(Nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneistä
papereista.)
»Jo lapsena tunsin suurta vetovoimaa muinaisesineisiin ja näihin
sisältyviin arvoituksiin. Osittain oli tämä taipumus perintöä
isältäni, jolla oli verrattain laaja kokoelma jäännöksiä muinaisilta
ajoilla, m.m. muutamia Egyptistä löydettyjä esineitä. Niiden ääressä
saatoin pienenä, vielä edes ymmärtämättä niiden merkitystä, haaveilla
tuntikausia. Silloin kohosi usein sieluuni vieraita mielikuvia, joilla
ei ollut mitään kokemusperäisiä vaikutteita ympäristöstäni.
Isäni kuoli ollessani vielä varsin nuori ja jätti minulle perinnöksi
suuren omaisuuden. Hänen kuolemansa jälkeen sain oman mieleni mukaan
järjestää opintoni. Muinais-Egypti kiehtoi mieltäni. Oltuani pari
vuotta yliopistossa matkustin ulkomaille ja jatkoin opintojani
Berliinissä ja Lontoossa.
Opin verrattain taitavaksi hieroglyfien tulkitsijaksi. Tein omin
päin tutkimuksia British Museumissa ja niiden nojalla julkaisemani
väitöskirja herätti jokseenkin suurta huomiota egyptologien piirissä.
Esitin siinä muutamia ajatuksia, jotka aivan itsestään olivat johtuneet
mieleeni ja jotka koskivat muinais-Egyptin elämää. Toiset vastustivat
ankarasti niitä, mutta toiset pitivät niitä suorastaan uraauurtavina.
Kestettyäni ankaran polemiikin muutamissa tieteellisissä
aikakauskirjoissa matkustin Egyptiin. Otin osaa kaivaustöihin Luxorissa
ja osittain Medinet Abussa, mutta tuo kaikki oli tuttua ennestään eikä
minua myöskään haluttanut olla toisten käskettävänä.
Etenkin kahdennentoista dynastian aika herätti mielenkiintoani. Sen
alkupuoli, ensimmäisten Amenenhat-kuninkaiden aika, on verrattain
hämärään vaipunut ja tutkimaton. Jouduin omin päin tekemään kaivauksia
El-Amarnassa. Otaksumani mukaan piti minun Chut-Atenin raunioista
Amenofis IV:n ajoilta löytää lähteitä jatkuvaa työtäni varten.
Löysinkin hieroglyfitauluja ja papyruskirjoituksia, jotka käsittelivät
asiaani enemmän kuin edes olin uskaltanut toivoa. Niiden tutkiminen
vaati kuitenkin aikaa. Palasin kotimaahan kahdeksi vuodeksi.
Eräs hämäräperäinen kalliokirjoitus, joka jo ennen oli löydetty ja
tutkittu, antoi minulle paljon ajattelemisen aiheita. Otin siitä
useita valokuvia ja kotimaassa sain kirjoituksen selvitetyksi, mutta
tulkintani oli aivan erilainen kuin entinen. Kalliokirjoituksen ja
muiden tulosteni mukaan kehittelin teoriaani. Jos se oli osoittautuva
todeksi, oli se omiaan valtavasti avartamaan näköpiiriämme eräissä ei
ainoastaan vanhaa Egyptiä, vaan myös koko maailman vanhinta historiaa
koskevissa kysymyksissä.
Sen todistamiseen ja selventämiseen vaadittiin kuitenkin paljon työtä.
Palasin jälleen muinaiseen Kemin maahan, kuten egyptiläiset sitä itse
nimittävät.
Ennen kuin jatkan kertomustani on minun selitettävä eräs asia, jottei
joku tämän mukaan tekisi joitakin vääriä ja halventavia johtopäätöksiä.
Koko elämäni on kulunut siinä työssä, joka on intohimoni. En ole
koskaan tuhlannut aikaani huvituksissa tai naisten seurassa. Naiset
eivät ole herättäneet mielenkiintoani. Tosin olen joskus kaivannut
jonkinlaista ystävää ja toveria, mutta tämä kaipaus ei ole ollut
aistillista laatua. Toistan ja vakuutan vielä, etteivät seksuaaliset
kysymykset ole millään tavoin koskaan askarruttaneet mielikuvitustani.
Hankin elintarpeita ja työkaluja pitempää oleskelua varten erämaassa.
Ostin kameeleja ja paikkasin muutamia kaivaustöissä ennen mukana
olleita miehiä. Suunlasimme kulkumme El-Amarnan ohi noin kymmenen
kilometrin päähän sieltä ja pystytimme leirimme lähelle pientä,
likaista fellah-kylää. Siellä aloitimme kaivaustyöt laskelmieni ja
suunnitelmieni mukaan eräiden hiekkakumpujen kohdalta.
Sortuneiden rakennusten ja pylväitten päälle kasautuneen hiekan
poistaminen vaatii paljon työtä. Minun täytyi viettää melkein kolmen
kuukauden kiduttava epätietoisuuden aika, ennen kuin löysimme
pienimpiäkään merkkejä siitä, että olin osunut oikeaan.
Muistan mainiosti tuon päivän, jolloin ensimmäinen löytö tehtiin.
Istuin silloin piippuani poltellen kylän päämiehen katoksessa.
Minulla oli ollut kuumetta, olin ottanut kaksi kiniinikapselia ja
tunsin jonkinlaista heikkouden tunnetta ja puristusta ohimoissani.
