NAULA.

Kirkko oli vanhan pitäjän keskiaikainen kivikirkko ja sitä ympäröi

laaja, korkean kivimuurin reunustama hautausmaa. Oli jo melkein pimeä.

Koettaessani aukaista kirkkomaan raskasta rautaporttia huomasin sen

lukituksi.

Suurten vaahteroin keskeltä kohosi kirkon korkea katto synkkänä ja

uhkaavana. Puitten ruskeat ja punaiset lehdet alkoivat sakenevassa

hämärässä näyttää mustilta. Syystuuli raastoi oksia ja kellotapulin

ruostunut viiri vingahteli kimeästi. Kaiken kaikkiaan oli sopiva

tunnelma lähteä etsimään vainajain ja menneitten seuraa, kun oli

kyllästynyt kaikkiin vaikutelmiin ja muistot painoivat raskaina ja

vastenmielisinä.

Portti oli lukossa enkä minä tuntenut erikoista halua kiivetä

muurinkaan yli. Mutta kauempana, parin kivenheiton matkan päässä, oli

haudankaivajan pieni talo, jonka seinistä valkea maali oli irtautunut

suurina liuskoina jättäen jälkeensä keltaisen harmaita läikkiä. Häneltä

saattoi saada avaimen.

Pienestä ikkunasta pilkotti valo syksy-yöhön. Mustien pilvien kiitävät

varjot hipoivat talon kattoa astuessani sisään. Haudankaivaja oli

pitkä, laiha mies, jonka ympärillä vaatteet riippuivat poimuissa

ja laskoksissa. Hänen sameat, harmaat silmänsä katselivat minua

tyytymättöminä. Kuitenkin käski hän minut istumaan.

Katselin huonetta, seinällä riippuvia hautalapioita ja isäntääni, joka

kyläläisten mielestä oli hiukan noin... Haastelimme jonkun aikaa.

— Kyllä niinkin, hautausmaa oli vanha. Joka kerta, kun kaivoi, löysi

entisten luita. Työ oli raskasta, mutta siihenkin tottui. Avain?

Aikoiko herra sinne nyt yöllä? Ee-ei! Siitä ei hyvää seuraisi.

Tiesipä haudankaivaja montakin seikkaa, joita muut eivät tienneet.

Sanoivat häntä hassahtavaksi, mutta joka ilta lukitsi hän portin kello

yhdeksältä ja aukaisi sen taas aamulla. Niin oli tehnyt siitä asti

kuin Haanperän Eemeli kuoli. Ei herra tainnut sitä juttua tietääkään?

Eiväthän monet täälläkään sitä tunteneet. Mutta kahvitpa piti toki

ensin juoda ja sitten jutella.

Ukon sameat silmät hohtivat, hän hieroi käsiään ja lisäsi puita

uuniin. Olin varmaan kysymykselläni koskenut sopivaan paikkaan hänen

sielussaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään jäämistäkään vastaan.

»Kuulkaapa, miten pohjoinen ulvoo ulkona. Sepä se lennättää pilviä.

Tällainen yö oli silloinkin kuin Eemeli meni sen Ruusenmarkin haudalle.

Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Kerron teille koko jutun nyt, kunhan

lupaatte, ettette muille puhu, vaikka kyllähän monet siitä tietävät

lopun, joskaan eivät kokonaan.

Tiedättehän sen suuren, harmajan herrastalon, joka on kylän

eteläkulmassa. Siellä ne Ruusenmarkit olivat asuneet koko suku, poika

pojan jälkeen, siksi kunnes tämä viimeinen kuoli. Nyt ei kukaan

tahdo siellä asua, ostajat muuttavat sieltä pian pois ja myyvät

taas halvalla. Sanovat siellä kummittelevan. Herra nauraa, mutta

odottakaapa, kun kerron loppuun.

Tämä viimeinen Ruusenmarkki oli aikanaan nuori ja ihmiset pitivät

hänestä, sillä hän oli kaunis mies ja hyvä köyhille. Pappilassa oli

tytär, Sirkka neiti, ja he kulkivat paljon yksissä ja rakastivat

toisiaan. Heidän pitikin mennä naimisiin.

