Kuulen hänen askeleensa iltaisin pääni päältä. En saa rauhaa, ennen
kuin vuoteen narahduksesta kuulen hänen menneen levolle.
Vastapäisen kivimuurin seinässä on hänen ikkunansa kuva. Eilen illalla
seisoin ikkunassa ennen vuoteeseen menoa ja näin hänen varjonsa.
Hänellä oli yöpuku päällään. Vaikka näin hänestä ainoastaan varjon,
tiesin kuitenkin, että se oli silkkipyjamas ja että siinä oli ruskeita
läikkiä. Omituista mielikuvituksen leikkiä!
Kun vuoteeseen mennessä sammutin sähkövalon, sammui aivan samassa
silmänräpäyksessä hänenkin huoneestaan valo. Sattumako?
* * * * *
_Tammikuun 1. p:nä._
Tänään päivällisen jälkeen istuimme hetken yhdessä ja pulmiimme
kirjallisuudesta. Hänen hymyilynsä on kaunis, mutta liikkumaton
suupieli saa aikaan, että siinä on jotain luonnotonta.
Hän tuli huoneeseeni hakemaan jotain kirjaa, mutta kumpikaan emme
kynnyksen yli astuttuamme enää muistaneet, mistä kirjasta oli kysymys
ollut. Hän tiesi ja minä tiesin, että se olikin vain tekosyy.
Emme itseasiassa keskustelleet ollenkaan, mutta kuitenkin tuntui
minusta, että me vaihdoimme ajatuksia paljon.
Hän katsoi pääkalloa ja sanoi pitävänsä mystillisistä esineistä.
Sinä hetkenä minä jollain tavoin tiesin, tulin vakuutetuksi siitä, että
pääkallo on naisen.
* * * * *
_Tammikuun 10. p:nä._
Hän on välistä käynyt huoneessani. Itse en vielä ole nähnyt hänen
kamariaan. Emme puhu paljon: me vaistoamme toistemme ajatukset.
Meillä ei ole mitään sopimusta, mutta joka ilta seisomme samaan aikaan
kumpikin ikkunassamme. Minä katselen hänen varjoansa ja tiedän hänen
katselevan omaani. Valomme ovat usein sammuneet yhtaikaa.
Kerran kysyin, onko hänen pyjamaksensa kankaassa ruskeita läikkiä.
Hän myönsi sen. Vaikkei hän sanonut muuta, tunsin, että hän tahtoisi
näyttää sen joskus minulle.
Tänään hän katseli tarkasti pääkalloa, otti sitten pöydältä
turkoosikahvaisen, persialaisen tikarini käteensä ja painoi sen
terän kuin leikkien kurkkuaan vasten. Muistin silloin vanhan
muinaisesinekauppiaan, ja minusta tuntui hyvin omituiselta, mutta en
puhunut siitä mitään hänelle.
Minäkin pitelin tikaria ja pidin sitä kurkkuani vasten. Silloin
huomasin, että se oli kovin tylsä.
* * * * *
_Tammikuun 12. p:nä._
Hän ei ole käynyt luonani, mutta iltaisin on hänen varjonsa ikkunassa.
Hänen ajatuksensa täyttävät elämäni. Se ei enää ole sisällyksetöntä.
Myös kokaiini virkistää minua. Hän tietää, että käytän sitä. Tunnen
sen, vaikkei hän ole siitä mitään puhunut. Huomaakohan sen jo
ulkomuodostani? Olen katsellut kuvaani peilistä eikä minusta siinä
ole mitään erikoista. Tavallinen kalpeuteni vain ja ehkä silmissä
jonkinlainen vieras kiilto.
Tapasin itseni kerran ajattelemasta vanhaa muinaisesineiden kauppiasta.
Huomaamattani olin ottanut hänen tikarinsa käteeni. Koettelin sen terää
ja mietin, millaistahan olisi, jos viiltäisin sillä kurkkuni auki.
Kun huomasin ajatukseni, puistatti minua.
Jos joskus tekisin itsemurhan — vaikka sitä en kyllä koskaan tule
tekemään, sillä tällä hetkellä rakastan elämää, koska siinä on
jotain sisällystä — en varmastikaan valitsisi tuota tapaa. Se on
raaka ja hirveä. Ottaisin mieluummin myrkkyä. Se on kauniimpaa ja
tuskattomampaa. Mutta miksi miettiä tuollaista?
