»Näetkö! näetkö? siinä se on!» kuiskasi pankinjohtaja kiihtyneenä
ja tarttui käsivarteeni niin lujasti, että siihen koski. Näin hänen
haparoivan taskuansa, kasvoillaan pelokas ilme.
Ensin en huomannut mitään. Joku särkynyt ikkuna vingahteli
saranoillaan. Lattialaudat olivat lahonneet ja paikoittain pudonneet
alas. Niiden raoissa kasvoi vaaleita, pieniä kasveja, joiden paksut
lehdet muistuttivat kuollutta lihaa. Huoneissa kierteli omituinen,
hiukan pistävä, mutta aisteja kiihoittava tuoksu. Tiesin sen tulevan
rappeutuneen ansarihuoneen villiintyneistä, lahoavista orkideoista.
Sitten näin suuren salin vastapäisellä seinällä, viileskellyn,
himmeäkehyksisen upseerinmuotokuvan yläpuolella, epäselvän varjon.
Vähitellen muuttui se tummemmaksi ja teräväpiirteisemmäksi, lopulta
muistuttaen suunnattoman suuren koiran varjoa. Äkkiä se hävisi jättäen
minut epätietoiseksi, olinko todella nähnyt jotain erikoista vaiko vain
tavallisen varjon.
Minua hämmästytti ystäväni kiihkeys ja hänen harvinainen kalpeutensa,
kun hän kysyi, miltä tuo varjo oli minusta näyttänyt. Vastasin suoraan,
että se jollain tavoin oli jättänyt vaikutelman hyvin suuresta
koirasta, mutta että se saattoi olla vain kuvittelua. Pankinjohtaja
mutisi vastaukseksi jotain epäselvää ja hänen korkealle, kalpealle
otsalleen kihosi muutamia hikipisaroita. Koko ajan puristi hän minua
lujasti käsivarresta ja minusta tuntui siltä kuin hän kaikkein
mieluimmin olisi heti lähtenyt talosta pois. Kaikesta näkyi, että hänen
täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen seurata minua toisiin huoneisiin.
Yläkerrassa oli talon parhaiten säilynyt huone. Punaiset seinäpaperit
haalistuneine, mustine köynnöksineen saivat sen näyttämään omituisen
matalalta. Se oli nähtävästi makuuhuone, sillä yhdellä seinustalla
oli suuri, leveä, vanhanaikainen vuode, jonka raskaat, punaiset
samettiverhot olivat hyvin säilyneet.
Keskellä lattiaa oli suuri itämainen matto, sekin punainen ja mustin,
oudoin kuvioin kirjailtu. Koit olivat syöneet siihen pahoja reikiä. Ja
maton keskellä oli leveä, haalistuneen punainen divaani.
Pankinjohtajan käytös kummastutti minua. Hän oli hellittänyt
käsivarteni ja kumartunut matolle divaanin oikealle puolelle aivan kuin
etsiäkseen jotain. Mutta koko ajan vilkuili hän suurta, tammista ovea,
josta olimme tulleet ja jonka halkeamista pilkotti päivä.
Hän näytti löytäneen etsimänsä ja kutsui minua. Kumarruin tutkimaan
mattoa siltä kohdin divaanin päänpuolen vierestä, mitä hän osoitti.
Punaisessa, kudotussa kankaassa oli sillä paikalla tummempia läikkiä,
jotka muistuttivat ruostetta.
Ystäväni käytös oli ilmeisen hermostunutta ja kiihtynyttä. Hän pyyteli
sitä samalla anteeksi sanoessaan:
»Katsohan, minä en ole käynyt tässä talossa yhdeksään vuoteen. Tässä
paikassa se tapahtui; tästä hänet löydettiin, ja nuo läikät matossa
ovat kuivunutta verta.»
En ymmärtänyt paljonkaan hänen sanoistaan, mutta olin nuori, ja kaikki
tuo rappeutunut loisto, jota täällä olimme nähneet, oli virittänyt
mieleni erikoiseen tunnelmaan. Veriläikät vanhan ruhtinastakin matossa!
