(Lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin päiväkirjasta, joka
löydettiin kirjoituspöydän laatikosta hänen surullisen kuolemansa
jälkeen.)
_Marraskuun 15. p:nä._
Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen
tikarin. Se oli typerä päähänpisto, niin kuin tavallisesti. Näin
aamulla sanomalehdessä ilmoituksen huutokaupasta, joka pidettiin
jonkun muinaisesinekauppiaan kuoleman johdosta. Siinä myytiin m.m.
laaja kirjasto. Menin huutokauppaan ostaakseni jonkun loppuunmyydyn
kurssikirjan.
Mutta sen sijaan huusinkin pääkallon. Olen joskus kaivannut sellaista
pöydälleni. Synkässä mielentilassa ollessani se syventäisi tunnetta
kaiken katoavaisuudesta. Huutokaupassa ei ollut paljon väkeä, joten
sain kallon halvalla. Sain kuulla, että muinaisesinekauppias oli tehnyt
itsemurhan, leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka
myös oli myytävänä.
Jokin omituinen kammottavan ja fantastisen ikävä sai minut huutamaan
myös sen. Joku kuriositeettien kokeilija huusi sitä kauan kilpaa
kanssani, ja tikari teki aika loven vähiin rahoihini. Typerä
päähänpisto, kuten sanottu!
Nyt on pääkallo tuossa pöydälläni. Sen väri on keltaisenharmaa,
joissakin kohdin vihertävä, ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua.
Vuokraemäntäni pelästyi sen nähdessään, mutta minuun valaa sen
läheisyys omituista rauhaa.
Tikari on pääkallon vieressä. Se on kovin vanha: kahvassa pari himmeätä
turkoosia ja joku ruskea läikkä. Ehkäpä verta. Terä on puhdistettu,
mutta harmaa ja kiilloton. Käytän sitä paperiveitsenä.
Täytyisi päästä pukuihin käsiksi. Olen jo pari kuukautta turhaan
maleksinut kaupungilla. Vain pari luentoa, mutta en tunne niihin halua.
* * * * *
_Marraskuun 27. p:nä._
Miten äärettömän pintapuolista ja tyhjää elämä on. Mieleeni on viime
aikoina noussut vieraita, ennen tuntemattomia ajatuksia. Ovatkohan ne
tuon pöydälläni tuijottavan pääkallon ansiota, vai alankohan kehittyä
pessimismiin?
Mitä arvoa on oikeastaan elämälläni? Mikä olen minä? Köyhä ylioppilas,
jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, lukuunottamatta muutamaa
vanhaa tätiä. Lueskelen aikani — minkä verran nyt sitten luen — ja
määrätyn ajan kuluttua tulee minusta tuomari tai mitä tulee. Elän
aikani, olen aikani, vietän iltani punssiseuroissa tai istun yksin
kotona lasin ja sikarin ääressä. Kerran kuolen ja minut haudataan;
pari riviä sanomalehdessä ja jonkun tuttavan ohimenevä ajatus: »nyt
on tuokin jo kuollut.» Sitten ei enää mitään. En jaksa uskoa sielun
kuolemattomuuteen. Se on liian mahdotonta terveelle järjelle.
Ehkä pitäisi minun joskus mennä naimisiin, saada lapsia ja jatkaa
sukuani. Nyt minua tympäisee tuo kaikki. Inhoan naisia, eniten
vuokraemäntääni, joka ei vielä ole liian vanha ja on pari kertaa
katsellut lupaavasti minua. Kuinka naiset ällöttävätkään minua, kun
ajattelen heitä sukupuolisina olentoina! Ehkä se on jonkinlaista
heikkohermoisuutta.
Luulen, että sukumme loppuu minuun. Se onkin liian vanha ja väsynyt.
Ehkä pessimismini johtuu juuri siitä. Olen kalpea ja heiveröinen ja
sairastelen usein. Veressäni on jotain vikaa.
Ihmeesti olen kiintynyt tuohon pääkalloon. Sen ontoissa silmäkuopissa
ja irvistyksessä on jotain oman mieleni mukaista. Pari poskihammasta on
säilynyt ja niiden purupinnat ovat ehjät ja valkeat.
* * * * *
_Joulukuun 1. p:nä._
Tänään sain toveriltani, farmaseutilta, kokaiinia. Nautimme sitä
yhdessä hänen pienessä kamarissaan. Minulle se oli ensimmäinen kerta.