Silloin kaivokselta päin juoksi muuan työmiehistäni polttavassa
auringonpaisteessa luokseni. Hiekka pölisi hänen jaloissaan ja
hänen hikiset, tomuiset kasvonsa kiilsivät. Luulin ensin, että joku
onnettomuus oli tapahtunut, että hiekka oli ruvennut vierimään
kaivauskuoppiin tai muuta sen tapaista.
Silloin näin äkkiä, että hän veti jotain perässään. Selvisi, että hän
oli löytänyt kappaleen ohuesta, katkenneesta pylväästä, käärinyt sen
likaiseen paitaansa ja vetäen sitä maata pitkin perässään tuonut sen
minulle. Hänen silmänsä kiiluivat ilosta, sillä olin luvannut varsin
suuren palkinnon sille, joka ensimmäisenä toisi hyviä tietoja.
Käteni vapisivat tarkastellessani pylvään kappaletta. Siihen oli ollut
jotain kaiverrettuna, mutta vain kolme hieroglyfimerkkiä oli säilynyt:
kotka, rihma solmuineen ja käsi. Niistä ei voinut saada mitään selvää
ajatusta kokoon. Tieteellisessä suhteessa oli palanen arvoton, mutta
minulle se merkitsi selvää todistusta laskelmieni paikkansapitävyydestä.
Seuraavina päivinä löydöt jatkuivat ja kahden viikon kuluessa olimme
saaneet kaivetuksi esiin pienen temppelin rauniot. Seinissä oli paljon
kaiverruksia. Erikoista huomiota herättivät lukuisat kissankuvat,
joiden alla oli aina lootuksen terälehti. Se arvattavasti merkitsi
jotain nimeä.
Muutamasta graniittipaadesta löysin kaiverruksen, joka täytti mieleni
ilolla. Siinä oli vain lyhyt ilmoitus eli kuva siitä, että temppeli
oli rakennettu Amenenhat II:n kolmantena hallitusvuonna sen pyramidin
viereen, jonka rakkaus oli pystyttänyt.
Aikamääräys tarkoitti siis 2200-lukua ennen Kristuksen syntymää.
Suuriarvoisin oli tieto, että lähettyvillä olisi pyramidi,
luonnollisesti pieni, koska se oli kokonaan peittynyt hiekkaan. Tätä
vahvisti myös kylänpäämiehen lausunto. Hänen isoisänsä aikana oli kylän
lähellä ollut vielä näkyvissä hiekkaan hautautuneen pyramidin huippu,
mutta ankara hiekkamyrsky oli peittänyt sen myöhemmin kokonaan.
Tämä pyramidi oli nähtävästi aikoinaan herättänyt huomiota, koska
kirjoituksessa oli tuo erikoislaatuinen huomautus: »jonka rakkaus on
pystyttänyt.» Sitä luultavasti tarkoittivat myös lukuisat kissankuvat
temppelissä, sillä ainakin Bubastisin maakunnassa oli kissa pyhä eläin,
pyhitetty rakkauden jumalattarelle Bastille.
Tässä löydössä oli paljon uusia, ennen tuntemattomia piirteitä. Paloin
innosta päästä pyramidia tutkimaan. Ainoa pelkoni oli, että hautarosvot
olisivat aikoinaan ryöstäneet sen.
Alustavat tutkimukset tehtyäni ja annettuani suorittaa koekaivauksia
huomasin, että ainoa mahdollinen paikka oli muuan suhteellisen matala
hiekkakumpu. Se oli noin puolen kilometrin päässä temppelin raunioista
kaakkoon. Kyläsiä oli sinne kilometrin verran matkaa.
Aluksi oli tämä kaivaustyö helpompaa kuin edellinen. Jo muutaman päivän
kuluttua osuimme pyramidin kylkeen. Sitten alkoi lyön vaikeampi osa,
kun täytyi poistaa suunnattomia hiekkamääriä saadaksemme koko pyramidin
paljaaksi.
Uurastimme muutamia viikkoja mitä ankarimmassa työssä, kunnes kävi
ilmi, mikä mieletön työ olisi ollut saada koko pyramidi kaivetuksi
esiin. Laskin sen alkuperäisen korkeuden esiintulleeseen osaan
suhteellisesti olevan noin neljäkymmentä metriä, ehkä hiukan päällekin.
Meidän olisi täytynyt työskennellä vuosikausia kehnoilla työaseillamme,
ennen kuin olisimme saaneet sen kokonaisuudessaan paljastetuksi.
Ainoa mahdollisuus oli etsiä sisäänkäytävä. Mutta kaikki egyptologit
tietävät, mitä vaikeuksia juuri sen löytämisessä piilee.
Pyramidi kohosi porrasmaisesti. Jokainen porras ulottui miehen
rintaan asti. Muutamin paikoin oli vielä jälkiä sileiksi hiotuista
graniittilevyistä, joilla se joskus oli ollut peitetty. Tuulet ja
myrskysateet ja hiekan kosteus olivat rapauttaneet kivien pintaa
pahasti.
Länsipuolelta paljastimme sitä aina keskiosaan asti. Tiesin, että
sisäänmenoaukko jätetään tavallisesti länsipuolelle, keskelle
länsisivua. Mitään muurauksen tai aukon jälkiä emme tavanneet, vaikka
tutkin jokaisen kiven ja sauman tarkoin.