Haanperän Eemeli, tämän kylän kauppiaan poika, oli aika renttu, juoppo

ja tappelija. Hän ja se nuori Ruusenmarkki olivat jo lapsina aina

tapelleet toistensa kanssa ja Eemeli vihasi Ruusenmarkkia siksi, että

tämä oli niin hyvä ja hieno.

Eemelikin oli iskenyt silmänsä Sirkka neitiin, ei siksi että olisi

hänestä sen enempää pitänyt, vaan pikemminkin vain kiusatakseen

Ruusenmarkin nuoria herraa. Eemelikin oli hyvän näköinen ja kulki se

Sirkka neiti joskus hänenkin kanssaan.

Sitten se asianjuoksu oli vähän sekavaa, ei siitä ole koskaan saatu

täyttä selvää, mutta lopputulos oli se, että Eemeli kulki kylällä

ilkkuen ja ylpeänä ja Sirkka neiti laihtui ja kävi kalpeaksi. Kylän

ämmät alkoivat kuiskailla hänen olevan raskaana.

Muutamana elokuun yönä hukkui sitten Sirkka neiti pappilan ohi

juoksevaan jokeen ja Ruusenmarkki sai hänellä vain pienen kirjeen.

Minä se kaivoin Sirkka neidille haudan ja se oli surun päivä. Me

kaikki näimme, miten murheellinen Ruusenmarkin nuori herra oli. Kun

hautajaisista palattiin, tuli Haanperän Eemeli vastaan kylänraitilla

humalassa ja pilkkasanoja huudellen. Ruusenmarkki ei tehnyt mitään.

Minä vain näin, kuinka hän puri hammasta, niin että ohimosuonet

paisuivat. Minä ihan pelästyin hänen silmiensä ilmettä.

Seuraavana aamuna matkusti Ruusenmarkki pois eikä kukaan tietänyt,

minne. Sillä matkalla viipyi hän kolmattakymmentä vuotta. Tällä aikaa

Haanperän Eemeli joi ja rälläsi talonsa ja isänsä tavarat, kunnes oli

pakotettu rupeamaan rengiksi.

Kun Ruusenmarkki palasi matkaltaan, oli hän aivan muuttunut. Tukka

alkoi jo harmaantua, hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissä

outo hehku. Jotkut väittivät, että hän oli hullu, mutta rahaa hänellä

oli hyvin paljon. Välistä hän auttoi köyhiä, mutta aina niin, että

toiset eivät siitä tienneet.

Hän eli epäsäännöllisesti, kävi monta päivää kestävillä matkoilla ja

valvoi myöhään yöhön. Hänellä oli huone, joka oli täynnä lasipulloja ja

putkia ja niissä erivärisiä nesteitä ja pulvereita, ja huoneessa oli

erikoinen uuni, jossa oli palkeet. Ja huoneessa oli aina paha haju.

Ihmiset puhuivat hänestä nyt paljon pahaa eivätkä piiat tahtoneet

pysyä hänen palveluksessaan, sillä hän luki suuria kirjoja, joissa

oli mustat lehdet ja niillä punaisia merkkejä. Jotkut väittivät hänen

olevan liitossa paholaisen kanssa. Kerran kävi hänen luonaan uusi

kirkkoherrammekin, joka oli herännyt ja ankara mies. Mutta tämäkään ei

saanut hänen suhteensa mitään aikaan.

Hyvin usein kävi Ruusenmarkki hautausmaalla, mutta melkein aina

iltapimeällä. Luulen hänen istuskelleen pitkiä aikoja Sirkka neidin

haudalla, vaikka en tiedä varmasti. Ainakaan ei hän koskaan tästä

mitään puhunut.

Monesti hän pistäytyi minunkin mökissäni juttelemassa enkä minä hänessä

mitään hulluutta huomannut. Haanperän Eemelin oli hän ottanut taloonsa

rengiksi, piti häntä helpoissa töissä ja väliin ryypiskelikin hänen

kanssaan. Eikä heillä tuntunut enää olevan mitään vihankaunaa, mikä

kylläkin tuntui hiukan ihmeelliseltä.

