— Minä, Kolmen Auringon Laakson häviävän viikinkiheimon viimeinen
kuningas, olen käskenyt kaukaisesta frankkien maasta saapuneen isä
Anselmuksen kirjoittaa muistiin, niin kuin minä sen kerron, kertomuksen
retkestä Auringon Laskun Saareen. Sillä muuten tieto siitä häviäisi
minun mukanani ikuisen hämärän maahan, jonne esi-isäni ovat kerran
astuneet ja jonne minäkin, sukuni viimeinen, jonkun auringonkierron
kuluttua olen astuva.
Äitini kuului tarujen ylistämään kelttien kansaan. Isäni oli tuonut
hänet suurelta meriretkeltä valkeana sankarisaaliina ja tehnyt hänet
vaimokseen rakastaen hänen meriruoholta tuoksuvaa ruumistaan ja
hänen silmiensä syvää vihreyttä. Pitkinä talvina, jolloin aurinko
pakeni kauas lumisesta laaksostamme, lauloi äitini minulle vieraalla,
pehmeällä ja uneksivalla kielellä kummallisia lauluja, joita en
ymmärtänyt, mutta jotka kasvattivat sydämeeni kaipauksen kaukaisiin
maihin.
Niin kasvoi minusta nuorukainen, ja orjinamme olevat oppineet miehet
opettivat minulle itäisten ja eteläisten maiden viisautta. Ja kun
isästäni oli aika jättänyt ja hän oli lähtenyt palavassa laivassaan
merelle viimeiselle matkalleen, tuli minusta laaksomme pelätyn ja
mahtavan heimon kuningas.
Mieleni paloi taisteluihin ja soturikunniaan. Monena kesänä me
teimmekin vihatuilla lohikäärmelaivoillamme suuria meriretkiä viljaviin
alamaihin, frankkien hedelmällisille asuinpaikoille ja aina siniselle
Välimerelle asti, jossa taivas oli hehkuva ja aurinko kuuma. Sieltä
saimme laivanpartaita myöten saalista, ja minun nimelläni peloittelivat
äidit lapsiaan noissa viljavissa maissa.
Mutta niin olivat isänikin tehneet enkä minä tyytynyt tavalliseen
sankarikunniaan. Kun pimenevinä iltoina syysmyrskyt ulvoivat merellä
ja taivaalla lensivät mustat pilvenriekaleet kuin äärettömän suuret,
kirkuvat linnut, silloin kuningastuvassa juotiin kultaisista maljoista
eteläisten aurinkorinteitten maustettuja viinejä pelinoppien
kolahdellessa ja laulajien kertoessa sankarisatuja ja outoja tarinoita.
Mutta minun mieleni oli kaukana heistä. Ajattelin vain kertomuksia
Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt
ja jota merihirviöt vartioivat. Ei sankarimaine, ei tulinen viini, ei
kiihkeä, hillitön peli, eivät neitojen notkeat vartalot, joiden iho
oli silkkiä ja joiden pehmeässä lihassa piili huumaava nautinto, — ei
mikään voinut hillitä ikävääni. Päinvastoin minä jokaisessa uudessa
värähdyksessä, ohivilahtavassa katseessa ja vartalon kaarteessa
vaistosin tuntematonta maata ja sen salaisuutta.
Kerroin kaipuustani ja salaisista aikeistani toisille. Jotkut sanoivat
minua hulluksi, jotkut, että minut oli loitsittu, mutta muutamat,
joiden veressä oli seikkailun punainen kiihko, yhtyivät minuun.
Niin vihdoin keväällä, kun meri syntyi uudestaan ja mursi jääkahleensa
nuorena ja hillittömänä, kun kurkien kiilat saapuivat ja niiden kirkuna
kuulutti korkeudesta villiä kaipausta, me lähdimme matkaan. Työnsimme
vesille uljaimman lohikäärmelaivamme ja aluspuiden ulvoessa tunsimme
itsemme väkeviksi kuin jumalat aikojen aamuna astuessaan tuntemattomaan
maailmaan.
