»Koska kerran olen joutunut viettämään yöni täällä enkä jonkun
herkkähermoisuuspuuskan lähden saa unta, tahdon aikani kuluksi
kirjoittaa jotain tyhjänpäiväistä. Lapsesta alkaen olen nimittäin
paljon pitänyt kirjoittelemisesta, olenpa joskus yritellyt runojakin,
vaikka taipumukseni myöhemmin suuntautuivat enemmän toiselle
taidealalle.
Nyt onkin minulla hiukan syytä kirjoittaa, koska elämääni on tullut
'uusi värähdys'. Ah, se on kovin ihanaa ajatella. Ehkä huomenna näytän
tämän hänelle. Kunhan vain ainoa kynttiläni kestäisi kyllin kauan.
Ensiksi kuitenkin vähän kiroilen tuota vanhaa kirkonvartija rahjusta,
joka illalla sulki oven katsomatta lainkaan, jäikö ketään sisälle
kirkkoon. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin näet, että ovi oli
väännetty lukkoon ja että sitä oli mahdotonta aukaista sisäpuolelta.
Ikkunat ovat peräisin keskiajalla, niitä ei, harvinaisia kyllä, ole
suurenneltu, ruudut ovat mitättömän pienet eikä minulla todella ole
pienintäkään halua ruveta särkemään ihania lasimaalauksia turhan vuoksi.
Sakaristossa ei ole mitään ovea eikä minulla ole muuta neuvoa kuin
asettua yöksi tänne. Moni tämän seudun asukkaista ei sitä varmaankaan
tekisi. He ovat kovin taikauskoista väkeä. Kirkon kummituksista
kerrotaan myös juttuja. Lattian alle on haudattu paljon ihmisiä eikä
heitä ole täältä siirretty pois, niin kuin useissa muissa vanhoissa
kirkoissa on ollut tapana tehdä viime aikoina. Nuo maalaiskollot ovat
minulle vihamielisiä työni tähden. He eivät käsitä vielä sen arvoa.
Joku heitti kerran kivellä minua kulkiessani kylän lävitse.
Minulla ei ole silti mitään tätä yönviettotapaa vastaan. Vahinko vain,
etten saa unta. Jollain tapaa minuun nähtävästi ympäristö sentään
vaikuttaa. Yritin vähän huutaakin, mutta ääneni kaikui holvissa niin
ontosti ja ilkeitä mielikuvia herättävästi, että luovuin siitä. Eikä se
mitään auttaisikaan, sillä kiviseinät ovat mielettömän paksut ja kirkko
on vielä keskellä hautausmaata eikä kukaan täälläpäin uskalla yöllä
liikkua edes hautausmaan lähettyvillä.
Nämä elokuun yöt ovat oikeastaan hiukan liiankin pimeitä. Nyt vielä
taivas on pilvessä eikä kuutakaan näy. Hymyilyttää vähän muistaessani,
että vielä viime yönä olin iloissani näistä pimeistä öistä. Tempora
mutantur...
Tämä kirkko on ikivanha, tavallista keskiaikaista mallia. Jo kuusisataa
vuotta se on harmaakivimuureineen uhmaillut aikaa ja katoavaisuutta
pysyen sisäpuoleltaankin melkein muuttumattomana. Viime aikoina
on tänne sentään toimitettu uudet penkit ja tehty muitakin pikku
muutoksia. Toista sataa vuotta sitten peitettiin jonkun mielettömän
päätöksen mukaan ihanat keskiaikaiset seinämaalaukset tässä, samoin
kuin muissakin vanhoissa kirkoissa, valkoisen, kolkon rappauksen alle.
Joidenkin nerojen mielestä 'niillä ei ollut mitään historiallista eikä
myöskään taiteellista arvoa'.