Kerran me kävimme, Ruusenmarkki ja minä, hänen sukunsa hautaholvissa,

joka on kirkon takana hautausmaan keskellä. Hän tahtoi melkein väkisin

nähdä sen sisällä tietääkseen, kuten hän nauraen sanoi, millaiseen

koppiin hänet pian pistettäisiin. Holvin ruostuneen lukon aukaisemiseen

tarvittiin voimaa ja oven auettua löyhähti holvista vastaan niin

kauhea lahonneen lemu, että minua ihan kuvotti. Mutta Ruusenmarkki

meni holviin ja katseli tarkoin mätäneviä arkkuja. Sitten näytti hän

aivan seinän vierestä lattialta paikkaa ja sanoi tahtovansa, että hänen

arkkunsa pantaisiin siihen. Hän käski minua tarkasti muistamaan sen.

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne

minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa

Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön. Lopulla

siirtyi puhe hautausmaahan ja aaveisiin. Kerroin muutamia tapauksia,

jotka itse olin nähnyt ja joiden vuoksi en mielelläni mene pimeässä

hautausmaalle. Ruusenmarkki tiesi myös kertomuksia ulkomailta ja ne

jutut karmivat minun selkäpiitäni. Mutta Haanperän Eemeli se vain

nauroi niille.

Ruusenmarkkikin nauroi, mutta minusta hänen naurussaan oli jotain

pirullista ja kammottavaa. Muistan yhä vieläkin melkein kokonaan sen,

mitä hän sanoi:

— Hah-haa, Eemeli! Sinä Laidatkin olla sellainen mies, joka ei pelkää

piruakaan. Minulla on sinulle hauska ehdotus. Sinä kai muistat, että

meillä aikoinaan oli vähän niin kuin riidankaunaa keskenämme. Mutta

nyt minä sovitan sen ja lupaan jättää sinulle perinnöksi taloni ja

kaikki rahani. Ja tiedäpä, että niitä on pankissa yli kolmesataatuhatta

markkaa. —

Meidän silmämme levisivät, sillä se merkitsi siihen aikaan hyvin paljon

rahaa. Mutta Ruusenmarkki jatkoi:

— Siinä on vain yksi pieni ehto, joka sinusta kuitenkin varmaan on

hyvin helppo. Kolmantena yönä sen jälkeen kuin minut on haudattu,

täytyy sinun kello kahdeltatoista mennä yksin hautausmaalle, aukaista

sukumme hautaholvi ja lyödä vasaralla minun arkkuni päähän kantaa

myöten naula, jonka itse sinulle annan. Mutta valoa ei sinulla saa olla

mukana ollenkaan.

Ensi viikolla minä teen laillisen testamentin ja teetän jo nyt

valmiiksi arkun, annan sinulle naulan ja näytän, mihin paikkaan se on

lyötävä.

Aamulla sinä, — Ruusenmarkki osoitti minua, — saat sitten tarkastaa

sen, ja jos se on tehty, tulee Haanperän Eemelistä sinä päivänä rikas

mies. —

Minun oli paha olla, vaikka ajattelinkin, että se oli vain humalaisen

miehen lörpötystä ja että Ruusenmarkki ei enää seuraavana aamuna

muistaisi koko juttua. Mutta Eemeli löi heti kättä Ruusenmarkin kanssa

ja niin kaupat oli tehty.

Erehdyin kuitenkin luullessani, että Ruusenmarkki unohtaisi koko

jutun, sillä seuraavan viikon alussa hän tuli hakemaan minua, ja me

matkustimme kolmisin Haanperän Eemelin kanssa kaupunkiin. Siellä kävi

Ruusenmarkki ensin lääkärin puheilla, joka antoi todistuksen siitä,

ettei Ruusenmarkin päässä ollut mitään vikaa. Sitten menimme kolmisin

asianajajan luo, joka kirjoitti kaikkien lain muotojen mukaisen

testamentin Ruusenmarkin viimeisestä tahdosta. Asianajaja ja minä

vahvistimme testamentin, joka viidellä lakkasinetillä suljettuna

annettiin Haanperän Eemelille. Mutta Ruusenmarkki kielsi meitä

hiiskumasta asiasta kenellekään.

Kotiin palattuamme kutsui Ruusenmarkki meidät luokseen ja näytti meille

ruumisarkkunsa. Se oli mahtavan suuri, tammesta tehty ja hopealla

silattu. Sen kanteen päänpuolelle oli kiinnitetty hopealevy, jonka

keskellä oli reikä. Siihen reikään tuli Eemelin lyödä naula. Tämänkin

Ruusenmarkki antoi valmiiksi hänelle. Me katselimme sitä ja näimme

ihmeeksemme, että se oli aivan tavallinen, neliskulmainen viiden tuuman

lankanaula.