Ne saattoivat kertoa paljon hurjaa ja kammottavaa, mutta ne kätkivät
salaisuutensa. Yht'äkkiä tuntuikin tuo matala, haalistunut, punainen
huone olevan tulvillaan tuntematonta, vapisuttavaa kauhua.
En tahtonut enää kauemmin olla talon sairaalloisessa ilmakehässä, vaan
käännyin ovea kohti. Mutta pankinjohtaja pidätti minua ja osoittaen
korkeaa, särkynyttä ikkunaa hän sanoi selittämättömän surumielinen hymy
huulillaan:
»Tästä pääsee nopeammin.»
Hän aukaisi ikkunankehykset, joista lasi oli särkynyt, ja minä katsoin
alas. Ikkuna ei ollut kovin korkealla maasta. Kun laskeutui riipuksiin
käsivarsien varaan, saattoi helposti asettaa jalkansa alapuolella
olevan ikkunan ulkonevalle ylälaudalle ja siitä hypätä pehmeään,
nurmettuneeseen multapenkkiin.
Me hyppäsimme molemmat, pankinjohtaja helpommin kuin minä, vaikka
hän oli vanhempi. Katsellessani ylös, mistä olimme tulleet, heräsi
mielessäni ajatus, jota kuitenkaan en sanonut. Mutta pankinjohtaja
tuntui arvaavan sen ja sanoi:
»Niin... olen minäkin kerran ollut nuori.»
Koko ajan kävellessämme puutarhan läpi maantielle katseli hän
ympärilleen ikään kuin odottaen näkevänsä jotain peloittavaa.
Puutarha oli suuri, mutta surullisen rappeutunut ja hoitamaton.
Sammaltunut ja särkynyt marmorinen suihkulähde kertoi menneestä
loistosta. Panin merkille, että kaikkialla kasvoi rikkaruohojen
seassa outoja, villiintyneitä, tummia ja värikkäitä kukkia. Tarkemmin
katsellessani näin joukossa tavallisen maariankämmekän pilkullisine
lehtineen ja huomasin, että kaikki kukat olivat erilaatuisia orkideoja.
Ehdittyämme maantielle käännyimme vielä katsomaan autiota taloa, jonne
kerran ikivanha ruhtinassuku oli eksoottisen loiston keskelle kätkenyt
syntinsä ja sairaalloisen sielunsa. Nyt se oli kuollut; sen ikkunat
retkottivat auki kuin suuret, kammottavat silmät. Olin maantielle asti
tuntevinani huoneissa kiertelevän mätäneväin orkideain tuoksun.
Lähdimme kulkemaan kylää kohti, emmekä me koko matkalla mitään
puhuneet. Mutta kun aioin poiketa asuntooni, pidätti pankinjohtaja
jälleen minut sanoen:
»Tule meille! Nyt olet nähnyt draaman tapahtumapaikan. Tahdon kertoa
sinulle myös itse näytelmän, sillä tiedän, että itse jonkun ajan
kuluttua kuolen tapaturmaisesti, enkä tahdo, että tämä kaikki häviäisi
pimeyteen kenenkään enää tuntematta asioiden oikeaa laatua. Tule
meille! Varmasti et kadu, jos tulet.»
Lähdimme siis yhdessä kylän laidassa sijaitsevaan taloon, missä
pankinjohtaja asui yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, sillä hän oli
pysynyt naimattomana. Aurinko alkoi painua mailleen ja sen säteet
lankesivat punertavina ystäväni kasvoille. Muistan ihmetelleeni, miksi
hän ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän oli hyvin kaunis mies ja
hänen kauneutensa oli niin miehekästä, että varmastikin monet naiset
ihailivat häntä.
