»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole
mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne.
Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita
hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja
ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin
turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!
Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan
kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole
vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä,
luulen sen riittävän.
Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä
yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti
aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita.
Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina
vaivaisi minua!
Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat
hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi
kirottua silmää ne...! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua,
kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin
kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — —
—.
Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut
mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä.
Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan
rauhaa.
Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän
suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani.
Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin,
ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain
oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? —
aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin
meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin
kovin viaton.
Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja
halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut
mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle —
a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut
mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki
olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären
kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi
särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se
oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.
Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja
minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät
mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen.
Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista
värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet
syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen
vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa
ruumistani vasten.
A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti
pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen
lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit.
Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä
puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin,
ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa
valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.
Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi
koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien
pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän
kuin tulevaisuuttani.
Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin
kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin
jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta
kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn
kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati,
että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka
sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.
Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli
tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta
minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi
hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja
minä otin lapsen pois häneltä.
Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei
minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma,
ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän
minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti
vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua,
miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin
tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se
teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.
Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään.
Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia
ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui
minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään
pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.
Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin
ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan,
mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan
liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.
Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja
aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut
silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse
kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi
minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt
estämään eikä antamaan minulle rauhaa.
En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen
aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä,
verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä
makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat
silmät.
Ha-haa! Minä en voinut kestää sitä kauempaa. Tuo katse vei öitteni unen
ja ennen kaikkea häiritsi se minua tieteellisissä tutkimuksissani.
Ihmiset alkoivat katsella minua epäillen ja peläten, kun yhtäkkiä
kesken vilkkaimmankin keskustelun saatoin hätkähtää ja raivostua
nähdessäni nuo silmät milloin missäkin: seinissä, katossa,
huonekaluissa, kuvissa tai oman seuralaiseni silmien paikalla.
Oma syynsä! Miksi hänen tarvitsi häiritä minua niin? Eihän minulle
jäänyt mitään muuta keinoa. Oli pimeä syysyö, kun salaa vihdoin hiivin
hänen huoneeseensa. Olinhan nähnyt sen mielessäni niin monesti. Ja
tunsinhan jokaisen nurkan jo ennestään.
Hän makasi juuri niin kuin olin ajatellutkin. Mutta nyt hän nukkui.
Hänen silmänsä eivät voineet sillä hetkellä häiritä minua, sillä ne
olivat kiinni.
Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun,
niin että rusahti. Jollain tapaa Ebba pääsi istumaan, mutta kaatui
aivan kohta. Oli pimeä enkä minä oikein nähnyt muuta kuin tummat
hiukset valkeata raitia vasten. Löin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes
jostain katkenneesta valtimosta lämmin suihku ruiskahti kasvoilleni.
Silloin läksin minä pois, sillä otaksuin, että olin vihdoinkin päässyt
rauhaan noista saatanallisista silmistä.
Seuraavana aamuna minut vangittiin. Selitin koko asian, kuinka
hän tahallaan oli pirullisesti kiusannut minua noilla kirotuilla
silmillään, niin etten ollut rauhassa voinut työskennellä. He
säälittelivät minun kärsimyksiäni ja lähettivät minut puoliväkisin
tänne hermojani parantamaan ja toipumaan mielenjärkytyksestäni, jotta
voisin jälleen jonkun ajan kuluttua jatkaa tieteellisiä töitäni koko
ihmiskunnan hyödyksi. Tunsin itsekin, kuinka hermoni olivat järkkyneet,
ja kun minulle kerran luvattiin vapaapaikka, mikä on varsin hyvä
varattomalle tiedemiehelle, niin matkustin mielelläni.
Mutta kirous alkoi uudestaan. Juuri kun astuin junaan, näin Ebban
ruumissaaton kulkevan hautausmaata kohti. Ja kautta perkeleen — kirotut
silmät katsoivat minuun jälleen kuolleesta, murskautuneesta päästä
mustan ruumisarkun paksujen lautojen lävitse. Eivätkä ne ole jättäneet
minua vieläkään rauhaan. Oltuani täällä muutamia päiviä alkoivat ne
jälleen näkyä joka paikassa yksityishuoneessani. Yritin väijyä niitä ja
lyödä niitä jollain aseella ja puhkaista ne, mutta ne väistyivät aina
siirtyen ikään kuin härnäten Loiseen paikkaan.