Kului sitten jonkun aikaa ja tuli kevät ja kesä. Olin, vähitellen

unhottanut koko asian, mutta Ruusenmarkki tuli huonoksi ja alkoi yskiä

pahasti ja sylkeä verta. Seuraavana syksynä, syyskuun puolivälissä,

hän kuoli ja hänet pantiin siihen arkkuun, jonka hän itse oli talvella

ennakolta hankkinut. Mutta mitään hänen salaperäisiä tavaroitaan ei

löydetty. Siinä huoneessa, jota ihmiset olivat ihmetelleet, jopa hiukan

pelänneetkin, oli vain paha käry. Ja lattialla oli lasinpalasia ja

uunissa paljon mustaa tuhkaa.

Kun kuulin Ruusenmarkin kuolemasta, muistin hänen testamenttinsa ja

menin Haanperän Eemelin luokse. Testamentti oli hänellä tallessa ja

niin ikään Ruusenmarkin antama rautanaulakin.

Kävimme yhdessä Eemelin kanssa katsomassa ruumista, kun se makasi

arkussa. Sen vasen silmä ei ollut pysynyt kiinni, vaikka se oli useaan

kertaan suljettu umpeen painamalla. Se oli osittain musta, osittain

valkea, mutta himmeä niin kuin kuolleen silmä aina on. Minusta tuntui

siltä kuin olisi hän salaa iskenyt silmää Eemelille.

Me olimme myös molemmat Ruusenmarkin hautajaisissa, kun hänet

suljettiin esi-isiensä hautaholviin. Minä näytin sen paikan lattialla

seinän vierestä, mihin hän itse oli määrännyt arkkunsa pantavaksi.

Lattiassa oli pieni koroke seinävierustalla eikä arkun reuna joutunut

aivan seinään kiinni, vaan siihen jäi välille muutaman tuuman levyinen

rako. Arkku tuli olemaan sellaisessa asennossa, että päänpuoli oli

suoraan länteen ja jalkopuoli itään päin.

Hautajaisissa oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi köyhiä, joille

Ruusenmarkki eläessään oli ollut hyvä. Heistä itkivätkin monet ja

siunasivat häntä. Mutta oli siellä myös toisia, jotka sanoivat, että

hän oli ollut paholaisen palveluksessa ja joutuisi nyt helvettiin.

Haanperän Eemelin silmät kiiluivat ilkeästi, kun hän ajatteli rahoja,

jotka hän pian saisi huostaansa. Mutta kun arkkua kannettiin ohitse

ja hän peräytyi taaksepäin, sattui hän tallaamaan Sirkka neidin

hautakumpua. Silloin hän säpsähti ja tuli aivan kalpeaksi.

Seuraavina parina päivänä oli minun kovin paha olla ja minä jo kaduin,

että olin ollenkaan ryhtynyt osalliseksi tähän leikkiin. Minusta se

alkoi jo tuntua synniltä ja pahojen voimien ärsyttämiseltä. Sydämessäni

oli raskas onnettomuuden aavistus.

Kolmantena iltana Ruusenmarkin hautauksen jälkeen tuli Haanperän

Eemeli luokseni. Heti huomasin, että hän oli juonut, vaikka hänen

puheensa olikin selvää ja vaikka hän ei lainkaan horjunut. Hänellä oli

taskussaan Ruusenmarkin antama naula ja tavallinen puusepän vasara. Hän

oli olevinaan iloinen ja remseä ja kehuskeli rahoillaan jo etukäteen.

Näin kuitenkin selvästi, ettei hänenkään ollut oikein hyvä olla.

Varoittelin häntä, sillä olin hiukan levoton hänen puolestaan.

Mainitsinpa jotain Sirkka neidistäkin, mutta hän vain pöyhisteli ja

kerskaili, että kun hän ei kerran eläviä pelännyt, niin ei sitten

kuolleitakaan. Myös hän sanoi Sirkka neidistä pari asiaa, jotka

koskivat kovasti minun sydämeeni. Ja hän ryyppäsi yhä lisää pullosta,

joka hänellä oli mukanaan, ja antoi minullekin. Hänen sisunsa yltyi ja

nousi siitä yhä.