Astuimme yhdessä pankinjohtajan tummaan ja hämärään työhuoneeseen,
joimme emännöitsijän keittämät kahvit, mutta emme puhuneet mitään
pitkään aikaan. Ihmettelin jo, oliko ystäväni unohtanut lupauksensa.
Juuri kun aurinko painui metsän taakse ja sen viimeiset säteet
purppuroivat hämärän huoneen, astui hän ikkunan ääreen ja alkoi puhua
selin minuun, niin etten nähnyt hänen kasvojaan.
»Sanotaan, että ruhtinatar oli karkoitettu hovista sen vuoksi, että
hän oli myrkyttänyt miehensä. Ihmiset puhuivat hänestä paljon pahaa,
kun hän muutti tänne, ja hänen luonnottomat syntinsä olivat laajalti
kuuluisat.
Hän oli asunut täällä jo useita kuukausia enkä minä koko aikana ollut
joutunut kertaakaan näkemään häntä, kunnes muutamana syksypäivänä minun
täytyi mennä puutarhurin luo pankkiasioissa. Olin silloin vain köyhä
kirjanpitäjä.
Näin hänet silloin puutarhassa orkideain keskellä. Orkideat olivat
hänen lempikukkiaan ja hän oli istututtanut niitä kaikkialle.
Sanottiin, että hänellä oli erikoinen ansarihuone, jossa kasvoi vain
kallisarvoisia, suuria orkideain muunnoksia.
Hänellä oli yllään musta samettipuku, joka korosti paljaiden olkapäiden
valkeutta ja huulten punaa. Hän lausui minulle pari sanaa suomeksi
pehmeästi murtaen.
Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli kauniimpi kuin oli
kerrottu. Koko hänen olennossaan — notkeassa, hiukan veltossa
ruumiissa, kasvojen soikeudessa, hienosti kaartuvissa sieraimissa ja
tummissa, selittämättömissä silmissä — oli jotain itämaalaista ja
aisteja kiihoittavaa. Hänen huulissaan ja suupielissään värähteli
intohimo. Tunsin, että tuo nainen saattoi todella tehdä kaikkea sitä,
mistä häntä syytettiin.
Hän kutsui minua joskus käymään palatsissa, mutta ymmärsin, että se
oli vain kohteliaisuutta. Mutta lähdettyäni pois ajattelin paljon
häntä ja niitä asioita, joita hänestä kerrottiin. Näinpä hänestä öisin
uniakin, sillä hän oli kaunis ja minä nuori ja elämänjanoinen. Joskus
kapinoin Jumalaa vastaan siitä, että olin vain pienen kyläpankin köyhä
kirjanpitäjä.
Tiesin, että palatsissa kävi paljon vieraita ja että siellä vietettiin
syntisiä juhlia. Joskus pimeinä iltoina kuljin palatsin ohi ja
sen ikkunoista tulvi punaista, räikeätä valoa. Kuulin naurua ja
mustalaisien hurjaa soittoa. Ja vaikka minä tiesin, että se oli syntiä
ja vaarallista, niin ikävöin sittenkin tuonne sisälle saadakseni nähdä
ruhtinattaren ja voidakseni silmilläni hyväillä hänen ruumistaan, joka
oli valkea ja tuoksuva kalliitten vaatteitten alla.
Lokakuun lopulla sain sitten kutsun tulla hänen iltajuhlaansa.
Juhlakutsussa oli ruhtinaskruunu ja minä tunsin siinä orkideahajuveden
tuoksun. Kamppailin ankaran taistelun oman itseni kanssa. Lopuksi
kuitenkin menin.
Siellä loistavien pukujen ja ylpeitten univormujen keskellä tunsin
itseni pieneksi köyhässä, mustassa puvussani. Mutta vierasmaalainen
viini, joka levitti suoniini tulisen virran, antoi minulle rohkeutta,
enkä minä tuntenut enää itseäni araksi.