Mietiskellessäni eri ratkaisumahdollisuuksia kuljeskelin välistä
päiväkausia yksin erämaassa kaivauspaikan ympärillä. Kerran istuin
kaukaisen, korkean hiekkakummun rinteellä leväten polttavassa hiekassa.
Kaukana kuvastui pyramidini esiinkaivettu osa terävänä varjona
taivaanrantaa vasten. Työssä ponnistelevat miehet näyttivät sen
rinteellä pieniltä, mustilta pisteiltä.
Katselin sitä huvikseni kenttäkiikarilla. Yht'äkkiä hämmästyin, sillä
pyramidin tummaa taustaa vasten kuvastui hiukan vaaleampana lootuksen
terälehden kuva, samanlainen kuin olin temppelin seinäpiirroksissa
nähnyt. Luulin sitä ensin näköhäiriöksi, mutta se pysyi paikallaan.
Saatoin erottaa, kuinka muutamin paikoin ääriviivat olivat himmentyneet
kiven rapautumisen takia.
Jännityksestä hermostuneena painoin kohdan tarkoin muistiini ja piirsin
sen paperille.
Juoksin koko matkan pyramidin luokse, mutta siellä tarkastaessani
seinämää en ensi silmäyksellä huomannut mitään. Vasta hyvin pitkän
tarkastelun jälkeen löysin kivissä noin neljän metrin laajuudella
syvennyksiä ja kohonemia, jotka varmaan kaukaa katsoen näyttivät
lootuksenlehden ääriviivoilta. Ennen olin luullut niitä vain
rapautumisesta johtuneiksi. Nyt olin varma siitä, että ne olivat
ihmiskäden työtä. Myöhemmin tulin huomaamaan, että löytöni johtui
pelkästä sattumasta. Lehden kuva näet näkyi vain määrätyltä pieneltä
alalta ja määrättyjen valaistussuhteiden vallitessa noin puolen tunnin
aikana päivässä.
Tiesin nyt löytäneeni sisäänkäytävän paikan. Mutta miten saada se
esiin? Erikoisia rakoja ei näkynyt, emmekä työkaluillamme voineet
tavallisella tavalla saada kiviä irti. Lopuksi ei ollut muuta keinoa
kuin porata kiviin reikiä. Muutamana päivänä me räjäytimme samalla
kertaa kaksi sopivasti sijoitettua dynamiittipanosta lootuksen lehden
tyven molemmin puolin.
Luulen, että ne olivat liian lujia, sillä pyramidi tuntui tärisevän
perustuksiaan myöten. Suuri kuoppa oli syntynyt sen kylkeen ja vain
hiukan jälkiä oli näkyvissä lootuksenlehden yläosasta. Muutamien kivien
raosta pilkotti pimeys; kun lohkareet oli raivattu pois, oli edessämme
pyramidin kyljessä matalan ja kapean sisäänkäytävän aukko.
Itse hautakammion löytäminen oli luonnollisesti vaikeata, mutta olin
varma onnistumisestani. Siihen tarvittiin vain tarkkaa tutkimista
ja ennen kaikkea varovaisuutta. Kaikki pyramidit näet ovat täynnä
salaisia, vaanivan mykkiä väijytyksiä hautarosvojen varalta.
Seuraavana päivänä tunkeuduin pyramidiin pari soihdunkantajaa ja
työmiestä mukanani. Olimme varustettuja köysillä ja pienillä tikapuilla
mahdollisten onnettomuuksien varalta.
Ensimmäinen paha enne tapahtui melkein heti. Emme olleet ehtineet
vielä kulkea kymmentä metriä graniittipaasilla päällystettyä ahdasta
käytävää, kun edellä innoissaan varomattomasti rientänyt soihdunkantaja
parkaisi ja hävisi. Meitä yhdistävä köysi, joka oli nahkavyöllä sidottu
jokaisen ympärille, kiristyi peloittavasti tahtoen vetää meidät kaikki
syvyyteen. Samalla tuntui sieraimissamme ummehtunut tuoksu. Siihen
sekaantui hiukan myskin lemua, joka herätti mielikuvan krokodiilistä.
Vedimme pudonneen miehen ylös. Muuan lattialaatoista oli painunut
toiselta syrjältään alas hänen astuessaan sen päälle. Hän oli pudonnut
kuiluun, jonka pohjaa hän ei tuntenut ja josta nousi huumaava
ummehtuneen tuoksu. Hänen oikea kätensä oli poissa. Hän oli pudottanut
soihdun ja samassa oli käteen purrut äärettömällä voimalla suunnaton
leukapari. Hän väitti varmasti tunteneensa kylmät hampaat, vieläpä
niljaiset ikenetkin niiden välissä. Kun olimme vetäneet hänet ylös,
nousi paasi äänettömästi paikalleen. Sen jähmettyneet liikkeet
vaikuttivat eläviltä ja petomaisilta.
Merkitsimme tarkoin paikan liidulla ja heitimme vahvan lankun paaden
yli. Sitten palasimme ulkoilmaan voidakseni sitoa soihdunkantajan
kädentyngän.
Käsi oli poissa melkein kyynärpäätä myöten. Omituista oli, ettei
tyngästä juossut lainkaan verta. Siinä saattoi erottaa aivan kuin
terävien piikkien jäljet ja sitä peitti ruskahtavan harmaa kalvo.