Kun kello oli vähän vailla kaksitoista, lähdimme yhdessä ulos. Oli

aivan samanlainen ilma kuin nytkin. Pohjatuuli kiskoi oksia puista

ja putoilevat lehdet löivät meitä kasvoihin. Pilvet olivat mustia ja

repaleisia ja kiitivät taivaalla hurjaa vauhtia. Kapea kuunsirppi

vilahti välistä niiden lomasta näkyviin. Se oli myrkynkeltainen ja

valaisi aavemaisesti puiden mustia, törröttäviä oksia. Tuuli oli

kylmä ja pureva. Eemelin päällä oli paksu, lämmin sarkatakki. Muistan

kadehtineeni häntä sen vuoksi.

Niin tulimme hautausmaan portille ja odotimme siinä kello kahtatoista.

Tuulen ulvonnan läpi kuulimme väliin vaimentuneesti tapulin tuuliviirin

ilkeän vingahtelun. Minun oli hyvin paha olla.

Kun kello oli täsmälleen kaksitoista, kulautti Haanperän Eemeli loput

pullon sisällyksestä kurkkuunsa ja löi pullon kiroten rikki hautausmaan

muurin kylkeen. Annoin hänelle hautaholvin avaimen ja hän aukaisi

raskaan, rautaisen portin sekä astui siitä hautausmaalle. Tuuli

paiskasi portin kiinni heti hänen perässään.

Eemelillä ei ollut mitään lyhtyä eikä valoa, niin kuin olikin määrä.

Kuulinkin hänen sen vuoksi pari kertaa kompastuvan hautakumpuihin ja

kiroavan katkerasti. Mutta sitten en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan

puiden oksissa ja tapulin ruostuneen viirin vingunnan.

Odotin odottamistani ja tunsin, kuinka kello tikitti taskussani. Se

tikitti äärettömän hitaasti, niin että jokaisen lyönnin välillä tuntui

olevan pitkä, pitkä aika. Ehdin ajatella melkein koko entisen elämäni

ja Ruusenmarkin ja Sirkka neidin jutun, istuessani siinä kosteassa

ruohossa hautausmaan muurin vieressä piippuani imien. Eikä piipun pahus

tahtonut oikein palaakaan, vaan sammui monta kertaa. Ja tuuli puhalsi

tulitikut aina sammuksiin, niin että lopulta pistin kyllästyneenä

piipun taskuuni.

Aloin olla levoton, sillä minusta tuntui siltä kuin olisi Haanperän

Eemeli ollut poissa jo monta tuntia. Mutta kun katsoin kelloani, oli

se vasta kolmetoista minuuttia yli kahdentoista. Juuri tällä samalla

hetkellä luulin kuulleeni jotain ääntä, aivan kuin rautalevyä olisi

kovalla voimalla lyöty kiveen ja kuin samalla joku olisi huutanut.

Ajattelin sen johtuvan vain omasta levottomuudestani. Arvelin, että

tuuli se ehkä vain ulvoi oksissa, enkä välittänyt siitä. Odotin yhä.

Vaivuin puoleksi uneen, sillä en ollut tottunut näin pitkään valvomaan.

Kun jälleen katsoin kelloani, oli se jo vähän yli kaksi. Nyt olin jo

todella huolissani, sillä Eemeliä ei vieläkään kuulunut palaavaksi.

Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus, että hän ehkä halusikin vain

peloittaa minua, kun olin häntä varoitellut, ja oli työnsä tehtyään

hypännyt muurin yli hautausmaan toiselta laidalta ja lähtenyt kotiin

nukkumaan.

Tämä ajatus kiukutti minua. Minua myös nukutti kovasti; siihen kaiketi

vaikuttivat nuo pari Eemelin antamaa ryyppyä. Lopulta päätinkin lähteä

kotiin. Eemeli kyllä varmaan tulisi aamulla luokseni, jotta voisin

käydä testamentin mukaisesti tarkastamassa, oliko työ oikein tehty.

Lähdin kotiin päin kulkemaan. Mutta kuta kauemmaksi hautausmaalta

ehdin, sitä vaikeampi oli minun olla. Jokin sisässäni sanoi, että tein

väärin. Ja kotona en saanut unen rahtua silmiini koko yönä.

Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Aurinko nousi ja tuli pilvisen yön

jälkeen hyvin kaunis päivä. Tuulikin oli lakannut puhaltamasta, niin

että oli aivan tyven.

Eemeliä ei vain kuulunut. Kun kello alkoi käydä yhdeksättä, kävi

levottomuuteni liian suureksi. Lähdin naapuritaloon ja kerroin Mattilan

vanhalle isännälle, joka oli tunnettu teräväksi ja viisaaksi mieheksi,

koko jutun ja pyysin häntä mukaani hautausmaalle.

Lähestyimme yhdessä rautaporttia. Mieleni oli niin raskas ja ruumiini

niin järkkynyt, että polveni eivät tahtoneet kestää. Jo kaukaa näimme,

että Ruusenmarkin hautaholvin ovi oli auki. Ja kun pääsimme lähemmä,

niin näimme, että se oli paiskattu auki kauhealla voimalla. Ovi oli

näet auetessa iskenyt kiviseinän kulmaan niin, että tuuman paksuinen

rauta oli taipunut kuhmuille. Sisällä vallitsi kauhea sekasorto.

Arkkujen lahonneet laudat olivat murtuneet ja jonkun ruumiin luita oli

lennähtänyt lattialle hajalleen. Mutta Ruusenmarkin arkku oli poissa.

Hautaholvin ovelta vei kirkon toiselle puolelle syvä ura, aivan kuin

raskasta esinettä olisi raahattu maassa. Kuljettua tietä merkitsivät

katkenneet pensaat ja kaatuneet ristit. Seurasimme sitä äänettöminä

ja peläten, sillä tunsimme, että kirkon takana saisimme nähdä jotain

kauheaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, olimme vähällä kompastua, sillä siinä

makasi Ruusenmarkin ruumis selällään kasvot taivasta kohti ja vasen

silmä auki himmeänä ja kiillottomana. Parin metrin päässä siitä oli

tyhjä arkku ja sen vieressä irtautunut kansi. Ja kannen päällä makasi

Haanperän Eemeli kasvot ruohoon painettuina.

Kun koetimme nostaa häntä pystyyn, huomasimmekin, että hän oli kuollut.

Hänen suunsa oli aivan ammollaan, ikään kuin hän olisi kuollessaan

huutanut hirveästi, ja kieli törrötti suussa paksuna ja sinisenä ja

paisuneena. Silmät olivat revähtäneet niin auki, että valkuaiset

näkyivät leveälti molemmin puolin silmäluomien päältä. Vääntyneissä

kasvoissa ja silmissä oli sellainen kauhun ilme, että Mattilan vanha

isäntä ja minä siunasimme itsemme vapisevin käsin.

Emme saaneet Eemelin ruumista irti arkun kannesta. Ja kun katselimme

häntä tarkemmin, näimme, että hän oli naulinnut takinliepeensä kiinni

arkun kanteen ja että naula oli kantaa myöten lyöty puuhun hopealevyn

reiästä.

Katsoimme kauhistuneina toisiamme. Kuvittelimme selvästi mielessämme,

kuinka Haanperän Eemeli oli pilkkopimeässä yössä, tuulen ulvoessa

puiden oksissa, tuntenut olevansa kiinni arkussa, kuinka hän oli

syöksynyt mielettömin voimin ulos holvista, paiskannut oven seinää

vasten ja huutanut ja raastanut arkkua perässään, kunnes se oli auennut

ja ruumis oli singahtanut ulos — ja kuinka Haanperän Eemeli oli samassa

lysähtänyt kuolleena arkun kannelle — — —»

Haudankaivaja lopetti juttunsa ja pirskautti miettivästi pitkän

syljen uunin eteen. Hänen silmänsä, joihin kertoessa oli kohonnut

kirkas hohto, muuttuivat jälleen sameiksi ja kiillottomiksi. Hetken

äänettömyyden jälkeen lisäsi hän vielä väsyneesti:

— Sellainen se oli kertomus Haanperän Eemelin kuolemasta. Siitä lähtien

olen minä joka ilta sulkenut hautausmaan portin kello yhdeksältä enkä

päästä enää ketään sinne pimeässä.