Ruhtinatar tuli vieraiden joukkoon ja hänen vierellään kulki suuri,
musta, jalorotuinen koira, josta ihmiset olivat puhuneet paljon
ruhtinattaren nimen yhteydessä. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä
ruhtinatar oli kauniimpi kuin mitä unissani olin nähnyt ja hänen
mustassa tukassaan salamoivat ruhtinassuvun suuret jalokivet.
Sain suudella hänen kättään, joka oli paljon pahaa tehnyt. Siinä
ei ollut sormuksia eikä muita koristuksia, sillä hoikat, valkeat
sormet ja punertavat kynnet olivat koristuksina idän timantteja
kallisarvoisemmat. Hän puhutteli minua illan kuluessa useitakin
kertoja, ja minä tunsin itseni ylpeäksi, sillä oli toisia miehiä,
joille hän tuskin sanoi kahtakaan sanaa.
Kerran näin itseni peilistä. Viini oli nostanut kasvoilleni punerruksen
ja tehnyt silmäni kirkkaiksi. Monet kauniit ja ylpeät naiset loivat
minuun katseensa. Ruhtinatar huomasi sen ja sanoi siitä minulle jotain.
Ja minä tunsin itseni rohkeaksi ja nuoreksi ja sanoin, että hänen
pienen kenkänsä solki oli minulle kalliimpi kuin maailman kaikkien
kauniiden naisten hymyt. Hän ei sanonut mitään, vaan ainoastaan hymyili
minulle hiukan. Silloin näin, että hänen hampaansa olivat valkeat ja
kauniit, mutta terävät.
Seuraavana päivänä häpesin edellistä iltaa ja itseäni, mutta samalla
ikävöin ruhtinatarta. Tiesin rakastavani häntä.
Vaikka omatuntoni soimasi minua, jouduin tuosta illasta lähtien usein
käymään palatsissa. Opin paremmin tuntemaan ruhtinatarta ja jouduin
huomaamaan, että hän oli nerokas, paljon lukenut ja kokenut nainen.
Monesti tunsin itse oman henkisen kykenemättömyyteni hänen rinnallaan.
Kerran näytti hän minulle ansarihuoneen, missä hän itse kasvatti
harvinaisia orkideoja. Siellä oli ryhmä kämmeköitä, joissa oli
aivan mustat kukat. Mutta kun varovasti aukaisi teriötä, näki, että
ne sisältä olivat syvän punaiset, täynnä mustia, hienoja juovia.
Ruhtinatar kertoi, että ne olivat äärettömän kallisarvoisia,
omaisuuksien arvoisia. Ja hän katsoi minuun ja huomautti, että joka
kerta, kun hän haluaa rakastaa jotain miestä, antaa hän tälle mustan
orkidean kukan. Silloin täytti minun sydämeni raivo ja mustasukkaisuus.
Sen nähdessään ruhtinatar hymyili ja kysyi, tahtoisinko minä yhden.
En vastannut mitään. Ja ruhtinatar taittoi yhden mustista kukista ja
kiinnitti sen mustan koiransa kaulanauhaan.
Monta kertaa olin katsellut tuota villin näköistä, mustaa eläintä,
jonka punareunaisissa silmissä oli outo hehku. Olin nähnyt, että koira
oli tavattoman viisas. Se tuntui ymmärtävän valtiattarensa kaikki
ajatukset ja tahtoi aina olla hänen läheisyydessään. Joskus luulin
huomanneeni, kuinka se maaten jossain nurkassa katseli ruhtinatarta
ikään kuin nälkäisesti. Kerran olin huomaamatta huoneeseen astuessani
nähnyt sen hyväilemässä ruhtinatarta ja ruhtinattaren suutelevan sen
silmiä.
Ihmiset väittivät, että tuo musta eläin oli itse pahahenki, joka aina
pysyi ruhtinattaren läheisyydessä. Se oli tietysti ämmien tyhjää
hourintaa. Varmaa oli kuitenkin, että koira vallan mustasukkaisella
tarkkuudella valvoi ruhtinattaren jokaista liikettä ja niitä, jotka
tulivat häntä lähelle. Välistä tuntui ruhtinatar melkein pelkäävän sitä.
