Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen
vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä,
kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen,
sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella
kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.
Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa
kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja.
Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.
Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman
sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet
muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia.
Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden
kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha
parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita
silmiä.
Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain,
mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei
tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.
Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin
kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui
irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja
putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden
helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän
tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida
oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.
Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän
synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut
nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä
kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä
ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi
kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin
pimeyteen.
Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta
raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja
ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli
poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit
Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.
Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta
ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta,
vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen
talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita,
kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin
eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo
kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista
koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi
kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä
ääntä.
Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön
tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria
velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut
hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan.
Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti
kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä
yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut,
mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida
oli juonut myrkyn... mutta siitä ei kukaan saanut tietää... Jääkylän
parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.
Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot
kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut
entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän
nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta
toiseen. Nuori parooni... niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha...
Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!
Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot
näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi
savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan
painui alas aivan kinosta pitkin.
Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen
epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut
itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki
raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli
mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski
hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli
vain nauranut:
»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä
kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse
sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit
pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»
Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin
ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa.
Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli,
millaista olisi kuolla juuri nyt.
Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha
parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät
riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui
sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän
kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja
apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa
pohjaan.
Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja
kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa.
Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti
pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa
edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.
Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota
säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän
halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain
kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja
kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.
Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen
rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita
ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja
ettei hän enää osannut elää.
Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen
painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja
hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.
Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla.
Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla
itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään
vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä
tuntui outo kouristus.
Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään
sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli
voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin
voimakkaampi nyt vainajana.
Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi,
että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä
pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain
kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin
liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset
kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys,
ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari
lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien
mutkassa he kohtaisivat toisensa.
Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli
aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä
kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa,
oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä
takaisin, juosta, paeta... jonnekin... kauas. Mutta hän ei voinut.
Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa
ratkaisua kohti.
Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn
kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen.
Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut
enää.
Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet
peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä
löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli
matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida
emäntää.