Olisi sentään mielenkiintoista, jos voisin leikata pääni poikki ja
asettaa sen pöydälle pääkallon viereen. Se näyttäisi hauskalta. Voin
kuvitella sitä...
Mistähän nämä ajatukset ovatkaan johtuneet mieleeni?
* * * * *
_Tammikuun 16. p:nä._
Tänään tuli hän jälleen, mutta oli erilainen kuin ennen. Hänen
kasvoissaan oli punaa ja hänen silmänsä loistivat. Kuitenkin olin
näkevinäni niissä jotain sameaa. Meillä oli hauskaa. Nauroimme ja
puhuimme paljon.
Huomaan ajattelevani häntä aistillisesti. Hän itsekin tietää sen.
* * * * *
_Tammikuun 19. p:nä._
Pihalla oli aamulla veitsenteroittaja. Hänen kätensä olivat kylmästä
sinertävät. Annoin armosta hänen teroittaa persialaisen tikarini.
Hän kyllä ansaitsi nuo muutamat kolikot. Nyt on tikarin terä kirkas
ja kiiltävä. Saatan katsella sitä kauan aikaa. Se ikään kuin vaatii
huomiota puoleensa.
Olen huomannut, että pääkallon silmäkuopat ovat syvällä päässä. Luulen,
että sillä on kerran ollut tummat silmät. Sen vasemmassa suupielessä on
pieni, rustomainen kasvannainen.
* * * * *
_Tammikuun 20. p:nä._
Hän on koko päivän leikkinyt tikarillani. Kysyi minulta, eikö näyttäisi
fantastisella, jos hänen päänsä olisi pääkallon vieressä pöydällä.
Luulen, että pian yritän suudella häntä. En jaksa enää kauan hillitä
itseäni. Hän aavisti ajatukseni ja hymyili omituisesti.
* * * * *
_Tammikuun 24. p:nä._
En tiedä, mitä ajatella. Illalla otin tavallista suuremman annoksen
kokaiinia ja suitsutin pääkallolle. Yöllä en saanut unta. Vaivuin vain
tavalliseen horrokseeni. Heräsin kuunsäteisiin. Tuntui kuin kaikki
varjot huoneessa olisivat liikkuneet hiljaa.
Silloin aukaisi hän oven ja astui sisään aivan äänettömästi. Kuunsäteet
valaisivat hänen pieniä, paljaita jalkojaan. Ne olivat hyvin hoidetut.
Ruusunpunertavat pikku kantapäät saivat kaikki aistini liikkeelle.
Hänellä oli yllään musta silkkipyjamas, jossa oli muutamia ruskeita
ympyröitä. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, huomasin, ettei se
ollutkaan mitään tavallista, ruskeaa väriä. Se häivähteli väliin
purppuranpunaiselta, ja kerran näyttivät kaikki läikät vihreiltä.
Hän kumartui ylitseni. Tunsin hänen ruumiinsa läheisyyden ja tuoksun.
Tuoksu oli houreunteni mustien kukkien lemua. Puvun aukosta näin hänen
ihanien rintojensa piirteet. Ohuen pyjamaksen alla oli hän aivan
alaston.
En tiennyt, mitä ajatella. Kaikki mielikuvat aivoissani tiivistyivät
muutamiin eri kohtiin ja sulautuivat yhteen. En saanut ainoatakaan
ajatusta loppuunajatelluksi. Koko hetkestä jäi muistiini vain joku
ohikiitävä aistimus.
Tunsin huulillani hänen rintojensa kiinteän pyöreyden ja hänen kuuman
ruumiinsa omaa vartaloani vasten. Hänessä ei ollut ainoatakaan
virhettä, hän oli täydellinen.
Olen pitkin päivää loikoillut sohvannurkassa ihmetellen, oliko kaikki
tuo yöllinen vain unta. Ainakin se oli ihmeen elävää ja selvää unta.
Tapasin hänet aamulla; hän oli väsyneen näköinen, mutta ei puhunut
mitään yöstä eikä ainoallakaan eleellä tai ilmeellä viitannut siihen.
Itsekään en puhunut siitä mitään.
— — — Nyt tiedän, että se oli sittenkin totta. Emäntäni kurkisti
huoneeseeni ja kysyi, olinko yöllä paukutellut ovia. Hänen ilmeensä oli
vihamielinen ja närkästynyt. Hän mutisi jotain epäselvää...
Tulin ajatelleeksi, etten vielä tiedä edes hänen nimeään.
Asukaskirjassa on kyllä joku nimi, mutta olen vakuutettu siitä, ettei
se ole hänen oikea nimensä.