Minä en pitänyt tuosta koirasta ja tiesin, että se vihasi minua. Joka
kerta, kun aioin koskettaa sitä, murisi se hurjasti ja sen silmät
todella liekehtivät sinistä raivoa.
Kerran me puhuimme koirasta. Minä sanoin, että se oli vaarallinen ja
että se pitäisi tappaa. Ruhtinattaren kasvoille kohosi kauhun ilme, kun
hän osoitti koiraa, joka oli nukkunut nurkassa ja nyt nosti päätänsä
patjaltaan. Sen silmät nähdessäni kavahdin taaksepäin, sillä niissä
ilmeni yliluonnollista ja hirvittävää, myrkyllistä vihaa. Se oli
ymmärtänyt puheemme, niin mahdottomalta kuin tuo tuntuikin — — —
Sillä tavoin kului talvi loppuun ja meidän välimme kävi yhä
tuttavallisemmaksi. Öisin kävin sielussani ankaria taisteluita,
mutta päivisin sain suudella ruhtinattaren käsiä ja katsella hänen
tutkimattomiin silmiinsä, tuntien hänen solakan, hiukan velton
ruumiinsa värisyttävän läheisyyden.
Suihkukaivon luona istuimme me usein kahden. Musta koira makasi
kauempana silmät ilkeästi hohtaen. Me tiesimme sen kuuntelevan
keskusteluamme.
Ruhtinattaren salaperäinen persoonallisuus kiehtoi minua yhä enemmän.
Hän puheli minulle avoimesti kaikista asioistaan. Mikäli minä hänen
sieluaan kykenin tutkimaan, yhtyi hänessä mitä suurin henkevyys mitä
suurimpaan aistillisuuteen, joka välistä tuntui melkein luonnottomalla.
Hänen ruumiinsa oli luotu rakkautta varten, ja hän tiesi sen itsekin.
Joskus me puhuimme kuolemasta ja elämän arvoituksesta. Hänellä oli
laajat tiedot ja omat, omituiset mielipiteet useista salaperäisistä
kysymyksistä.
Kerran me puhuimme hypnotismista ja sen yhteydessä spiritismin
henkien aineellistuttamiskokeiluista. Hän lausui silloin minulle pari
huomautusta, joita en osaa toistaa ja joita en ymmärtänyt, mutta jotka
jättivät mieleeni salaperäisen kammon tunteen häntä kohtaan. Sillä
huomasin, etten koskaan pääsisi hänen todellista olemustaan tuntemaan.
Juhannuksena pani ruhtinatar toimeen suuret juhlat, joihin saapui
vieraita aina Pietarista asti. Musta koira oli silloin poissa.
Ruhtinatar sanoi lähettäneensä sen etelä-Venäjälle jonkun ystävänsä
luokse. Hän oli kyllästynyt siihen ja hiukan pelkäsikin sitä. Se oli
viime aikoina käynyt omituiseksi.
En muista juhlan alkupuolesta paljonkaan. Ruhtinattarella oli seppele
mustia orkideoja puhtaalla, valkealla otsallaan. Hänen kauneutensa
oli synkän lumoavaa. Minä katselin miehiä, joiden suonissa virtaili
ikivanhojen sukujen jaloin veri. Olin mustasukkainen heille ja
epätoivoinen oman rakkauteni mahdottomuuden tähden.
Illalla tanssi ruhtinatar ryysyisten mustalaisten soittaessa. Hänen
musta pukunsa oli täynnä punaisia juovia, ja kun hänen vartalonsa
soiton mukaan taipui ja aaltoili, näin minä, että hän oli tiikeri
ja että hänen hampaansa olivat tiikerin hampaat. Miesten kädet
kouristuivat häntä katsellessa, ja minun itseni oli kuuma ja suuni oli
aivan kuivunut. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä pois ja ruoskia
ruumistani entisajan munkkien tavoin, mutta en voinut. Minä jäin ja
odotin.
