SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA
Pikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin
Kirj.
HEIKKI VÄLISALMI
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1926.
SISÄLLYS:
I. Alkuvalmistukset. — Helsingistä Ruotsin eteläkärkeen.
II. Saksan halki pohjoisesta etelään.
III. Sveitsi.
IV. Pohjois-Italia, Milano ja Genova.
V. Ikuinen kaupunki.
VI. Napoli—Capri—Pompeji—Vesuvius.
VII. Jälleen pohjois-Italiassa. — Firenze ja Venetsia.
VIII. Itävalta ja Tshekko-Slovakia.
IX. Varsovan kautta kotia kohti.
I.
ALKUVALMISTUKSET. — HELSINGISTÄ RUOTSIN ETELÄKÄRKEEN.
Kun mukavuutta rakastava ihminen varustautuu matkustamaan ulkomaille,
hankituttaa hän useimmiten passinsa jollain asianajotoimistolla,
koska hänelle selitetään, että se maksaa vain, sanokaamme nyt vaikka
viisikymmentä markkaa. Tuo nyt ei ole mitään, ajattelee hän, ja
sanoo, jotta hankkikaahan nyt sitten. Mutta kun lasku esitetään, on
siinä, kuten tavallisesti asianajajain laskussa, niin monta pykälää
ja momenttia, että tuleva matkailija on vähällä pyörtyä. Esimerkiksi
tähän tapaan: Neuvottelu asiakkaan kanssa passin hankinnasta 15:—,
kirjeen kirjoittaminen ja postikulut 16: —, kirjeen ulosottaminen
postista 13:—, juoksupojan kustannukset 8:—, käynti poliisikamarissa
20: —, keskustelu siellä 25: —, puhelinkeskustelu maaherranviraston
kanssa 25:—, kirje Teille ja postikulut 16:—, palkkiomme 50: — sekä
sen lisäksi kaikki ne menot, jotka sinun itsesikin olisi ollut
maksettava. Kai teillä nyt vähän itsekullakin on asianajajien laskuja,
joten voitte verrata ylläolevan laskelman paikkansapitäväisyyden. Se
on maksajalle, joka kuvitteli saavansa passin viidenkymmenen markan
toimituspalkkiosta, surullinen asiakirja, mutta lohdutukseksi on siinä
kirjoitettu Teille suurella kirjaimella.
Allekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen ei _tällä
kertaa_ tarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä
elämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin
matkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas,
vaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen
palveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa
tietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio
Smk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin
kohtuullinen korvaus työstään.
Mutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan
eivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä
apu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa
rajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä
on useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että
palattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun
tuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin
vaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi
kutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin
ulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi
mahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka
tietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet,
että siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa
mukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat
kunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet
kierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään
ole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi
ulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat
sen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se
vielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki
Napolissa.
Niin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua
kauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin,
ja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa
vähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä
eihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä
tarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan,
että ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään
painokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen,
ettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin
riittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan
joka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt
herttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa
maailmassa.
Mutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on
suoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle!
* * * * *
Viipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa.
Viipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se
Helsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia
varten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on
viipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi
saksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan
minä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan
valuuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu!
Puhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta
tehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen
borsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen
hattumestarin värikuurissa.
Koko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa
vuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita
kumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu
turkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail'», mihin minä
vastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks».
Muuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia,
sillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna
hetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan.
Niin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen
selkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään
yhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen
kanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten
tasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan
minun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien
katkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan,
jonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa
siitä suurempaa rähinää.
Turun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa
siivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien
tavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan
suussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla
varustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien
kuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten
alkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä
kannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään
kolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä
matkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet
laivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten
saakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa
nimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen
kanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti.
Sinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa
uneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja
antimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin
rannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee
jäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo?
Mitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa
juuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme
nyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen
rannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme
ryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet
enemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin
mässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan
hävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha
pitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin
ryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin
ruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään
vierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin
vihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa
kädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta,
ja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja
harkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin
ruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan
päästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät
kovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa.
Tietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten
vesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla
olen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin
isännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn».
Toisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan
luultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin
uhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena.
Kuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana
unohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera
punaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset
»napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua,
ja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän
kuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle
seuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun
jälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset
»lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan
ikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on!
Mutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle
saksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman
annoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä
koskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä,
ja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin
runtelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara
poroporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja.
Laiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse
matkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään,
sillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen
vuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti
päälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta
illalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias
jälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä
ihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren.
Jokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin
heikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan.
Niin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan
ei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten
kolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu,
kallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät
valkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa
kuin merelläkin.
Niin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin.
Tukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin
Mälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun
loppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää
itsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa
sentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää.
Tukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi
päivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain
välttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa
eräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa,
Tukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos
ruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille
näyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä
kauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta!
»Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna
lähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on
ajanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse
katua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit,
tilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä
pitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi
lyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista
väkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat
matkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut
tarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä
vaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi.
Kukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa.
Hiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri
eroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta
harvassa ja maa hedelmättömän näköistä.
Mutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi.
Samalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin
hedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä
näky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun
ikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja
Limingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani
puhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin
Skånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää.
Juna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa
paikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan
taas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi
odottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta
leipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei
ole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään
ihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin
panoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan
kevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin
läheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on
vähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun
samaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle
peltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki
ja peltovaris.
Meikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa
kanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina
tulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai
sisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä
yksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin
jopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset
metsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä
katseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes
ole mäkeä, jolle nousta.
Kaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen
sopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa
Larin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä
enemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii
palvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten
tosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta
miehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta?
II.
SAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN.
Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä,
vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen
kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren
naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi
näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko
paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu,
minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja
päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut
ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle.
Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii
se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää
matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.
Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa.
Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta
merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän
matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko
tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta
minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta —
ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta
ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet
kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään
uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko
tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen
näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein
vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä
sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat
pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen
tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa
koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän
kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas
koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen
— jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin
iäisyydessä.
Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen
ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten
kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit
edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun
muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan
nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!
Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen
täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan
maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule
ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka
Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta
mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä
tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.
Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas
kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset
vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä
vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä,
mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on
laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja
ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä
merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä
ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari,
mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan,
kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin
purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa
päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla
liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan
järven itsepintainen rakastaja.
Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on
jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata
se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin
tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis
on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat
kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä
neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen
kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin
avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen
opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille
pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista.
Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.
Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva
puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin
satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen,
joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten
junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.
Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä
siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua
piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin
mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä
seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta,
muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä
allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja
viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi
tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka
mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen,
alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta
nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla
paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille
ylipäänsä rovehdutaan.
Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin
oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos
jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu
olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan
kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän
osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa
kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla
kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon
kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä
ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin
katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä
kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä
muuallakin.
Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee
toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista
poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja
vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on
ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan
taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä
voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen.
Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä.
Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset
saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti
ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä
nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen».
Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän,
mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.
Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole
pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon
matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se
saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna
kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle
otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut
tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin
lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää
herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle.
Mutta ovatpa lujat laitteet alla!
Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan
kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat
paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta
maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki
suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä
kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja
ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua
tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä
hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit
lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja
vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain
sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän
he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan
työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää,
mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä.
Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan.
Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan
harrastakaan kylpyä.
Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee
tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin
ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että
viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa
ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole
kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen
omin silmin havaita.
Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä
heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle
jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen
toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa —
syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen
huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa
kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu,
yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan
pieni kultakaivos.
Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan
kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle
kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin
ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä
kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän
vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet
kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta
nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla
torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa
yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan
tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin
meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu
aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan
— siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille
miehille.
Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja
upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta
pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan
maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on
lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija
on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia:
keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan
turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan
ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman
tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä
sanoisi.
Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja.
Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen
nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään
kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää
rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan
säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä
tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet
aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän
sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.
Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa
tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä,
siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä
naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki —
kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että
pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista
makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation
aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai
onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla
putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi
tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.
Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö
ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.
Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin
aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa
napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan,
ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa
mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen
tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla
käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan.
Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin
viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin
sylkäisseekin.
Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin
on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän
yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä,
liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä
kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana,
menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla
Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen
presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi.
Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa
neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä
annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari
on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna
hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja
sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella.
Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina
olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan
hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain
sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu.
Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt
kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja
rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!
Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja
joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua
hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari
on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut
elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan
kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole
olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni
saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä
hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän
puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.
Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se
nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi
ja vahingoksi.
Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen
tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun
lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me
valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme
savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin
siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten
tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat
pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin
tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen
suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä
pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi
»pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen
kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.
Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet
tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella.
Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin
muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio
tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen
mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia
perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja.
Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin
niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin
talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis
suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme
ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja
useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että
työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta
että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.
Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee
Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat
ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten
rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä
tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin
kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen
sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä
maailmaa edistykseen.
Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat
tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat
sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy
olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja
likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät,
täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin
meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.
Kohta ollaan Sveitsin rajalla.
III.
SVEITSI.
Se mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin
mahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi
vaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä
saman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten
minulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle
hyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy
olevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille,
jotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi
ilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä
vielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti.
Tämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri
hymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko
ajan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa
on niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa
laukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa
sellainen muoti.
Jaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan
savolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin.
Onhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on
takanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia
kuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta
amnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on
loistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen
kotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia.
Maailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä
junnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa.
Tällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta
pahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin
ainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani
kansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta
turvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee,
jollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen
koskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana
syntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs
se olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on
pienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin
itsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon
tyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. —
Mutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka
hyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä
muuten vuan matkastani »Veihtin» kautta.
Täällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on
ollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia
ihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin
pilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten
ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi
viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se
sanoo toverilleen, että:
— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii
tirraus oikein selevee vettä.
Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse'
uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen
järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon
kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä
epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta
kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs
tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä
radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja,
mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.
Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle
menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi
huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan
tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät
myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.
Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet
koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella
varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties
paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa
kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla
olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia,
joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät
jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan
viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on,
antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!
Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja
pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi
sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin
kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee
suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä.
Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti
huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito.
Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia
hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen
jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät
itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset
ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan,
eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen
puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä.
Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin.
Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla
myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole
suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne
lienevät sisältäkin.
Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen
varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan
valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea
laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi
kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki
laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen
vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja
ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla
— pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on
suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja
Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin
iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla
näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä
on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät
kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja
menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin
nähtävissä.
Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista
ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat
ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn
silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään
asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää
komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä.
Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi
humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille
kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan
istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni
istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen
kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton
presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään
permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys,
että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän
ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja
silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.
Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura?
Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin
miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!
Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää:
ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten,
vieraan silmältä piilossa.
Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut
hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan
laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä
saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen
nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja
marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika,
niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen
sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan
koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin,
joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt
takaisin.
Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle
rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa,
jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon
japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan
sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu
keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla
rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa
asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja
»Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi
yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan
siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä,
ole rahoja.