Lähtöpäivämme aamuna oli aurinko harmaitten pilvien peitossa ja
tuntureilta huusivat suuret pöllöt uhkaavia sanoja. Rannalle jäävätkin
olivat raskasmielisiä ja synkkiä. Mutta kun sata orjaa tarttui
raskaisiin airoihin ja lohikäärmekeula alkoi halkoa mustanvihreää vettä
kuin kotka halkoo ilmojen avaruutta, silloin me kajautimme elämän
ja seikkailun huudon, joka pani vuorenseinämät jyrisemään raskaan
pilvitaivaan yläpuolella, eikä meitä painanut mikään.
Me sousimme päivät ja yöt, aina airoissa sata orjaa ja purppuraiset
purjeet paisuen tuulessa. Ja tunsimme eteenpäinkiitämisen riemun ja
lauloimme ylpeitä, uhkaavia lauluja.
Kuljimme ohi alamaiden tuttujen rannikoiden. Kun mereltä näkyi keulamme
pelätty kuva ja purjeillemme punainen varjo, pakenivat ihmiset
metsiin ja kaupungeissa kaikuivat hätäkellojen kumeat lyönnit. Mutta
me emme välittäneet heistä ja pian jäivät taaksemme taivaanrannalle
häämöttämään sakaratornien haamut.
Kiidimme ohi Britannian sumuisten rantojen itämyrskyn siivin.
Otettuamme ruokaa ja vettä frankkien maan kaukaisimmasta kärjestä,
saavuimme suurelle merelle, jota vain harvat laivat ovat purjehtineet.
Tähdet oppainamme laskimme suoraan auringonlaskua kohti.
Taaksemme katosi viimeinen ranta. Olimme vain piste kahden
äärettömyyden välissä. Mutta me emme pelänneet, sillä suonissamme
virtasi meren kuninkaiden villi ja punainen veri.
Tuuli oli lakannut puhaltamasta ja vain näkymättömät mainingit
keinuttivat eteenpäin kiitävää laivaa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin
airojen natina hankaimissa ja puolialastomien orjien hurja laulu.
Me rakastimme merta ja joka ilta me uhrasimme sille, kun aurinko laski
ja punainen hämärä verhosi vihreän veden. Me kuljimme ikään kuin
veristä siltaa auringonlaskua ja raskaita pilviä kohti, jotka olivat
pudonneet aivan veden rajaan asti. Ja me tunsimme, että jumalat olivat
kuolleet ja että viimeinen elämä laivassamme kulki tyhjyyttä päin.
Mutta me emme pelänneet, vaikka tyhjyyden kammo kouristi sydäntämme
rautaisen pihdin lailla.
Aurinko oli laskenut neljätoista kertaa jätettyämme viimeisen rannikon,
kun ensimmäinen orjamme kuoli. Aamu alkoi sarastaa ja taivas ja meri
olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi vaaleanpunertavaksi usvaksi, joka
verhosi kaiken. Orjien vartalot kumartuivat ja nousivat jälleen
ponnistellen varjomaisina, ilman ääriviivoja usvan lävitse, eikä
kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes airojen loisketta. Silloin muuan
orjista kallistui taaksepäin luonnottomaksi kaareksi penkin yli, hänen
päänsä löi kolahtaen tuhtolautaan eikä hänen ruumiinsa sen jälkeen enää
värähtänytkään. Me irroitimme hänet kahleistaan soutua keskeyttämättä.
Hän oli terve, nuori ja väkevä, eikä ruumiissa ollut pienintäkään
haavaa tai merkkiä. Mutta hän oli kuollut ja me heitimme hänet laivan
peräkeulasta mereen. Usvan läpi näimme hänen vajoavan heti, mutta emme
kuulleet pienintäkään loiskahdusta eikä vesi pärskähtänyt ilmaan.
Kohta sen jälkeen aurinko hajoitti sumun, mutta se ei ollut tavallinen
aurinko: se oli jättiläismäisen suuri ja sen väri oli himmeänpunainen,
muistuttaen vereen ruostunutta sotakilpeä.
Sellaisena pysyi aurinko monta päivää ja liikkumaton meri alkoi
tulla levottomaksi. Siitä kuului outoja ääniä, nyyhkytystä ja aivan
kuin jättiläismäisen sotaorhin hirnuntaa, joka sai laivamme mastot
vapisemaan.
Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet meressä ainoatakaan elävää
olentoa. Sen pinta oli ollut liikkumaton ja jähmettynyt ja laivamme
oli halkonut sitä raskaasti ja vaivalloisesti. Mutta nyt nousi
pinnalle suunnattoman suuria poreita ja kuplia, jotka särkyessään
päästivät matalan, oudosti kulahtavan äänen. Muistimme tarinat suurista
merihirviöistä ja meidän ruumiimme läpi kulki vavistus. Mutta me emme
tahtoneet pelätä.
Seuraavana aamuna kuoli toinen orja samalla tapaa kuin ensimmäinen.
Yöt olivat mustia kuin kalman ovi. Pimeys aivan kuin tiivistyi
ympärillemme muuttuen aineeksi. Sytytimme soihtuja, mutta ne eivät
tahtoneet palaa. Emmekä me voineet juuri kuulla toistemme ääniä, kun
voimakkainkin huuto saapui korviin lapsen heikkona kuiskauksena.
Vain tähdet paloivat taivaalla. Ne olivat suuria kuin kilpemme
ja hehkuivat liesihiilten lailla punaisina. Emmekä me enää niitä
tunteneet. Mutta emme tahtoneet pelätä emmekä kääntyä takaisin,
sillä olimme sankarien sukua. Suuntasimme vain lohikäärmekeulamme
urhoollisesti auringonlaskua kohti. Mutta laulumme ei enää kaikunut
sellaisena kuin ennen. — Ja melkein joka aamu kuoli joku orjistamme
ilman mitään näkyvää syytä.
Oltuamme matkalla neljäkymmentäkaksi auringonlaskua syntyi myrsky.
Taivas ja meri muuttuivat mustiksi ja me sidoimme itsemme kiinni
mastoihin. Laineet vyöryivät korkeina kuin tunturit ja tuuli ja vesi
löivät meidät sokeiksi ja kuuroiksi. Tuntui siltä kuin purjeemme
olisivat kasvaneet ja me olisimme kiitäneet laineitten loivia rinteitä
ylös ja alas, ikuisesti auringonlaskua kohti, joka ainoa lauta ja
liitos ulvoen ja natisten. Joka hetki me odotimme laivan hajoavan,
mutta se säilyi kuin oudon voiman suojelemana, ja me kiidimme
mieletöntä vauhtia yhä eteenpäin.
Kukaan meistä ei tiennyt, kuinka kauan tätä myrskyä kesti. Nuorat,
joilla olimme itsemme köyttäneet kiinni, syöpyivät syvälle lihaan ja
merivesi kirveli hieroutuneissa haavoissa. Ei näkynyt aurinkoa eikä
tähtiä. Me olimme vain varjolaiva mustassa pimeydessä ja pimeyden
pyörteet tempoivat meitä kuin tunturihaamujen kädet. Yli pimeyden
kohosi vain myrskyn pauhuun hukkuen orjien tuskanulvonta, kun he
rukoilivat omia jumaliaan. Mutta me emme edes rukoilleet, sillä
tunsimme, että jumalat olivat täältä kuolleet.
Lopuksi me huusimme kuolemaa, sillä tuskamme olivat liian suuret.
Silloin taukosi äkkiä myrsky. Aurinko paistoi jälleen hehkuvan
siniseltä taivaalta, aivan kuin jättiläiskoura olisi pyyhkäissyt pilvet
pois taivaanrannan taakse. Ja laivamme keinui loivilla, sileillä
mainingeilla, kun meri vielä huohotti kiivastuksensa jälkeen.
Laiva oli säilynyt vahingoittumattomana. Joku raakapuu oli kyllä
katkennut, joku parraslauta murtunut, mutta kukaan ei ollut kuollut.
Ja me tunsimme myrskyn siivin lentäneemme sellaisen matkan, että sen
soutamiseen olisi kulunut kokonainen kuunkierros.
Silloin orjat puhkesivat huutoon: »Maata! Maata!» Ja me näimme
maininkien sileitten huippujen yli, että kaukana auringonlaskun
puolella kohosivat merestä kolmen kivestä rakennetun tornin huiput.
Aurinko oli kirkkaampi, taivas sinisempi ja meri kuultavamman vihreä
kuin milloinkaan. Arvasimme päämäärämme olevan lähellä. Mutta me emme
siitä erikoisesti iloinneet. Eikä meillä enää ollut jumalia, joita
olisimme voineet kiittää.