Ymmärsin, että kysymyksessä oli joku taitava koneisto. Pistin haavaan
mahdollisimman väkeviä antiseptisiä aineita, sillä pelkäsin myös
myrkytystä. Siinä olinkin oikeassa, sillä seuraavana päivänä kuoli
soihdunkantaja kärsittyään sitä ennen mitä hirveimpiä tuskia.
Joka tapauksessa oli soihdunkantaja jo häntä sitoessani äärettömän
kauhistunut ja väitti, että hänen kimppuunsa oli pimeydessä hyökännyt
joku elävä, hirveä peto. Minun täytyi tukkia hänen suunsa suurella
rahasummalla, mutta muut olivat jo hänen puheensa kuulleet ja
kieltäytyivät jyrkästi lähtemästä enää askeltakaan pyramidiin. Selitin
heille asian oikean laidan, mutta he eivät sitä ymmärtäneet eivätkä
tahtoneet siihen uskoa. Heidän taikauskoinen mielensä oli kauhun ja
kammon vallassa ja he väittivät, että pyramidi oli täynnä pahoja henkiä.
Vasta seuraavana aamuna onnistui minun taivuttaa kaksi älykkäämpää
ja kehittyneempää apulaistani lähtemään mukaani. Toinen heistä oli
kopti, joka oli saanut vähän koulusivistystä ja jota kunnioitin hänen
älykkäisyytensä tähden. Toinen oli tavallinen nuori fellah, joka
tarvitsi rahaa mennäkseen naimisiin.
Sisäänkäytävää myöten pääsimme pieneen kammioon, jonka seinistä
löysin lootuksen terälehden kuvia kissankuvien alapuolella. Muuan
seinä oli kokonaan omistettu valkealle härälle, Mnevikselle, joka
aikoinaan oli pyhitetty auringonjumalalle Raalle. Siitä ei yleensä ole
kirjallisuudessa paljon puhuttu, vaikka se oli ainakin yhtä arvokas
kuin tunnettu musta härkä, Apis. Se oli erinomaisen taidokkaasti
veistetty kiveen, parhainta muinais-egyptiläistä taidetta, mitä olen
nähnyt. Otin siitä useita valokuvia magnesiumvalossa.
Kammiosta johti taidokkaasti tehty käytävä vinosti ylöspäin. Se päättyi
kuitenkin äkkiä ja oli nähtävästi tarkoitettu ainoastaan johtamaan
harhaan haudanryöstäjiä. Todellinen käytävä oli melkein varmasti
löydettävissä itse kammiossa.
Tutkimme ja koputtelimme lattian, seinien ja katon jokaista kohtaa.
Mutta käytävän suu oli niin tarkoin peitetty, ettei mistään kuulunut
kumahtavaa ääntä. Ei tuntunut olevan enää muuta keinoa kuin
järjestelmällisesti ruveta irroittamaan kiviä, mikä olisi vaatinut
paljon työtä.
Satuin kiinnittämään huomiota kammion muotoon. Se ei ollut
neliskulmainen, vaan epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen. Olin
aikaisemmin ihmetellyt tuota, sillä muinais-egyptiläiset harrastivat
ennen kaikkea säännöllisiä kuvioita. Nyt käsitin, että juuri siinä
saattoi piillä arvoituksen avain.
Ratkaisu olikin yksinkertaisempi kuin luulin. Ei tarvinnut muuta kuin
määrätä lävistäjien leikkauspiste. Se osui keskelle suurta paatta.
Irroitettuamme sen suurella vaivalla näimme sen alla pyöreän laatan,
jonka keskellä oli kivirengas.
Laatta oli hyvin raskas ja vuosituhansien kuluessa tarttunut tiukasti
kiinni paikoilleen. Työnnettyämme paljon sulatettua rasvaa ja öljyä
rakoihin saimme sen kolmisin nostetuksi ylös paikaltaan. Se oli
hyvin paksu, pullontulpan muotoinen, ja alapintaan oli veistetty
lootuksenlehden kuva.
Kiviportaat johtivat matalaan käytävään. Sen katosta oli putoillut
kiviä tehden kulkumme vaikeaksi. Murtuman jäljet olivat tuoreet, mistä
päättelin, että dynamiittiräjäytyksemme oli saattanut vahingoittaa
pyramidin sisäosia. Se huolestutti minua, ei niin paljon itseni tähden,
vaan pelkäsin hautakammion vahingoittuneen. Aioin pitää meitä uhkaavan
vaaran omana tietonani, jotta en säikyttäisi tovereitani. Kopti oli
kuitenkin huomannut asian samalla kertaa kuin minäkin, ja hän katseli
pitkään minua. Hän ei sentään pelännyt.
Käytävä päättyi matalaan, laajaan kammioon, joka laskujeni mukaan oli
pyramidin alaosassa jotakuinkin pohjan keskivaiheilla. Siitä ei ollut
pääsyä minnekään, joten jälleen oli etsittävä uusi käytävä.
Kammio sisälsi paljon arvokasta tutkittavaa. Huomattavin löytö oli
lattiassa kiinni oleva miehenruumiin kokoinen sfinksi. Se oli kokonaan
puhdasta hopeaa ja äärettömän arvokas jo hopean painon vuoksi. Nyt olin
varma, ettei kukaan haudanryöstäjä ollut ehtinyt ennen minua, sillä
sfinksin he ainakin olisivat vieneet mukanaan.