Sitä kesti kauan aikaa. Olin jo melkein epätoivoissani, kun vihdoin
keksin oikean keinon. Kuitenkin oli siinä yksi pulma. Palvelija ei
tahtonut päästää minua ulos täältä. Hän oli kovin yksinkertainen,
vaikka tarkoitti tietysti hyvää. Hän vain aina sanoi, että tarvitsin
lepoa ja rauhaa enkä saisi rasittaa turhaan itseäni. Aivan kuin minulla
olisi ollut mitään rauhaa noiden silmien aina ahdistaessa minua. Eikä
se nauta ymmärtänyt edes selityksiäni ja asian tärkeyttä. Kun ei ollut
muuta neuvoa, olin minä viekas, löin hänet muutamana iltana huomaamatta
tuolillani pyörryksiin ja otin itse avaimet.
Kaikki olivat menossa makuulle. Hiivin silloin salaa ulos ja kuljin
kauas pois. Olin palvelijalta ottanut myös tarvitsemani määrän rahaa.
Matkustin määräpaikkaani yöjunalla ja olin seuraavan päivän metsässä
piilossa, ettei kukaan olisi saanut päähänsä estää minua aikeessani.
Illan tultua hiivin salaa hautausmaalle. Pitkän etsinnän jälkeen
löysin Ebban haudan. Siinä oli vain multakumpu ja pieni puuristi. Olin
löytänyt lapion muutamasta heinäladosta. Ja kuu paistoi juuri tarpeeksi
mustien pilvien lomista.
Maa oli märkää ja ruskeat lehdet peittivät hautausmaan käytäviä. Aloin
kaivaa, ja se kävi niin sukkelasti, että aivan huusin mielihyvästä.
Pian tuli arkku esiin ja sen mustien lautojen lävitse katsoivat minua
Ebban silmät kuun häviävässä valossa. Mutta en pelännyt niitä tällä
kertaa, sillä tiesin voittavani ne kohta.
Arkku oli kehno. Helposti sain lapionkärjellä väännetyksi kannen auki.
Kuulin ruostuneiden ruuvien kitinän, kun ne irtautuivat puusta. Siinä
makasi Ebba. Hänen lasimaiset silmänsä olivat auki, niin kuin olin jo
nähnyt. Ne loistivat kuin lasi kuun säteissä.
Siinä olivat siis vihdoinkin nuo kirotut silmät. Minä aioin upottaa
sormeni niihin, repiä ja raastaa ne rikki. Huuliltani pääsi pidätetyn
raivon ähkäisy, kun koukistunein sormin kumarruin niitä kohti.
Silloin ympäröivät poliisit ja palvelijat haudan, tempasivat minut ylös
sieltä ja veivät minut mukanaan. Huusin ja riehuin raivoissani, kun
tehtäväni jäi näin suorittamalla. Mutta riehuntani oli turhaa, sillä
minut puettiin kirottuun pakkopaitaan.
Täällä sairaalassa olen nyt sen jälkeen taas virunut. Ensin pakosta,
mutta nyt jo omasta halusta. Hermoni eivät ole vielä kunnossa.
Helvettiäni vain jatkuu. Nuo silmät kiusaavat minua hellittämältä, nuo
kaksi kirottua silmää. Katsokaahan: näettekö tuolla nurkassa, tuolla,
näettekö? Ah... ne liikkuvat! Aaah! Aaah! Alati näen minä edessäni,
aina ja iankaikkisesti, Ebban silmät, nuo kaksi kirottua, ikuisesti
kirottua silmää! A-a-ah!
Miksi ei minun annettu murskata, särkeä niitä? Nyt olisi minulla rauha,
jos olisin saanut nähdä Ebban limaiset silmäkuopat tyhjinä. Mutta sitä
ei minulle suotu. Kirottua! Nyt ei työstänikään voi enää tulla mitään.
Mutta tieteelle, maamme tieteelle tahdottiin tehdä tämä vahinko samalla
kuin minulle itsellenikin. Miksi? Vastatkaa te, jos osaatte. A-a-ah.»