Nykyään ne kuitenkin ovat päässeet oikeaan arvoonsa. Minut valittiin
taiteilijana johtamaan täällä paljastustöitä. Seudun asukkaat,
jotka ovat pinttyneet vanhoihin tapoihinsa, tietysti aikoinaan
ankarasti vastustivat kuvien peittämistä, mutta muutamat kiihkoilijat
hurmahenkisen pappinsa johdolla pääsivät voitolle. Nyt, totuttuaan
siihen, kiroavat he minua ja minun työtäni, etenkin kun muutamissa
keskusteluissa olen tullut loukanneeksi heidän uskonnollisia
ennakkoluulojaan.
Vanha perimätieto kertoo, että saarnastuolin vierestä aikoinaan johti
ulos melkein kilometrin pituinen salakäytävä, päättyen lähellä pappilaa
olevaan pieneen metsikköön. Se oli kaiketi rakennettu niihin aikoihin,
jolloin heimosotia vielä käytiin ja ensimmäisiä pappeja vainottiin.
Työni lomassa olen yrittänyt etsiä sitä. Jos sitä on ollenkaan
olemassa, on se tietysti pahoin turmeltunut.
Olen asunut pappilassa koko työni ajan. Kirkkoherra on kovin vanha
ja mielestäni hiukan höperö. Hän ei enää paljon saarnaa, vaan antaa
kappalaisen pitää jumalanpalveluksista huolta, hoitaen itse kansliaa,
miten kykenee. Hän on aina kintereilläni, kun yritän kirkossa jotain
uutta, ja iskee kuin vanha haukka niskaani, jos suunnittelen jotain
muutosta. Välistä minua kiukuttaa hänen itsepintaisuutensa, mutta en
voi hänelle mitään, sillä hänellä on kirkkovaltuusto takanaan. Hän on
höperö, mutta hänen rouvansa sen sijaan... no, hänestä puhun hiukan
myöhemmin.
Kysyin kerran kirkkoherralta jotain salakäytävästä, sillä hänen
puheistaan olen huomannut, että hänellä on jotain vihiä siitä. Mutta
jos hänellä tietoja on, haluaa hän pitää ne ominaan. Hän vain hymyili
salaperäisesti, ja kun tahdoin tutkia muuria siltä kohden, missä oven
pitäisi sijaita, kielsi hän minua jyrkästi koskemasta mihinkään... Hän
on kuin onkin höperö.
Kerrotaan myös tarinaa jostain papista, jonka pakanat olisivat
muuranneet elävänä seinäkomeroon alttarin viereen. Siinä jutussa voi
kyllä olla historiallista pohjaa, ja se se juuri herättääkin eniten
pelkoa kyläläisissä. Heidän mielestään nämä vanhat kirkot ovat öisin
aaveiden ja pahojen voimien temmellyskenttiä. He ovat muka joskus öisin
kuulleet täältä ulvontaa ja kolauksia kuin ankarasta kamppailusta.
Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka joku olisi ilkeyksissään lukinnut
jäljessäni oven jättääkseen minut pahojen henkien käsiin, mihin minä
monien mielestä kuulemma olen omiani joutumaan. Huomenaamuna ainakin
saavat pitkän nenän...
Työni alkaa vähitellen olla lopussa. Paria pylvästä työmiehet vielä
hiukan naputtelevat. Illalla olin juuri saanut viimeiset rappaushituset
pois kauniista P. Yrjänän kuvasta, kun huomasin, että minut oli
teljetty yöksi kirkkoon.
Joka tapauksessa tämä työ on ollut suurenmoista ja jättänyt mieleeni
unohtumattomia vaikutelmia. Lähtiessäni olen toinen mies kuin
tullessani. Vaikka taitaapa siihen olla muitakin syitä.
Ihmeellistä on nähdä, kuinka kuvien ääriviivat alkavat vähitellen
piirtyä esiin, kuinka ikivanhat, ihmeelliset värit alkavat kuultaa
likaisen rappauksen alta. Ennen osattiin värit sekoittaa oikein, ne
ovat toista kuin nykyajan turmeltuvat patenttivärit. Tuon värien
ihanuuden edessä voi taiteilija polvistua. Vuosisadat ovat luoneet
niihin omituisen hienon kajastuksen, aivan kuin sordiini antaa
viulunkieliin herkän, vaimennetun äänen. Aika on antanut maalauksille
ihmeellisen tenhovoiman.