Omituinen tunne. Ensin rupesi koko ruumiini, sen kaikki lihakset,
vapisemaan ja puheeni kävi sammaltavaksi. Nautinto — todella
ihmeellinen nautinto — oli puhtaasti henkistä laatua, ilman mitään
aistillista.
Koko älyni tuntui kerääntyvän yhteen pisteeseen. Tiesin olevani nerokas
ja kykenin ratkaisemaan muutamia probleemeja, jotka olivat mieltäni
askarruttaneet.
Nautimme sitä, kunnes se oli kaikki lopussa. Se on parempaa kuin
alkoholi.
* * * * *
_Joulukuun 5 p:nä._
Viime yönä olin »naisten» luona.
Hän oli hyvin onnistunut, tumma, kiihkeä, piirteet aistilliset. Mutta
minua alkoi tympäistä kesken kaiken. Aukaistessani hänen pukuaan
katselin käsiäni aivan kylmästi ja objektiivisesti. Tuollainen
itse-erittely on varmaankin sairaalloista. En ole ennen sellaista
tuntenut.
Palatessani kotiin tunsin vain kyllästystä. Olen koko päivän loikoillut
vuoteessani ja polttanut savukkeita. Tuhkakuppi on kukkuroillaan
pätkiä ja niitä tippuu lattialle, mutta en saa itseeni kyllin tarmoa
käydäkseni tyhjentämässä sen uuniin.
Pääkallo katselee minua aivan kuin ilkkuen. Onkohan se naisen vai
miehen? Lueskelen Baudelairea, tai en viitsi juuri sitäkään.
Luvut eivät luista.
* * * * *
_Joulukuun 8. p:nä._
Tänään satoi lunta, joka varmaan pysyy maassa. Talvi on siis alkanut.
Luulen, että juuri syksyn kosteat ja alakuloiset päivät ne lamauttivat
loimitarmoni. Olen lukenut ja tehnyt työtä koko päivän. Kylmä ilma
virkistää. Kurssikirjat ovat kovin paksut.
* * * * *
_Joulukuun 11. p:nä._
Nenäni vuotaa alituisesti ja sen limakalvoa polttaa. Epämiellyttävä
tunne. Se johtuu varmaankin kokaiinista. Olen joutunut ottamaan sitä
usein. Se virkistää ja antaa minuun uutta elämää. Väsyneenä ja velttona
ollessani tunnen kaipaavani sitä. Sanotaan kyllä, että se voi käydä
vaaralliseksi.
Eilen illalla otin sitä enkä tahtonut saada unta koko yönä.
Puolihorroksessa näin jonkinlaisen näyn. Pääkallo muuttui elävän
naisen pääksi. Hänen piirteitään en ole koskaan ennen nähnyt, vaikka
ne tuntuivat tutuilta. Kasvot hymyilivät minulle. Ne eivät olleet
erikoisen säännölliset, suupielessä oli jotain vikaa, se oli hiukan
vääntynyt ja liikkumaton. Minusta hän oli kuitenkin kaunis. Sitten
näin jo kohta koko naisen istuvan tuolillani pöydän ääressä. Ohut,
ruskeatäpläinen puku paljasti vartalon muodot selvästi. En koskaan ole
nähnyt niin sopusuhtaista ja solakan kaunista naisruumista.
Sitten olin olevinani jossain vieraassa huoneessa. Lattialla makasi
vanhanpuoleisen, harmaatukkaisen miehen ruumis. Hänen jäykistyneessä
kädessään oli tikari ja hänen kurkkunsa oli viilletty poikki. Näin
kurkkutorven aukon, johon vuoti hiljaa verta. Mitään pelkoa tai kammoa
en tuntenut, rintakehässäni vain epämääräistä puristuksen tunnetta.
Lattialla ruumiin vieressä oli pääkallo nurin kaatuneena.
Molemmat unet olivat selväpiirteisiä. Ennen en ole niin selviä nähnyt,
vaikka yleensä uneksinkin paljon öisin.
Aamulla ajattelin, että pääkallo askarruttaa liian paljon
mielikuvitustani ja häiritsee lukujani. Pistin sen pöytäkomeroon
vanhojen paperien joukkoon. Jollain tavoin luo teko kevensi mieltäni.
Yritin tehdä lyötä, mutta se ei luistanut. Loikoilen nyt vain vuoteessa
ja poltan tupakkaa.
