaa hän ääntään ja vaipuu eräänlaiseen
hartauteen, mutta ei sentään unohda kehoittaa antamaan juomarahaa
vahtimestareille, jotka seisovat pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa
vakuuttaa mahdollisimman moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko
on kaikista maailman kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein
ja Lateranikirkko vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan
astuinta käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan
Pilatuksen talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen,
vaipuu hän miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan
polvillaan joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin
—, lukee rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa
olevaa lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain
pieni lasi keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä
meno herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan
oppi-isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen
huomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas
niin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla
näyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä
hävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta. No,
hän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa Roomassakin on
siis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy kukoistavan heidän
myöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on löytänyt tiensä myös
tänne pohjolaan.
Niin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on joukko
painovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt lukuun
satakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä mahtunut
mainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet mainitsevat
siihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan saunassa
kuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin on ehkä
vähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on ollut suurempi
kuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin poikasena tuntui
hirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet kauhean ihastuneita
saunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni rakentanut kylpylöitä. Nämä
nykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät pelkäävän vettä.
Voipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen loistonsa
raunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet myllerrykset
ovat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus, mikä varsinkin
keisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja ponnistuksilla, lepää
nyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten valloittajien mukana
kulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä valloittajat eivät
ole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset ole itsekään
lähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina. Milloin on
vanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä kokoelmat, milloin
ovat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin — säälimättä ottaneet
rakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista. Valtio on liian myöhään
laskenut suojelevan kätensä historiallisten muistomerkkien ylle
ja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa. No, siihen on kai
syvimpänä syynä ollut Italian onneton pirstoutuneisuus. Yhtenäinen
Italiahan on vielä niin kovin nuori.
Mutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän kuin
millään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin
huonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan
Rooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin
että monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma
keisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja
vissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella,
entisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin
jättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja
Circus Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka
ja pari suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin
eloon mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000
roomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi
halajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin muinaisten
roomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet pakanallisten
temppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen syrjässä olevaa
Caligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä muistuttaa
sadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista vuosisataa
sitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta menet vielä
yhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin sveitsiläisten
kaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen valtavuuden ääressä
ja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus sentään kyennyt
kokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa pimeydessäkin pitänyt.
Käyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa, ihastelet sitä tavatonta
rikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut hetkeksi sen tunnelman
valtaan, että tällaista pitää antaa uskonnon ihmiselle, jos sen kerran
on oltava olemassa: siinä pitää olla komeutta, juhlallisuutta ja
tunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat näistä unelmista, kun kesken
kaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa sinulle kätensä: signor, antakaa
almu! Hyvänen aika, niitähän on, raukkoja, koko kirkko ja sen edusta
täynnä. Miksi tämä, kun yksi kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä
jalokivi riittäisi poistamaan noitten ihmisten nälän ja kurjuuden
pitkäksi aikaa. Hekin, nämä almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa
syntejänsä anteeksi. Mitähän ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei
heillä ole varaa edes elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö
juuri tämänkaltaisten ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi
olla... Ajat autolla muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa
katakombeille, jossa vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia,
ja kuuntelet hänen selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta.
Hän on nuori, noviisi vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa
puheessaan viljelee paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on
siellä samalla kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren
munkin ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset...
kuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen
kärsimyksistä?... Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon kappelissa
marmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan mukaan on
jäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin kanssa, laskeudut
kapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun luolahuoneeseen...
Niin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa renessanssi ja
uudemman ajan luomukset...
Mutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma.
Olen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä
hyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat
elein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista
rotua kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä
sordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt kumminkin.
Joku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa, mutta
muut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä johtuu
arvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten muistojen
ympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että todellakin
ovat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä johdu.
Rooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se säilyttää
nykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan enimmän
Rooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen vuosikymmenen tuote,
Vittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki voittajamaissa muodissa
olevine tuntemattoman sotilaan hautoineen, kuuluu jo maksaneen
valtiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa, eikä se vielä ole
suinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu Roomassakin Italialle
yleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten kasvoilla lähemmin
tarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista näivettyneisyyttä
ja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen hallitusjärjestelmä, josta
vieras muualla näkee niin vähän merkkejä, leimansa pääkaupunkilaisiin?