Taiteilija on tuntematon. Joka tapauksessa on hän käynyt mestarien
koulua. Luultavasti hän on ollut ulkomaalainen. Olen saanut esiin
muutamia ornamentteja, joiden tapaisia ei missään muussa maamme
kirkossa ole tavattu. Ne ovat aivan erikoisia, kiemuralehtisiä,
lehtisuonet selvästi näkyvissä, mikä on hyvin harvinaista ja todistaa
erikoista taitoa.
Varsinkin eräs omituinen seikka on kiinnittänyt huomiotani. Olen
tavannut muutamissa seinien liikenevissä kohdissa kaikkiaan kahdeksan
aivan erikoislaatuista kuvaa, joiden merkitystä en ole kyennyt
arvaamaan. Aihe on puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Yläpuoli on
ihminen tavallista pyhimysmallia, mutta alapuoli on eläimen, muodoton
ja karkeatekoinen, herättäen sellaisen vaikutelman kuin se olisi
kovassa kiireessä tehty. Kaikki ovat erilaisia, mutta ajatus on
yhteinen. Luulen, ettei missään muualla, ainakaan meillä, ole tätä
aihetta tavattu.
Samoin on siellä täällä ympäri kirkkoa, kuvien lomissa ja hämärämmissä
nurkissa, karkeatekoisia, irvistäviä paholaisnaamoja. Luultavasti
niiden tarkoituksena on ollut säikyttää katsojaa, kun hän yht'äkkiä
kohtasi ne edessään. Ne ovat varsin karkeasti maalattuja, mutta
ihmeen eläviä, herättäen todellakin jonkinlaista pelon tunnetta.
Kirkkoherra oli hyvin kauhistunut nähdessään ne ja vaati, että niiden
päälle levitettäisiin uudestaan laastia. Hänen tarkoituksensa oli
epäselvä, hän mutisi vain jotain 'saatanan voimista', enkä minä voinut
suostua hänen ehdotukseensa. Hymyilin hiukan salaa, kun hän poistui
kiihtyneenä, tepastellen kuin kukko kirkon käytävällä.
Tunnen outoa sukulaisuussuhdetta tuohon tuntemattomaan taiteilijaan.
Jollain tapaa vaistoan, että hänkin on ollut nuori ja kunnianhimoinen
samoin kuin minä itsekin. Hänkin on kerran tehnyt työtä näiden
samojen seinien sisällä. Ehkä hänkin silloin asui pappilassa, ja
kukaties oli silloinenkin pappi vanha ja hänellä nuori vaimo. No,
tässä tuli laskuvirhe: silloinhan oli vallalla katolinen oppi eivätkä
papit saaneet mennä naimisiin. Mutta ehkä hänellä oli emännöitsijä,
jalkavaimo; sitähän ei pidetty syntinä eikä minään tuohon maailman
aikaan ja varsinkaan ei maaseudulla. Jollain tapaa on tämä mielikuva
tuosta edeltäjästäni saanut minut valtaansa enkä tahdo siitä kernaasti
luopua.
Tuon tuntemattoman taiteilijan sielu värisee hänen kuvissaan.
Varmaankin oli hän syvän hartauden vallassa näitä kuvia maalatessaan.
Mutta kuitenkaan ei hän ole voinut karttaa maallistakaan kauneutta.
Olen huomannut, kuinka hän Pyhää Barbaraa esittävässä freskossaan
on suorastaan hekumoinut kiduttajiensa käsissä olevan Barbaran
alastomuudella.
Johtui mieleeni eräs omituinen ajatus. Nuo paholaisnaamat ja kahdeksan
eriskummallista puolieläinkuvaa ovat aivan toisenlaisella tekotavalla
käsiteltyjä. Paholaisnaamat ja puolieläinten alaruumiit ovat
kehittymättömän käden, mutta aivan erikoisen mielenlaadun tuotetta.