* * * * *
_Joulukuun 16. p:nä._
Kokaiini on ihmeellistä. Olen paljon muuttunut. Sieluni on tulvillaan
outoja mielikuvia. Uneksin mustista kukista ja vieraista, huumaavista
tuoksuista. Se saattaa myös johtua Baudelairesta, jota luen.
Olen ostanut pienen, kapean pöydän, päällystänyt sen mustalla
kankaalla ja asettanut pääkallon taas esille sille. Minulla on myös
rautainen hiiliastia. Iltaisin poltan pääkallon edessä suitsutuksia:
myskiä ja jotain ainetta, jonka nimeä en tiedä. Sitä sain muutamasta
ummehtuneesta itämaisten tavarain kaupasta. Sen tuoksu on hiukan imelää
ja hyvin huumaavaa.
Päätin loma-ajaksi jäädä kaupunkiin. Mitäpä siellä maaseudun
yksinäisyydessä tekisin? Vaikka täällä olen oikeastaan vielä
yksinäisempi.
Täysihoitolan yläkertaan, minun huoneeni yläpuolelle, on muuttanut uusi
asukas. Olen kuullut hänen askeleensa: ne ovat kevyet ja varmat. Luulen
kuulleeni ne ennenkin. En ole häntä vielä nähnyt. Joku neiti — puhuivat
tänään ruokapöydässä.
Vuokraemäntäni katseli minua tänään omituisesti. Olikohan
ulkomuodossani jotain erikoista vai onko hän kiinnittänyt huomiota
leikkiini?
Niin. Leikkiä se on, lapsellista leikkiä, mutta tunnen outoa tyydytystä
istuessani iltaisin sohvannurkassa, kun vieraiden tuoksujen mukana
sieluuni nousee värikkäitä, itämaisia kuvia.
Tulin äkkiä ajatelleeksi, että tuo kerran unissani näkemäni ruumis
oli varmaankin sama muinaisesinekauppias, joka oli tehnyt itsemurhan.
Jonkinlaista mielikuvien yhdistymisiä varmaan. Onhan pääkallo aina
edessäni.
* * * * *
_Joulukuun 18. p:nä._
Tänään oli hän päivällispöydässä. Hänellä oli yllään yksinkertainen,
ruskeatäpläinen puku. Kasvot eivät olleet erikoisen kauniit, mutta
silmät olivat tummat ja syvällä päässä. Toinen suupieli oli jollain
tavoin vääristynyt eikä liikkunut hänen puhuessaan.
Kun hän näki minut, säpsähti hän omituisesti ja katseli minua hetken
suoraan silmiin. Silloin olin varma siitä, että tunsin hänet. Pöydässä
olin hajamielinen, pudotin haarukkani enkä ottanut osaa keskusteluun.
Vasta illalla huomasin, että hän oli sama nainen, jonka olin unissani
nähnyt. Tämä ajatus täytti mieleni omituisella kammolla. Ajatukseni
palasivat alituisesti häneen. Se saattoi kyllä johtua siitä, että hän
koko ajan käveli yläpuolellani. Kuulin hänen askeleensa enkä voinut
rauhassa istua, ennen kuin itsekin olin muutamia kertoja kävellyt
huoneeni lattian poikki edestakaisin.
Pääkallo on aavemainen hämärässä. Välistä tunnen pelkääväni sitä.
* * * * *
_Joulukuun 20. p:nä._
Sain farmaseutti-ystävältäni tänään suurehkon määrän kokaiinia. Minun
on nyt hyvä olla, mutta kaipaan seuraa.
Ihmettelen, mahtaisiko tuo ruskeatäpläinen nainen tulla huoneeseeni,
jos pyytäisin häntä. Enhän vielä tunne häntä, en ole edes puhunut hänen
kanssaan.
Mutta olen nähnyt hänestä syntisiä unia.
* * * * *
_Joulukuun 24. p:nä._
Jouluaatto. Vuokraemäntäni oli hankkinut kuusen. Me muutamat, joilla ei
ollut paikkaa, mihin mennä, istuimme yhdessä. Keskustelu oli kankeata.
Kaikilla tuntui olevan ikävä. Olin ottanut kokaiinia ja puhelin enemmän
kuin muut. Harvinaista minulle.
Ruskeatäpläinen nainenkin oli siellä. Nyt hänellä oli toinen puku,
mutta senkin kankaassa oli ruskeita täpliä. Hänen ruumiinsa on
tosiaankin kaunis.
En vieläkään puhunut hänen kanssaan, mutta tunsin hänen ajatustensa
ympäröivän minua kimmoisen verkon tavoin.
* * * * *