Myöhään yöllä, kun vieraat olivat lähdössä pois, tuli ruhtinatar
luokseni. Hän oli muuttanut pukua. Sen läpi näkyi hänen vartalonsa
ihanuus ja valkealla povella oli suuri, uskomattoman kaunis musta
orkidea. Sen hän ojensi minulle ja minä suutelin sitä tuntien sen
huumaavan, myrkyllisen tuoksun. Ruhtinattaren silmät olivat tummat ja
tutkimattomat. Niissä paloi hehku, jota en koskaan ole naisen silmissä
nähnyt.»
Tässä kohden pankinjohtaja keskeytti kertomuksen ja astui suuren
kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät, kun
hän aukaisi lukitun alalaatikon ja otti sieltä mustan samettikäärön.
Hän aukaisi sen hellävaroen. Sen sisällä oli kuivunut ja rypistynyt,
suuri, musta orkideankukka, josta vieläkin tuntui kohoavan kauan sitten
kadonnutta tuoksua.
Mutta pankinjohtaja jatkoi:
»Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä
paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden.
Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen
himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista
joskus olin uneksinut.
Oli jo valoisaa, kun hyppäsin alas hänen ikkunastaan samoin kuin me
tänään yhdessä hyppäsimme. Ja sitä tietä jouduin minä monesti kulkemaan
sinä kesänä. Meidän rakkautemme kietoi mustien orkideain sairaalloinen
tuoksu. Vasta silloin minä opin tuntemaan ruhtinattaren suunnattoman
aistillisuuden. Minä suorastaan pelkäsin hänen pohjatonta intohimoaan.
Pelkäsin ja kärsin, mutta poissa en voinut pysyä hänen luotaan. Ja enin
minä kärsin siitä, että aavistin, että ruhtinatar kerran kuitenkin
kyllästyisi minuun, jättäisi minut.
Muutamana elokuun päivänä siihen aikaan, jolloin yöt alkavat pimentyä,
puhkesi ukkosilma. Raskaat, sinimustat pilvet iskivät kirkkaita
salamoita aivan palatsin yläpuolella ja jyrinä löi korvamme lukkoon.
Kun raskaat pisarat rapisivat kattoon, kuuli ruhtinatar ulvontaa
kuistikon oven takaa. Kun ovi aukaistiin, syöksyi musta koira sisään
märkänä, takkuisena ja silmät palaen.
Sen äkillisessä ilmestymisessä ja koko olemuksessa oli jotain
saatanallista. Ruhtinatar vapisi kauhusta eikä voinut puhua sanaakaan.
Me istuimme useita tunteja mitään puhumatta. Koira makasi uunin
kupeella katsellen meitä palavilla silmillään, joista olemukseeni
virtasi salaperäistä kauhua. Illalla se hävisi jälleen ulos jättäen
jälkeensä ahdistavan tunnelman.
Sitten sattui pieni sivutapaus, joka varmaan pelasti henkeni.
Ilta alkoi jo pimetä, kun muuan palvelija pyysi lainaksi vahvaa
sadetakkiani, koska ulkona satoi vielä rankasti. Hänellä oli jotain
asiaan kylään.
Annoin hänelle takkini ja hän lähti. Tuskin oli kulunut viittätoista
minuuttia, kun hän palasi kasvot liidunvalkoisina. Ja hänen
rikkirevitystä olkapäästään juoksi verta kuistin lattialle. Hänen
sekavasta, kauhistuneesta puheestaan kävi selville, että kun hän
rankkasateessa oli ehtinyt ulkohuonerakennusten kohdalle, oli jostain
pimennosta hyökännyt esille tumma haamu. Hän oli nähnyt vain hämärästi
ilkeät, vihreinä palavat silmät. Haamu oli tavoittanut hänen kurkkuaan,
mutta hän oli saanut väistetyksi niin, että se puri vain olkapäähän.