Puolieläinten yläruumiit taas ovat selvästi tuon tuntemattoman
taiteilijan tekemiä. Niissä ilmenee hänen käsittelytapansa ja
siveltimenkäyttönsä aivan erikoisella voimalla.
Tuntuu välistä siltä kuin kaksi taiteilijaa olisi samalla kertaa täällä
tehnyt työtä. Kaksi taiteilijaa... toinen taitava... toinen tottumaton
ja kömpelökätinen. Mutta miksi edellinen olisi antanut jälkimmäisen
tuhria ja täydennellä hänen töitään?
Muistin äkkiä pahoja henkiä, joitten sanotaan asuvan öisin vanhoissa
kirkoissa. Tuo ajatus kahdesta taiteilijasta kohottaa mieleen
outoja, kammottavia ajatuksia. Se antaa aihetta hurjan fantastisiin
mielikuviin...
Luulen, että alan hermostua. Mutta se ei olekaan ihme, sillä tämä
ympäristö on kammottava.
Puhunpa välillä vähän hauskempaa. Ehkä hänen ajattelemisensa voi
rauhoittaa mieltäni.
Kuten sanottu, kirkkoherra on vanha höperö, mutta hänen vaimonsa on
nuori ja mielestäni hyvin kaunis. Heti tänne tullessani kiinnitin
huomiota heidän luonnottomaan ikäeroonsa. Sain kuulla, osaksi häneltä
itseltään, osaksi muilta, että hän on köyhän papin tytär, peräisin
suuresta lapsijoukosta. Isänsä kuoltua oli hän joutunut avuttomana
maailmaan. Kirkkoherra oli kohdannut hänet kerran, pari vuotta sitten,
rakastunut häneen ja saanut hänet suostumaan vaimokseen. Hän oli
suostunut tähän vain saadakseen sisaruksilleen jotain taloudellista
tukea. Mutta siinäkin on hän pettynyt, sillä kirkkoherra on harvinaisen
itara. Minun päivälliseni ovat olleet varsin kehnoja. Selvästi olen
havainnut, että rouva itsekin häpeää ruokapöydän niukkuutta.
Kirkkoherra ei ole hyvä vaimolleen. Olen nähnyt hänen usein moittivan
tätä kaikenlaisista pikkuseikoista. Mutta enimmän minua inhoiltaa
nähdessäni hänen joskus, niin vanha mies kuin hän onkin, himokkain
silmin katselevan nuoren vaimonsa ääriviivoja. Ja monta kertaa aamuisin
ovat hänen silmänsä itkusta punaiset.
Hän soittaa viulua. Hän on itse kertonut, että se on hänen ainoa
lohdutuksensa pitkinä, yksinäisinä talvi-iltoina. Uh, miten minä
vihaankaan kirkkoherraa! Hänessä on jotain käärmemäistä, joka
matelee syrjään iskeäkseen sitten suoraan kantapäähän. Mutta hän
soittaa ihanasti. Minä säestän häntä vanhalla, epävireessä olevalla
taffelipianolla pappilan suuressa salissa. Hänen viulunsa sävelissä soi
kokonaisten sukupolvien ikävä.
Hän on kuin karitsa pedon kynsissä, paitsi silloin kuin hän soittaa.
Silloin hän aina unohtaa kaiken muun. Olemme joskus harjoitelleet
mestarien suuria kappaleita ja hän etsii aina ne osat, joissa pursuva
intohimo ja palava nuoruus hakevat ilmaisuaan. Kun hän taivuttaa nuoren
ruumiinsa taaksepäin silmät puoleksi ummessa, antautuu hän viululleen
hekumallisesti ja kokonaan. Olen nähnyt hänen koko ruumiinsa silloin
värisevän.
Kirkkoherra on ollut hänelle vihainen monta kertaa siksi, että soitamme
vain »maallisia» kappaleita. Hän tahtoisi vaimonsa soittavan »Siionin
virsien» sävelmiä. Mutta joka ilta valtaa meidät uusi soitannollisen
intohimon puuska ja me soitamme suuren salin tulvilleen pakanallista
kauneutta. Silloin ovat kirkkoherran silmät kuin ärsytetyn käärmeen.