Sfinksi oli ihmeen kaunis, niin kaunis, että se herätti hartauden
tunnetta. Sillä oli kissan ruumis, joka oli makaavassa asennossa
sirona ja solakkana, ja ihmeen siropiirteiset naisen kasvot, jotka
olivat puoleksi ylöspäin käännetyt itää kohti. Silminä oli kaksi
pyöreäpintaiseksi hiottua jalokiveä. Ne hohtivat soihtujen valossa
hopeisten silmäluomien osaksi peittäminä aivan kuin uneksien ja
kaivaten. Koko sfinksin asennossa ilmeni odotusta ja kasvojen
piirteissä kaipuuta.
Merkitsevä oli myös seinäkirjoitus sfinksin takana. Sen sisällys
oli outo ja haaveellinen enkä kyennyt sitä kokonaan selvittämään.
Yläpuolella oli kuin otsakkeena valkea härkä, Mnevis, ja alla
kissankuva ja lootuksen terälehti yhteen kietoutuneina.
Sisällys, mikäli sitä kykenen oikein tulkitsemaan, on köyhin sanoin
seuraava, vaikka tulkinnassani en ole kyennyt antamaan muuta kuin
heikon aavistuksen hieroglyfien rikkaudesta ja monivivahteisuudesta:
»Varokoon hän, joka ryöstötarkoituksessa tulee häpäisemään hautaa,
minkä rakkaus on pystyttänyt. Hän on kuoleva tuhatkertaisen kuoleman ja
pahat henget hallitsevat hänen sieluaan aikojen loppuun asti.
Mutta hän, joka on syntynyt uudestaan bennulinnun siipien suhinassa,
joka on löytänyt lootuksenlehden ja kätkenyt sen sydämeensä, hän
tuntee sfinksin silmät ja aukaisee kuoleman ovet, ja Raan kultaisten
torvien soidessa on loppu oleva alkua ihanampi. Sillä rakkaus ei kuole
milloinkaan.»
Merkillisintä oli, että muutamista kirjoituksen katkelmista huomasin
pyramidin olevan naisen haudan. Sellaista löytöä ei vielä kukaan ollut
tehnyt. Kaikki tunnetut pyramidit ovat kuninkaiden tai hyvin ylhäisten
miesten hautoja. Naiset oli tavalliseen tapaan haudattu jonnekin
pyramidien lähettyville. Ainakaan ei ollut yksinomaan naista varten
koskaan minun tietämäni mukaan pystytetty pyramidia.
Kirjoituksen merkitystä en ryhtynyt arvailemaan, vaikka sen
fantastisuus jonkun verran askarrutti mielikuvitustani. Ilmeisesti
oli sen pohjana jonkinlainen ylösnousemuksen ajatus, sillä bennu
on feniks-linnun egyptiläinen nimi. Sen sijaan ryhdyin pohtimaan
hautakammion löytämistä.
Se on tavallisesti aivan keskellä pyramidia. Tämä kammio oli pyramidin
alaosassa; luultavasti oli sisäänkäytävä löydettävissä katosta.
Katseeni osui sfinksiin. Miksi oli se niin vahvasti kiinnitetty
lattiaan? Tavallisesti esikammioista löydetyt esineet ovat irrallaan.
Miksi sen katse oli kohdistettu määrättyyn suuntaan? Mieleeni osui
lause kirjoituksessa: »hän tuntee sfinksin silmät». Lootuksenlehden
olin jo löytänyt. Sfinksi tuijotti määrättyyn kohtaan itäseinän
yläosassa. Siinä täytyi käytävän suun olla. Ja siinä se olikin.
Käytävän suuta verhoava paasi oli nähtävästi tahallaan asetettu
verrattain höllälle. Innoissamme varomattomasti irroittaessamme sitä
putosi se äkkiä murskaten tikapuumme. Kuin ihmeen kautta säilyimme
vahingoittumattomina. Fellah jäi puoleksi kiven alle, mutta selviytyi
muutamin ruhjevammoin, jotka eivät estäneet häntä työstä.
Kun oli haettu uudet tikapuut, kiipesin ylös aukosta ja huomasin
olevani haudan, eteiskammiossa. Harvinaista kyllä oli se aivan tyhjä.
Se oli neliskulmainen ja länsiseinässä oli umpeenmuurattu, suuri paasi.
Tämän päällä oli jälleen Mnevis, kissa ja lootuksenlehti omituisella
tavalla yhteen sovitettuina, pyöreänä ornamenttikoristeena.
Meidän täytyi tuntikausia hakata sitkeätä laastia, jota oli sivelty
rakojen päälle. Poistettuamme sen vasaroilla ja taltoilla huomasin
kelloa katsoessani, että oli jo yö. Koska kumppanini olivat aivan
uuvuksissa, päätin jättää haudan aukaisemisen seuraavaan päivään
innostuksestani ja kiihtymyksestäni huolimatta.
Tunsimme kaikki lähtiessämme, kuinka ovenraoista tunki esikammioon
hieno ryydintuoksu.
Astuessamme ulos pyramidista paistoivat tähdet aivan mustalla
taivaankannella suurina ja raskaina. Ilma oli kuuma ja tukahuttava,
täynnä värisevää tunnetta, joka sai kaikki aistit liikkeelle.