Ainoastaan kerran minä näin roomalaisten innostuvan. Se sattui
oopperassa Puccinin jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin»
esityksessä. Silloin puhkesivat joka väliajalla suorastaan
haltioituneet suosionosoitukset ja Puccini-vainajakin taisi saada
muutamia eläköön-huutoja. Mutta muuten istuvat pääkaupunkilaiset
teattereissa, vieläpä kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät
iloa ja riemua, yllättävän totisina.
Roomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä
vippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle myydään
vaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja -kortteja,
sanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on kuin vilkkilän
kissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta annetaan
tavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä. Kauppa
käy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla. Roomalainen
kaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen synnyttämän hartauden
kestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti katolinen selviytyy
polvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää vajonneen sieluineen
päivineen, pettämään lähimmäistään.
Tietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja
taidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta rupeaa
tuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten kaikkialla legio
— tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään ymmärräkään, ja on
kärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista ei tahdo selvitä muuten
kuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät ymmärrä sinun »selvällä»
italialla lausumaasi kieltoa.
Italia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin,
verottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä, elätyttää
juomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää tuhannet
kaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat edustaa
nämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka monetta
päivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja väristäkin.
Joku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää mukanaan kahta
lastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava. Se on aina äidin
käsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista vähän vanhempaa
kädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi kourassa muina miehinä.
Mahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö äiti raski luovuttaa
sylilastaan kovakouraisemman isän huostaan? Miten tahansa, mutta saisi
tuo laiskimus edes hoivata vanhempaa vesaa.
Koetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat puhuvat.
Korvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet, mutta sitten
kuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa mitään selvää.
Mitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta muuten kylläkin
ihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia pareja, jotka
eivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne sellaiset
matkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen toisensa.
Tuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat vielä
niin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän lähelleen
takaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen livertelevät. Mutta
huomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä yritän lähestyä, vaikka
olen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin suinkin mahdollista.
Kerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä takaapäin — meitä sattuu
silloin olemaan kolme suomalaista samassa matkassa. Lopulta minä
kuitenkin pääsen niin lähelle, että kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo,
vai sitä sorttia. Mutta miksihän ne meitä niin pelkäävät, eihän me
otettaisi osaa heidän onnestaan?
Suomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä italialaisen
matkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi veljestä —
olkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä poikia,
lähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat myöhään. He
koettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle mahdollisimman vähän
vaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään aikaan karhuta edes
vuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja huomautettiin maksusta,
niin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että he ovat suomalaisia
parooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä kotimaastaan. Lopulta
isäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä aatelismiehistä ja sai
suureksi kummakseen kuulla, että Suomen ritarihuoneessa ei tunneta
sellaista vapaaherrallista sukua. Nämä olivat siis vähän samaa mallia
kuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka Suomen lyhyen »kuningaskunnan»
aikana ehti painattaa saksalaisiin nimikortteihinsa: H.M. Suomen
kuninkaan hovioopperalaulaja. No, paroonit hävisivät sitten muille
markkinoille, tietysti loukkaantuneina sekä rahalähetyksen viipymisestä
että heidän suvulleen Suomen ritarihuoneessa osoitetusta ilmeisestä
halveksumisesta. Kaikessa tapauksessa he olivat kuitenkin eläneet kuin
paroonit.
Mutta Lassi Markkulainen (tämäkin nimi väärennetty asianomaisella
luvalla) ei ollut mikään parooni. Hän oli vain runollinen nuorukainen,
joka oli saanut italiankuumeen ja lähtenyt sitä parantamaan Roomaan.
Ensimmäisenä päivänä oli hän kulkenut kaupunkia ristiin rastiin,
poikennut tavallista useammin ravintoloihin — ne kun lekotelevat niin
viettelevinä siinä ihan tien varrella —, juonut chiantia lasin siellä
toisen täällä, tullut vihdoin kierroksellaan Pietarin kirkon edustalle,
tuntenut iloisen hykäyksen rinnassaan ja huudahtanut ääneensä:
— Markkulaisen Lassi Roomassa!...
Ja sitten häntä oli naurattanut niin sanomattoman makeasti!
Tämä on hyvin viatonta ja iloista ihmetystä, eikä se pieni viinin
tuoksu, mikä siitä tuntuu, liene vallan suuresti paheksuttavaa.
VI.
NAPOLI—CAPRI—POMPEJI—VESUVIUS.
»Nähdä Napoli ja kuolla.»