Muistan pariisilaisen ystäväni, säveltäjä Poniarewin. Kerran
illalla hän soitti rakkaudesta. Sävelet huumasivat kaikki meidät
kuulijat, saattoivat meidät pois suunniltamme, tekivät meidät melkein
mielipuoliksi intohimosta. Niiden kaipuu ja tuska oli hirvittävän
ihanaa. Sitä sävellystä ei ole koskaan kirjoitettu muistiin. Se hävisi
hänen kanssaan. Hän improvisoi sen itselleen ja meille, ja samana yönä
ampui hän luodin otsaansa. Tietysti naisen tähden.
Jotain samanlaista on hänenkin soitossaan. Vereni hehkuu oudosti joka
kerta, kun hän lopettaa.
Meidän seurusteluamme katsotaan jo karsain silmin. Kappalainen
huomautti kerran siitä minulle ja hänen kasvoillaan oli vihamielinen
ilme. Ehkä hänkin, poikamies, on katsellut esimiehensä vaimoa syntisin
silmin! Kirkkoherrahan on jo vanha — toinen jalka melkein haudassa,
toinen haudan partaalla.
Minun vakaumukseni mukaan ei meidän suhteessamme ole mitään syntiä.
Ah, kuinka hyvin muistan tuon ensimmäisen illan, jolloin sain suudella
häntä ja tuntea hänen huultensa janoisen värinän omiani vasten.
Silloin kukkivat kirsikkapuut pappilan suuressa puutarhassa ja niiden
terälehdet varisivat ylitsemme tuoksuvana sateena.
Me rakastamme toisiamme. Hän on minun ja minä tahdon olla hänen. Meidän
rakkautemme on suurempi kuin maailman pikkumainen tuomio. Mitä me
välitämme muutamasta vanhasta, höperöstä kirkkoherrasta, joka himokkaan
faunin elein lähestyy nuorta vaimoaan, joka vain olosuhteitten
pakosta on tullut hänen omakseen. Uh, kuinka minä vihaan häntä! Mutta
minä tiedän myös hänen puolestaan vihaavan minua. Tietäneeköhän hän
sentään mitään meidän suhteestamme. Toissa iltana, kun palasimme
iltakävelyltämme, katsoi hän minua silmin, joiden äänetön viha oli
peloittava.
Mutta mitä me hänestä välitämme? Edessämme on avoinna koko maailma.
Nimeni on jo aika tunnettu. Kun saan tämän työni valmiiksi ja siitä
maksun, ja kun vielä saan hakemani ja minulle jo melkein luvatun
apurahan, niin silloin on tiemme auki. Kuka voisi meitä estää? Hän
karkaa minun kanssani ja me lähdemme yhdessä ulkomaille, Italiaan,
josta olemme yhdessä niin paljon haaveilleet.
Siellä, jossain kalastajakylässä, missä taivas on sinisempi ja aurinko
hehkuvampi kuin täällä kylmässä Pohjolassa, siellä saan minä hänet
lopullisesti omakseni kuumien tähtien alla mustassa, tuoksuvassa yössä.
Siellä ei kukaan meitä tunne, siellä ei ole halpamielisiä ihmisiä häntä
solvaamassa, siellä odottaa minua elämäni onni ja autuus.
Hän on yhä kasvattanut minun kunnianhimoani. _Hänen_ tähtensä
tahtoisin minä olla suuri ja kuuluisa! Kerran vielä maalaan hänestä
madonnankuvan, jonka eteen ihmisten täytyy nöyrtyen polvistua. Juuri
sellaisena kuin hän on, hentona, tyttömäisenä valkeassa puvussaan,
jonka säästeliästä kaula-aukkoa niin usein olen janoisin silmin
katsellut.
Voin kuvitella hänen ruumiinsa valkean ihanuuden — tuon vanhan faunin
himokkaissa käsissä. Minä tahtoisin tappaa hänet, kirkkoherran,
silpoa hänet pienen pieniksi palasiksi. _Hän_ on kuin Pyhä Barbara
kiduttajiensa kourissa...