Sitten oli varjo hävinnyt ja mies oli juossut takaisin taloon.
Palvelija oli kauheasti säikähtänyt. Ruhtinatar sitoi itse hänen
haavansa. Kun veri oli pesty siitä pois, näimme me, että olkapäässä
oli kaksi riviä terävien hampaiden jälkiä. Ruhtinatar kuiskasi minulle
kauhun rumentamin kasvoin:
'Se oli koira! Hän etsii sinua. Palvelijalla oli sinun päällystakkisi
ja koira tunsi sen...'
En pelännyt kovin paljon, mutta mieltäni ahdisti kammo ajatellessani,
kuinka koira, jonka piti olla kaukana etelä-Venäjällä, oli joutunut
tänne takaisin.
Sinä yönä oli meidän rakkautemme polttavampi kuin milloinkaan ennen.
Salaperäinen kammo ahdisti meitä ja me koetimme tuhota sen intohimon
liekkeihin. Ruhtinattaren huulet olivat kuumat ja hänen ruumiinsa
poltti ihoani vasten. Mutta hänen silmänsä katsoivat minun ohitseni ja
minä tunsin, että hänen sielunsa oli kaukana minun luotani.
Kun minun täytyi lähteä, antoi ruhtinatar käteeni kauniin pistolin,
jonka kahva oli jalokivin koristettu, ja sanoi:
'Pidä tuo taskussasi, jos sattuisi niin. Se on ladattu ja varma ase.'
Hyppäsin alas ikkunasta ja mieltäni painoi raskas aavistus. Mutta en
nähnyt mitään kotimatkalla.
Kun heittäydyin vuoteelleni, tunsin itseni jollain tavoin pettyneeksi.
Mutta pistolin asetin pielukseni alle käden ulottuville.
Kello oli aamulla yli kymmenen, kun emännöitsijäni herätti minut ja
kertoi kauhistunein ilmein, että ruhtinatar oli yöllä kuollut.
En tiedä, kuinka sain vaatteet ylleni, mutta hetken kuluttua olin jo
maantiellä juoksemassa palatsia kohti. Vastaani tuleva ämmä väistyi
siunaten tiepuoleen, sillä silmäni tuijottivat hurjina ja tukkani
törrötti kampaamattomana.
Kuisti oli täynnä väkeä, vieraita ja kyläläisiä. Kukaan ei estänyt
minua, kun juoksin portaita ylös. Meidän suhteestamme oli paljon
juoruttu.
Hän makasi makuuhuoneen punaisella divaanilla ja himmeän amppelin
liekki lepatti sammumaisillaan, sillä öljy oli lopussa. Kaihtimet oli
nostettu ylös. Aamun kalpea valo valaisi huoneen punaisia ja mustia
värejä. Hän makasi divaanilla melkein poikittain, toinen jalka koskien
lattiaa; pää riippui divaanin reunan yli. Silmät olivat suljettuina
ja pitkien silmäripsien varjot näkyivät selvinä sinertävillä
silmäluomilla. Ja valkeassa kaulassa näkyivät terävien hampaiden
jäljet. Niistä juossut veri kulki mutkaisina juovina valkeata ihoa
pitkin pienen korvan kohdalle, mistä sitä oli tippunut lattialle. Ohut
yöpuku ei kätkenyt vartalon ihanuutta. Minä nyyhkytin katsellessani
hyytyneitä veriläikkiä punaisella matolla.
Mutta hänen kasvojensa ilme oli selittämätön. Veripunainen suu oli
vielä vääntynyt hymyyn ja ilmeessä oli sekaantuneena korkein hurmio ja
rajaton kauhu kuvaamattomaksi yhdistelmäksi.
Kun astuin jälleen alakertaan, olin kylmä ja tyyni. Nimismies kääntyi
kiihkeästi puoleeni:
'Se täytyy saada kiinni, ennenkuin se saa aikaan enemmän vahinkoa.
Eilenhän se jo oli purrut yhtä palvelijaa. On parasta tutkia puutarha.