Kylässä pidettiin juhlaa, juotiin palmuviiniä ja nuoret tytöt
tanssivat. Tähtien valossa kiilsivät fellahin silmät. Hänen
hengityksensä kävi huohottavaksi. Myöskin kopti oli rauhaton ja hänen
sieraimensa laajenivat ja värisivät.
»Elonkorjuun juhla», kuiskasi hän minulle. »Kohta nousee kuu. Täällä
vietetään sitä vielä vanhaan tapaan.»
Vetäydyin telttaani, mutta en voinut saada unta. Mieleni oli liian
kiihdyksissä ajatellessani, mitä seuraavana päivänä tulisin näkemään.
Olin tuntevinani yhä ryytien tuoksun sieraimissani.
Telttakankaan lävitse tunkivat erämaan takaa nousevan kuun säteet
muuttaen pimeyden punertavaksi hämyksi. Erotin selvästi saviruukut,
veistokset, kääröt ja kuvapatsaat, jotka olin tuotattanut telttaani,
jotteivät ne kärsisi mitään vahinkoa. Ne herättivät eloon vanhoja
mielikuvia, joita en edes tuntenut, mutta joiden oletin polveutuvan
varhaisimmalta lapsuuskaudeltani.
Olin vaipunut syviin ajatuksiin, kun kopti hiipi varovaisesti
telttaani. Hänen eleensä olivat kiihtyneet ja hän kertoi, että kylällä
pidettiin neuvottelua minun estämisekseni työstä. Äänettömän yön
lävitse kantautui korviini rumpujen ja huilujen ääniä ja kiihtyneen
väkijoukon puheensorinaa. Fellah oli juorunnut, että olimme jo melkein
perillä. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että jos aukaisisimme haudan,
lankeaisi meihin kohdistuva kirous myös heidän kylänsä ylitse. He
aikoivat nyt estää minua aikeistani, ellei muuten, niin väkivallalla.
Koptin neuvosta otin muutamia astioita, joissa säilytin spriitä
osaksi polttotarkoitukseen, osaksi esineiden puhdistukseen, muutamia
lahjaesineitä ja pussillisen pikkurahoja jakaakseni ne kyläläisille.
Kantaessamme niitä juhlapaikkaa kohti kysyin koplilta, eikö hän
pelännyt kirousta. Hän vain hymyili vastaukseksi ja häntä kohtaan
tuntemani kiintymys yhä vahvistui.
Istuin itse kylänpäämiehen vieraana ja annoin koptin jakaa
lahjani. Herkästi innostuvat, köyhät fellahit unohtivat kaikki
vihollisuusaikeensa melkein heti. Syntyi suurenmoinen orgia,
jonka vertaista en milloinkaan ole nähnyt. Väki sekoitti spriitä
palmuviiniinsä. Minun täytyi tavallani ottaa siihen osaa ja jouduin
monien kanssa tyhjentämään palmuviinimaljoja, jotta en olisi herättänyt
epäluuloa.
Alkoholiin tottumaton ruumiini joutui pian sen valtaan. Olin lisäksi
väsynyt, niin että kohta näin kaiken kuin ohuen harson lävitse.
Mutta minua ei ruvennut lainkaan unettamaan, sillä näytelmän kesytön
suurenmoisuus oli saanut minut valtoihinsa. Punainen kuu, hurja
soitto, hikiset kasvot, villisti palavat silmät, tanssijattarien
puolialastomat, käärmemäisin liikkein taipuvat ruumiit — kaikki tuo
sai aistini huumaantumaan. Nuori fellah katosi palmujen sysimustiin
varjoihin ruskean tyttönsä kanssa. Kuulin koplin huohotuksen
korvissani. Sieluni täytti nimetön, hiuduttava, suloisesti viiltävä
kaipaus, joka sai melkein kyynelet nousemaan silmiini.
Ajattelin pyramidia, jonka rakkaus oli pystyttänyt, rakkaus, joka
ei koskaan kuole. Luulin kuulleeni outoa suhinaa ilmassa. Viimeinen
ajatukseni oli bennu-lintu vajotessani syvään tiedottomuuden ja unen
väliseen horrokseen.
Heräsin teltassani koplin ravistaessa olkapäätäni. Häneen ei yöllinen
orgia tuntunut vaikuttaneen. Oli vielä varhainen aamu, tunsin oloni
raskaaksi ja päätäni lievästi särkevän. Mutta muistaessani, mikä
tehtävä minua odotti, tulin äkkiä aivan virkeäksi.
Kylvettyäni purossa, joka hävisi hiekkaan vähän matkan päässä
kylästä, tunsin itseni kevyeksi ja onnelliseksi. Kuulas, autereinen
erämaan aamu ja nukkuva kylä muodostivat ihmeen tenhoavan taulun, kun
kahden lähdimme kulkemaan pyramidia kohti. Kopti ei ollut herättänyt
fellahia. Tästä olisi hänen mielestään ollut vain vaivaa ja hän olisi
juorunnut taas kaiken näkemänsä. Me saisimme kyllä kahdenkin kiven pois
oviaukosta. Kopti huomautti kuitenkin jo edeltäpäin, ettei hän tulisi
mukaan hautaa tutkimaan. Se soti hänen uskonnollista vakaumustaan
vastaan. Tämä oli minusta vain mieluista; sainhan silloin paremmassa
rauhassa työskennellä.
