Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut
senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei
olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on
siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena
että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty
metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti
puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän
vesituikun.
Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven
niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien
suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa,
nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla
on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele,
joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta
ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä,
semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin
julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin,
sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän
vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa
ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa
kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky:
ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan
päässä ikuinen lumi!
Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se
nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta
tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja
hitto heidän lumihuipuistaan...
Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä
he eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä
kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin
laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun
huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa
allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin
(lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin
minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen
ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30
centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi
hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni
nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään.
No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.
Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St.
Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen
päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä
maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on.
Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen
tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon
junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita
ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen
jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin
ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa
yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja
jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.
Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on
kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä
sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat
kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää
laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin
majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta
— ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti
elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi
ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on
aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.
Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen
totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää
vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa.
Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis
ja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta
toimeentulo on työn... takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin,
vaikka ei vallan paratiisissa eletä.
Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä
seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset
laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan
täällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta,
huimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen
tukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa
lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.
Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä,
ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen
alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.
Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista
kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille
Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?
Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä-
kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on
vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää
olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja
venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä
viuhottivat aseman ohitse.
Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja
paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot
käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi
ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen
välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?
Selvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä on
italialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen
puumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan.
Ennen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen, suorastaan
valloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut samannimisen järven
rannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja valtavaa seutua vartavasten
näytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa sen poikkikin ja sitten taas
seuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi mieli jäädä, mutta luin juuri
lehdestä, että Belgian kruununprinssi on asettunut sinne muutamiksi
päiviksi: mitäpä ne siellä kahdella hienolla herralla...
IV.
POHJOIS-ITALIA. MILANO JA GENOVA.
Ja nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen maan
portilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo useamman
vuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin kädessä ja odottaa, mitä
tuleman pitää.
»Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen
junailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että
Chiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä
lempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja heidät
kuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m. tehdään
perinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla. »Paha
mies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään laukkuja
sen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä lukuunottamatta, jotka
vain kohteliaasti kysyivät, onko mitään tullattavaa —, käänteleehän
hiukan päällisin puolin, lyö leimansa kylkeen ja antaa mennä edelleen.
Passintarkastus toisessa huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja
»kujanjuoksu» päättyy pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa
matkaansa Milanoon asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen
Mussolinin eli Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä
mukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa)
tarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen niin
perusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä.
Matka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka
eteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen,
kiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No,
mitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut tinanappi
raiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus särkyi
kokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä selviydytään sentään
pian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen tappelu. Yleensä täytyy
myöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin ja täsmällisesti.
Mutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on tavallisesti
sietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan pelottavan
likainen, toinen sentään menettelee, mutta on muistettava pitää huoli
paikastaan. Me lähdemme viipurilaisen Juhkomin kanssa katselemaan
hiukan ympäristöä toisellakin puolelta, ja vaikka me olemme jättäneet
paikoillemme selvät merkit »omistusoikeudestamme», huomaamme
palatessamme suureksi kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä.
Näillä naapureilla ei näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla
hyvin ymmärretyistä paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee
makaroonin popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan
varsin kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien
on luovutettava paikat takaisin.
Matkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia Venäjän
rautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina paikkoja
vallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja muita
myttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne,
tunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä.
Sellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti
makuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa
herroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että juomarahoihin
asianomaisille.
Järjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä. Seinällä
on taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta jokainen
sauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin suomennettava:
Vietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen tupruttelemista voi
ymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen Suomen rautateitten sylkikupin
laidasta: S.V.R. = syle viereen reilust'.
Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin
pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi.
Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset
ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla
asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla
pyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos
jaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa
lopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi
näytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman
ulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole
onnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt
koetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä
tarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin
paikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten,
jos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla
äänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu
ottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän
tai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät
tavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän
kyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin
siedettävään paikkaan.
Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei
minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.
Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut
asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime
aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä
nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka
on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin
ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi
yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä
vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä,
varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten
muistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa
yksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien
joukossa.
Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin
italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten
europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä
näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt
illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä
kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen
sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja
olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa.
Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja»
ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku
rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa
hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä
puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja
usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen
sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin
maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta
italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin
pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä
luokan ravintolaan hyvänsä.
Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen
mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso!
Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin
kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä
jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä
ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo
päästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin
me sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa
nyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että
en vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso!
Mielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta
olisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi.
Lähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella,
ennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna
pari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen
pikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville,
mutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt
me kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää
mustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta
kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat
mustuneet? Ei olisi ihmekään!
Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin
löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita:
jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella
on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää
hän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja.
Melkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti
ulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa
piiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista
kieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan
kielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän
useimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän
juutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota
heti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä
tietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita,
kaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko
vuorokauden.
Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan
kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut
matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin
sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen
kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein
miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä
ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen.
Miksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka
kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.
Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja
väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään
ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos
sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa
syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan
puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät
näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa
huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan
sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että
kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se
vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten
näkyvissä.
Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla
näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään
hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia,
kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia
laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen
pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri
sen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat
nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset,
jotka sanoivat että _naturalia non sunt turpia_ (luonnollinen ei ole
häpeällistä).
Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja,
niin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon
goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät
maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista
kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät
niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet
sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista,
jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen
Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun
pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska
sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain
tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden
edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla
tarjota.
Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on
huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis
mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on
lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin
vertauskuvallista?
Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista
matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä
heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän
minä mainitse mitään nimiä.
Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:
Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli
hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti
ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu
mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein.
— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla?
Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet
lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:
— Piiiiiiiiiiii... siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.
Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä
ollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi
mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme
kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä
hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä
oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi,
että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt
asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään
varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta
ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä
paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut
tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla
ja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme.
Tuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.
Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta
Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän
kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi
hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin
Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo,
sattuuhan sitä!
* * * * *
Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään
muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä
päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki.
Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä.
Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin
kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle)
sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi
kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa
viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten
jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki
samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa
kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen
ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —,
milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä
kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä
diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu
silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v.
1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.