Onko teillä asetta?'
Lähdimme pihalle, missä nimismies kokosi palvelijat, ja aloimme
ketjussa kulkea puutarhan halki. Palvelijat, jotka olivat siepanneet
asekokoelmasta pyssyjä ja miekkoja, olivat peloissaan ja kulkivat
hitaasti. Nimismies heilutti revolveriaan ja huusi ja kiroili heille.
Minä olin kylmä ja tyyni. Tuntui siltä kuin olisivat ajatukseni
pysähtyneet ja jähmettyneet. Näin auringonpaisteessa kylpevän
talon, koristepensaat, värikkäät orkideat pitkän ruohon keskellä ja
hitaasti eteenpäin kulkevan, hoilaavan miesrivin. Mutta kuva juuttui
liikkumattomaksi tajuntaani enkä osannut tehdä siitä mitään päätelmää.
Olimme ehtineet puutarhan päähän, kun yht'äkkiä kuulin miesten kiljuvan
aivan kuin henkensä hädässä: 'Nyt se tulee!'
Jonkun pensaan takaa oli hypähtänyt suunnattoman suuri koira. Se oli
mustempi kuin koskaan ennen ja sen silmät iskivät vihreitä salamoita.
Muista välittämättä se juoksi minua kohti ääntäkään päästämättä. Sen
suupielistä tippui vihreänkeltaista vaahtoa ja sen kuono oli vielä
veressä.
Vaistomaisesti tavoittelin minä taskuani ja huomasin, ettei pistoli
ollutkaan mukana. Se oli jäänyt kotiin pielukseni alle.
Koira lähestyi nopeasti. Se oli jo parin metrin päässä minusta ja olin
tuntevinani sen huohotuksen kuumana ja kosteana kaulallani. Mutta en
muista ajatelleeni sillä hetkellä kerrassaan mitään.
Samassa paukahti vierelläni laukaus. Koira hypähti ulvahtaen koholle,
putosi raskaasti maahan ja jäi siihen kaatuneena makaamaan. Nimismies
astui savuava revolveri kädessä lähemmäksi ja lopetti maassa vielä
hiukan kiemurtelevan koiran halkaisemalla sen pään puutarhurin
rautaisella lapiolla. Mutta sitä ennen se ehti purra lapion syrjään
rivin lovia. Ja minä näin, kuinka sen villit silmät paloivat, kun se
samalla loi viimeisen, sammuvan katseen minuun. Kukaan ei puhunut
mitään.
Siitä on nyt kulunut yhdeksän vuotta ja tuo ruhtinastalo on niin kauan
ollut asumattomana. Ihmiset sanovat, että siellä kummittelee, että
koira juoksentelee öisin huoneissa ja että ikkunoista loistaa punainen
valo. Sinä näit itse jotain. Ajattele, mitä tahdot. Minä _tiedän_, että
se ei ole kuollut.
Tuo koira on liittynyt minun elämääni ja se vainoaa minua eikä
hellitä, ennen kuin olen kuollut. Näin tosin itse, kuinka se makasi
pää halkaistuna ja silmät sammuneina palaisin puutarhassa. Mutta
syksyiltoina se kiertelee taloni ympärillä ja ulvoo minua ulos. Ja minä
tiedän, että minä kerran kuolen tapaturmaisesti. Siksi olenkin kertonut
sinulle näistä tapauksista.»
Pankinjohtaja lopetti kertomuksensa. Oli tullut aivan pimeä. Kun lähdin
pois hänen luotaan, olin näkevinäni, kuinka suuren koiran varjo vilahti
pensasaidan taakse. Minun täytyi nauraa kiihtynyttä mielikuvitustani —
—.
Muuttaessani pois paikkakunnalla tapasin pankinjohtajan viimeisen
kerran. Kaksi vuotia myöhemmin sain kuulla, että hän oli kuollut
sairaalassa vesikauhuisen koiran puremaan.