Jälkeen kahdentoista oli kivi niin irrallaan, että tarvittiin vain
vähän voimaa sen siirtämiseen syrjään vivun avulla. Kopti poistui
jättäen minulle kimpun soihtuja. Hän lupasi odottaa alemmassa
kammiossa, kunnes palaisin...
Ankara rysähdys kiven pudotessa. Edessäni oli ammottava musta oviaukko,
josta virtasi hienon hienoa ryytien tuoksua. Täynnä outoa aavistusta
astuin kammioon palava soihtu kummassakin kädessä. Eteeni aukeni pyöreä
huone, jonka keskellä oli kiiltäväksi hiotusta, tummasta graniitista
veistetty, suuri sarkofagi. Nähtävästi raskaan, tuoksujen kyllästämän
ilman vaikutuksesta muuttuivat soihtujen punaiset liekit aavemaisen
sinertäviksi.
Tarkastin ensin kiireesti seinät. Ainoastaan arkun päänpuoleisessa
osassa oli seinäpiirroksia, siinäkin vain yksi aihe: suunnattoman
suuri bennu-lintu siivet levällään Mneviksen, kissan ja lootuskukan
yläpuolella. Piirros teki valtavan vaikutuksen minuun: se henki
haltioitunutta, vapauttavaa ylösnousemususkoa, ympärillään kehänä
rakkauden merkistä sommiteltu ornamentti.
Ryhdyin kiihkein käsin aukaisemaan sarkofagia. Kansi oli minulle
liiankin raskas, mutta en millään ehdolla halunnut kutsua koplia
avuksi. Ankaran ponnistelun jälkeen sain vihdoin kohotetuksi kantta
vivun avulla ja lopuksi se luisui lattialle melkein äänettömästi.
Sytytin useampia soihtuja ja kiinnitin ne seinässä oleviin
kivirenkaisiin ihmetellen niiden sinertävää valoa. Toinen arkku
oli tummaa sykomoria, täynnä kultaupotuksia erilaisin ornamentein.
Se aukeni helposti ja edessäni oli kolmas arkku, joka oli tehty
puhtaasta kullasta. Sen kansi oli muovailtu naisen muotoiseksi
lootuslehtikoristein. En ehtinyt paljonkaan katsoa sitä, intoni oli
liian suuri, mutta ohikiitävänä, erittelemättömänä kulki mieleni läpi
tunne, että olin joskus ennen, kauan sitten, nähnyt sen.
Kiihkosta kuumeisena irroitin ja nostin pois raskaan kannen ihmetellen,
kuinka keveästi se nousi. Intoni antoi minulle ennen tuntemattomat
voimat. Vastaani lehahti tukahduttavan voimakas ryytien ja balsamin
lemu, niin voimakas, että soihdut lepattivat aivan sinisinä ja
sammumaisillaan. Epäselvästi näin liinasiteisiin kauttaaltaan kiedotun
naisruumiin. Mutta vaistomaisesti tunsin, ettei se ollut nainen, vaan
nuori tyttö.
Vapisevin käsin kiedoin auki lahonneet, liinaiset siteet. Sain
ruumiin melkein kokonaan esiin ja totesin, että se oli ihmeen hyvin
säilynyt balsamoinnin mestarinäyte. Katsahdin sen kasvoihin. Silloin
jäykistyin paikalleni kuin salaman iskemänä ja tajuntani läpi kohisivat
vuorotellen hämmästys, kauhu, ilo ja haltioitunut vapautumisen tunne,
sillä siinä oli _Hän_. En tiedä, mitä ajattelin, sillä sielussani ei
ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Minä vain tiesin koko olemuksessani,
ruumiini jokainen solu huusi sitä, valtimoni takoivat sitä, että tunsin
hänet, että olin löytänyt hänet, että se oli Hän, Hän, Hän! — — —
Hän makasi siinä ikuisesti nuorena, ruskea ruumis vielä väristen
aamutuulen viileätä tuoksua siltä ajalta, jolloin maailma oli nuori.
Himmeät emaljisilmät hohtivat soihtujen sinisessä, lepattavassa
valossa, suu hymyili ja rinnat kohosivat kuin lootuskukan terät
iätinuorina, iätihurmaavina. En enää tuntenut itseäni; minä liu'uin
ajassa taaksepäin, vuosituhansien halki. Kuulin kultaisten torvien
toitahdukset auringonjumalan temppelin portailta, kun hänen tyttärensä
nousi Niilin vilppaista laineista ihanana kuin rakkauden jumalatar
pyhien lootuksien keskellä. Painoin otsani kiviseen lattiaan ikuisen
nuoruuden edessä. Ja lehahtaen sammui viimeinen sininen soihtu — — —
Olin lepäävinäni hänen rinnallaan rakkauden pyramidin sisimmäisen
kuningaskammion kultaisessa sarkofagissa. Olin tuntevinani, miten hänen
ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. Oi, kuinka
hän oli kuuma ja kuinka hänen sydämensä jyskytti ohuen liinakankaan
alla! Himmeät emaljisilmät hohtivat ja vartalo kiilui vihertävää valoa.
Ilma oli tahmeana ryytien tuoksusta. Niin, nuo himmeät emaljisilmät
hohtivat ja valkeat, terävät hampaat purivat olkapäähäni pistäviä
haavoja ohuen kankaan lävitse...