En tahdo kysyä sitä, ellei hän itse joskus sano. Tämä salaperäisyys
tyydyttää ja kiehtoo mielikuvitustani.
* * * * *
_Helmikuun 1. p:nä._
Lukuni ovat aivan hunningolla. Hän täyttää minun elämäni kokonaan.
Useina päivinä ei hän ole lainkaan käynyt luonani, mutta voin silti
istua tunti- ja päiväkausia sohvannurkassa katsellen pääkalloa, eikä
minun tule lainkaan ikävä, sillä hänen ajatuksensa ympäröivät minua.
Olen alkanut harrastaa geometriaa omalla tavallani. Tahtoisin saada
piirretyksi määrätynlaisen kolmion. En tiedä itsekään, minkälainen sen
pitäisi olla, mutta mieleni on rauhaton, kun en saa sitä piirretyksi.
Olen tuhrinut pakoittain paperia, mutta saamatta tyydyttävää tulosta.
Luultavasti olen saanut ajatuksen eräästä vanhojen alkemistien
salatieteellisestä teoksesta, jota kerran tulin selailleeksi. Kolmio
oli heidän pyhä kuvionsa, jossa piili maagillinen voima.
Kun hän tulee, tulee hän aina täsmälleen kello kaksitoista. Kuulen
ruokasalin suuren kellon lyönnit ja samassa astuu hän huoneeseen.
Myöhemmin on häntä turha odottaa.
Hän mainitsi kerran maaliskuun neljännen päivän. En muista, sanoiko
hän silloin olevan syntymäpäivänsä vai muuta. Joku merkkipäivä se vain
varmasti on. Odotan sitä jonkunlaisella jännityksellä.
Kolmannen kuun neljäs päivä... Ja kolme kertaa neljä on kaksitoista.
* * * * *
_Helmikuun 5. p:nä._
Olemme yhdessä leikkineet koko päivän kolmioilla ja tuhrineet paljon
paperia. Ennen kuin hän lähti pois, otti hän taskustaan punaisen
liitupalan ja piirsi sillä kolmion pääkallopöydän mustaan kankaaseen.
Siinä on nyt juuri se kolmio, jota olen hapuillut monta päivää. Kaikki
hermoni ovat pingoittuneet, kun katselen sitä. Minun sieluni tai
olemukseni on myös kolmio ja juuri samanlainen kuin tuo kolmio. Tunnen
sen jollain selittämättömällä tavalla. Se kahlehtii ja kytkee minua
jollain tapaa. Olen tarkastellut sitä. Se on aivan säännötön. Yksi
kulma on tylppä, arviolta noin satakymmenen astetta. Tahtomattani olen
tullut asettaneeksi pääkallon juuri tämän kulman kärkeen.
Tahtoisin, että minulla olisi kolme päätä, jotka voisin asettaa kolmion
kärkiin. Niiden takaraivot koskettaisivat toisiaan ja kuvio olisi
täydellinen.
Joka tapauksessa kolmio on ihmeellinen.
* * * * *
_Helmikuun 12. p:nä._
Viime yönä hän oli jälleen luonani. Ihmeellistä. Vaikka värisin aistien
nautintoa, oli se kuitenkin puhtaasti henkistä hekumaa.
Hän käski minun katsella pääkalloa. Katsoin sitä kauan. Huoneessa
oli pimeää, mutta minut valtasi vähitellen omituinen, hyvin selvä
harha-aistimus.
Näytti aivan siltä kuin kolmion punaiset reunaviivat olisivat pimeässä
hohtaneet himmeätä valoa. Pääkallo oli kolmion tylpässä kärjessä
ja yht'äkkiä minusta tuntui sillä kuin hänellä ei olisikaan ollut
päätä. Se oli kolmion seinänpuoleisessa kärjessä, takaraivo minuun
päin. Mutta minun puoleisen! kärki oli tyhjä, juuri tämä tyhjyys se
sai koko olemukseeni pahan ja ikävöivän tunteen. Sitten katosi tuo
harha-aistimus. Hän suuteli minua ihmeellisellä tavalla. Tuntui kuin
koko sieluni ja tahtoni olisi vuotanut häneen. Se oli salaperäinen
tunne, mutta hyvin ihana.
Vuokraemäntäni on hänelle ja minulle vihainen. Ruokapöydässä hän
kuiskaili jotain, mitä en kuullut. Toiset katselivat meitä omituisesti.