* * * * *
Tunnen olevani äärettömän kiihtynyt. Ajatukseni pyörivät sekavina.
Kuinkahan tulin yhdistäneeksi Pyhän Barbaran mielikuvan _häneen_?
Tuo tuntematon taiteilija on kuvannut Barbaran ruoskijain keskellä
valkeaksi ja puhtaaksi neitseellisessä alastomuudessaan. Minusta tuntuu
kuin olisin juuri minä itse tuo tuntematon taiteilija, joka koettaa
maalata rakkautensa turhaa intohimoa kuolleeseen kuvaan. Huusinko minä?
* * * * *
Ainoa kynttiläni on kulunut pieneksi tyngäksi, jonka sulava vaha vuotaa
kivilattialle. Olen nyt ajatuksillani aivan selvä. Äsken olin vähällä
saada hulluuden puuskan.
Olen nyt aivan selvä ja järkevä siksi, että kuulin askelia, aivan
kuin joku olisi raskaasti laahustanut sakaristossa. Menin katsomaan,
kynttilänpätkä kädessäni, vaikka sulanut vaha poltti sormeni rakoille.
Mutta en nähnyt sakaristossa mitään. Saarnastuolin kohdalla sen sijaan
tunsin ankaraa vetoa ja kynttiläni oli vähällä sammua. Suojellen sitä
kädelläni näin, että portaiden edessä oli auennut musta aukko seinään.
Siinä oli salakäytävä! Astuin siihen, laskeuduin portaita alas ja
kuljin eteenpäin kymmenisen metriä. Mutta veto oli niin kova, että
kynttiläni lepatti koko ajan sammumaisillaan. Kun koetin suojella sitä
takkini liepeellä, en enää nähnyt, mihin astua. Kompastuin maassa
oleviin kiviin ja hirrenosiin, niin että minun täytyi palata takaisin.
Enkä luultavasti olisikaan pitkälle päässyt, sillä tietysti on käytävä
vuosisatojen kuluessa tukkeutunut, kun kukaan ei ole ollut sitä
korjaamassa.
Ovena olevan kivilohkareen piilevä koneisto oli tietysti jollain
tavoin ruvennut toimimaan. Omituinen sattuma vain, että juuri tänä
yönä. Tarkastan käytävän huomenna. Se on luonnollisesti erittäin
mielenkiintoinen muinaistieteelliseltä kannalta. Kuitenkin on outo
kammo vallannut mieleni. Luulen yhä edelleen kuulevani askeleita
ja alttarin vierestä, seinään muuratun papin kohdalla, erotan
selvää kolinaa. Näyttää aivan sillä kuin alttarin suuri, pronssinen
ristiinnaulitunkuva hitaasti liikkuisi.
Olen varmaan kovin kiihtynyt. Mutta eipä ihme, sillä tämä ympäristö
voisi tehdä kenen tahansa hulluksi.
— — — Huusinko jo? Menin sakaristoon ja jätin kynttilän lepattamaan
sinisenä lattialle. Kun aukaisin oven, hyökkäsi jokin kimppuuni ja
rautaisilta tuntuvat käsivarret ympäröivät vartaloni. Kuulin korvissani
huohotusta ja tunsin mätien hampaitten lemun. Tempauduin irti. Ja
syöksyin takaisin kirkkoon. Se ei ollut mielikuvitusta. Käsissäni on
yhä vieläkin terävien kynsien jättämät kirvelevät naarmut.
Mutta siinä oli jotain tuttua, kammottavan tuttua. Kunhan vain saisin
ajatukseni selvenemään. Tiedän kohta löytäväni ratkaisun.
Kynttiläni lepattaa sammumaisillaan. Nuo saatanan puolieläinkuvat...
Tuntuu siltä kuin lattiapaasien raoista tunkisi kirkkoon satoja vuosia
sitten mädänneitten ruumiitten löyhkä...