* * * * *
Seuraavana päivänä, puolenpäivän aikaan, heräsin leirissä omassa
teltassani. Kopti oli huolestuneena viipymisestäni lähtenyt hakemaan
minua ja löytänyt minut tajuttomana hautakammion lattialta, luultavasti
tukehduttavan tuoksun huumaamana. Kiihkeistä kysymyksistäni huolimatta
ei hän suostunut kertomaan, mitä muuta hän oli nähnyt. Mutta olen
varma ja vakuutettu asiastani. Suutelen olkapääni haavaa ja mieleni on
onnellinen, kirkastunut ja täynnä vapautuksen tunnetta...
Olen kirjoittanut koko iltapäivän ja melkein koko yön siltä varalta,
että minulle tapahtuisi joku onnettomuus. Tiedän, että jotain tapahtuu,
mutta en pelkää sitä, vaan odotan, sillä kuolema on vain porras...
Huomenaamuna aikaisin, kun bennu-lintu humisevin siivin alkaa idän
taivaalta vuosituhatlentonsa, lähden takaisin pyramidiin.»
* * * * *
Muuan englantilainen tutkimusretkikunta löysi El Amarnan lähettyvillä
sijaitsevasta, pienestä fellahkylästä, jonka asukkaat olivat
tuntemattomasta syystä hylänneet, mätänemistilassa olevan, luultavasti
kivilohkareiden murskaaman ruumiin. Se todettiin tunnetun, nuoren
egyptologin Karl-Henrik Höökin ruumiiksi. Hänen vieressään oli
kiireesti ja huonolla englanninkielellä täyteen töherretty paperilappu,
joka sisälsi seuraavaa:
»Minä, koptilainen Ben-Hussim, vakuutan omantuntoni ja jumalani kautta
kertomukseni todeksi, jottei minua vääryydellä ruvettaisi etsimään ja
vainoamaan.
Me tunkeuduimme yhdessä pyramidiin, mutta isäntäni tutki yksin
hautakammiota. Rakastin häntä paljon ja levottomana hänen
viipymisestään menin hakemaan häntä haudasta, vaikka se oli vastoin
uskontoni määräyksiä. Löysin hänet tajuttomana lattialta, ympärillään
lahonneen liinakankaan palasia. Näin myös suuren sarkofagin varjon,
mutta en tahtonut katsoa, mitä sen sisällä oli.
Kannoin isäntäni leiriin. Vasta seuraavana päivänä sain hänet
tointumaan. Silloin huomasin, että hän oli saanut uudestaan
aavikkokuumeen. Hänen otsansa poltti ja hän houraili naisista ja
lootuksenkukista. Koko illan ja yön hän kielloistani huolimalta
kirjoitti ja hänen silmissään oli paha kiilto, jonka vuoksi pelkäsin
hänen sielunsa tilaa.
Aamulla hän lähti uudestaan pyramidiin varoituksistani huolimatta. Hän
oli sairas ja kiviä oli ruvennut yhä enemmän putoilemaan alas käytävien
katoista. Ellei hän kahdeksan tunnin kuluttua palaisi, käski hän minun
tulla etsimään häntä.
Odotin viisi tuntia pyramidin vieressä polttavassa auringonpaisteessa
ja sydämeni oli täynnä levottomuutta hänen tähtensä, sillä rakastin
häntä. Kun hän ei siihen mennessä ollut palannut, lähdin kiellosta
huolimatta hänen jälkeensä.
Löysin hänet alemmasta kammiosta hopeisen sfinksin vierestä suurten,
katosta pudonneiden kivilohkareiden puoleksi peittämällä. Vieritin
kivet pois ja näin, että hän oli lujasti pusertanut syliinsä ryppyisen,
kuivettuneen muumion, joka oli kauhea katsella. Sen nahka oli särkynyt
useasta kohden; keltaiset luut pistivät esiin ja päänahka hiuksineen
oli tarttunut kattoaukon reunaan. Isäntäni oli pahasti murskaantunut,
mutta kasvot olivat säilyneet ehjinä ja niissä oli riemun ja kaipauksen
ilme, samanlainen kuin hopeisen sfinksin kasvoissa. Se kammotti minua.
Hänessä oli vielä joitain elonmerkkejä. Tahdoin kantaa hänet pois,
mutta hän oli niin lujasti takertunut kiinni muumioon, etten voinut
irroittaa sitä hänestä. Niin minun täytyi suurella vaivalla kantaa
heidät molemmat ulos, vaikka pelkäsin muumiota, josta matkalla irtautui
osia. Mutta rakkauteni oli pelkoani suurempi.
Kun olin saanut heidät ulos ja auringonsäteet sattuivat muumioon,
raukeni se melkein heti harmaaksi tomuksi, eikä siitä jäänyt mitään
jäljelle. Vein isäntäni kylään, missä hoidin häntä muiden ollessa
kauhun vallassa. Hän kuoli toisen päivän aamunkoitossa tulematta
tajuihinsa ja aukaisematta silmiään. Ja minun sydämeni itki paljon,
sillä rakastin häntä.»
Kilometrin päässä kylästä oli puoleksi esiinkaivettu pyramidi, joka
tutkittiin, mutta ei löydetty mitään mainitsemisen arvoista. Sen
sisäosa oli pahoin turmeltunut, ja joku liikkuva rosvojoukko oli
luultavasti ehtinyt ryöstää siitä kaiken arvokkaan.