* * * * *
_Helmikuun 17. p:nä._
Jos ponnistan kaikki voimani, saan jälleen tuon harha-aistimuksen.
Pääkallo on sivuittain minuun kolmion tylpässä kärjessä; hänen päänsä
on seinänpuoleisessa kärjessä, mutta aina takaraivo minuun päin.
Kolmannessa kärjessä ei ole mitään, ja kun katselen hänen mustaa
tukkaansa, valtaa minut ääretön tyhjyyden tunne.
Koetan kuvitella, että oma pääni olisi kolmannessa kärjessä, mutta
en saa sitä onnistumaan. En voi nähdä sitä sillä tapaa. Kerran kävin
koskettamassa hänen takaraivoaan ja hiuksiaan. Näin sormieni hivelevän
niitä, mutta mitään tuntoaistimusta ei syntynyt. Sormeni tuntuivat
kuolleilta.
Johtuisivatko nämä harha-aistimukset kokaiinista?
Tahtoisin tietää, kuinka vanha hän on. Välistä tuntuu hän minua hyvin
paljon vanhemmalta.
Hänen ruumiissaan ei ole mitään muuta virheitä kuin toisessa
suupielessä pieni rustomainen kohoutuma. Se tekee suun omituisen
liikkumattomaksi.
* * * * *
_Helmikuun 21. p:nä.
Kolmioon säilynyt mustassa kankaassa ihmeen hyvin. Sen punaiset viivat
ovat edelleen kirkkaat ja selvät. En anna kenenkään koskea tuohon
pöytään. Kolmiota ei saa hävittää. Tomu ei vahingoita sitä. Välistä se
tuntuu entistä kirkkaammalla.
Kolme kertaa neljä on kaksitoista! Tämä ajatus kiertelee lakkaamatta
mielessäni. Olen tavannut itseni lausumasta sitä ääneen.
* * * * *
_Helmikuun 28. p:nä._
Hän on muuttanut pois. Luulen vuokraemäntäni pakottaneen hänet
lähtemään. — Iltaisin en enää kuule hänen askeleitaan enkä näe hänen
varjoaan ikkunan kuvassa vastapäisellä seinällä. Kaipaan häntä, mutta
en ole levoton, sillä tiedän, että hän maaliskuun neljäntenä päivänä
tulee jälleen luokseni.
Kolmannen kuun neljäntenä päivänä!
Olisikohan hän tyytyväinen, jos...? En muista enää, mitä ajattelin.
Persialainen tikari on pöydälläni ja sen terä kiiltää omituisen
ruskehtavin häivähdyksin.
* * * * *
_Maaliskuun 2. p:nä.
Pääkallo ja kaksi päätä. Tai kolme päätä. Kolme kertaa neljä on
kaksitoista. Kolme kertaa neljä on kaksitoista.
Ajatukseni ovat kovin sekavat ja päätäni huimaa. Olen ehkä ottanut
kokaiinia enemmän kuin on terveellistä.
Lumi ulkona on kummallisen värisiä. Se tuntuu kylmältä jo katsellessa.
Minua värisyttää. Eivät taida lämmittää huonettani kunnollisesti.
* * * * *
Maaliskuun neljäntenä päivänä kellon lyödessä kahtatoista kuuli
täysihoitolan emäntä lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin
huoneesta epämääräistä ääntä ja kolahduksen.
Hän ei kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Kun ylioppilas
Hjalmarsson ei päivälliskellon soitosta huolimatta illalla tullut
huoneestaan, mentiin häntä hakemaan ja tavattiin hänet kuolleena.
Hän oli leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka
löydettiin hänen vierestään lattialta, missä hän makasi verissään.
Kuolinkamppailussaan oli hän viimeisin voimin tarttunut päähänsä aivan
kuin olisi tahtonut kiskoa sitä irti. Mutta selkänikamia hän ei ollut
onnistunut katkaisemaan.
Hänen päiväkirjansa johdosta toimitetussa tutkimuksessa kävi ilmi,
ettei pöydällä, missä hän säilytti hankkimaansa pääkalloa, ollut mitään
liidulla piirrettyä kolmiota. Hänen yläpuolellaan olevassa huoneessa
oli jo lähes vuoden ajan asunut vanha, pienikasvuinen kotiopettajatar,
joka aina käytti harmaata pukua. Pari kertaa oli hän keskustellut
ylioppilas Hjalmarssonin kanssa, mutta ei kertaakaan ollut käynyt hänen
huoneessaan.