Orjat sousivat eteenpäin uusin voimin ja lauloivat hurjia laulujansa,
joiden kaiku kantautui kauas merelle. Vähitellen muuttuivat tornit
suuremmiksi ja merestä kohosi saari, jota kauniimpaa emme koskaan
olleet nähneet.
Meidät valtasi nyt jälleen viikinkien suvun sankarimieli. Me
himoitsimme suurta taistelua. Teroittaessamme miekkojamme ja orjien
kiilloittaessa meriveden ruostuttamia kilpiämme me lauloimme vanhoja
sotalauluja, joita jo esi-isämme olivat laulaneet laskiessaan
laivoillaan tuntemattomien maiden rikkaisiin satamiin.
Kilpien kumahdukset olivat pahaenteisiä. Meistä tuntui aivan siltä
kuin ei meidän jälkeemme enää kukaan laulaisi meidän laulujamme. Mutta
tahdoimme uskoa, että kumahdukset ennustivat pahaa niille, joita
vastaan kuljimme. Ja tahdoimme olla ylpeitä siitä punaisesta verestä,
joka suonissamme virtasi.
Tuli yö. Sousimme yhtä mittaa eteenpäin ja näimme tähdissä taistelun
kuvat. Aamulla verhoutui meri viheriään usvaan. Kun se hälveni, näimme
aivan edessämme, vain muutaman kivenheiton päässä, Auringon Laskun
Saaren.
Havaitsimme, että se oli kaunis ja rikas saari, jossa kasvoi suuria,
tuntemattomia puita. Sen keskellä oli vuori, jonka rinnettä ylöspäin
kulki viheriä juova, joka kaikesta päättäen oli outovärisellä kivellä
laskettu tie. Vuoren huipulla oli kolmikulmien muotoinen temppeli,
jonka kolme tornia kuvastuivat tummanvihreinä ja teräväpiirteisinä
taivasta vasten.
Edessämme oli lahdenpoukamaan rakennettu satama ja sen ympärillä
kaupunki, jonka kaikki talot oli rakennettu viheriästä kivestä.
Vedenrajaan ulottui pensasto, jonka valkeat ja punaiset kukat
kuvastuivat läpikuultavan veden pintaan. Saatoimme nähdä pohjan allamme
ja siellä huojui ruskeita, suuria leviä, joiden välissä pujahteli
pieniä kaloja. Kaikki oli aivan hiljaista. Ainoatakaan savunhattaraa ei
kohonnut taloista, emmekä me kuulleet ainoatakaan ihmisääniä. Meistä
tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi ollut kuollut.
Juuri silloin me näimme — näimme, että rannassa odotti meitä sotajoukko
liikahtamattomin, tihein rivein juuri maihinnousupaikalla. Saatoimme
nähdä viheriät vaipat ja pyöreät kilvet, joita ympäröi viheriä rengas
ja joissa tämän renkaan keskellä oli jokin kuva. Tämän piirteitä
emme voineet selvästi erottaa. Keihäitten kärjet olivat kirkkaat ja
rivimiehillä oli kupeellaan lyhyt, leveä miekka. Heitä laskimme ainakin
neljäsataa, ja meitä oli neljäkymmentä paitsi orjia. Mutta meitä
ihmetytti tuon sotajoukon äänettömyys ja liikkumattomuus. Se seisoi
metsänreunaa vasten värähtämättömässä asennossa, emmekä me nähneet
lippuja, emme kuulleet sotatorven ääntä emmekä erottaneet ainoatakaan
uhkaavaa huutoa.
Outo kammo valtasi meidät heitä katsellessamme. Mutta aurinko paistoi
hehkuvan siniseltä taivaalta ja me sousimme loppumatkan, niin että
vesi kohisi keulassa. Kuultavan veden pohjalta saattoi erottaa laivan
nopealiikkeisen varjon. Me päästimme viikinkien taisteluhuudon,
laivan kylki iski kumahtaen vihreästä kivestä hakattuun laituriin ja
me hyppäsimme maihin, pitäen kilpiä päämme suojana ja ollen hurjina
taisteluinnosta vihdoinkin tuntiessamme kovan maan jalkojemme alla.
Vastaamme syöksyi keihässade, mutta me torjuimme sen kilvillämme. Emme
vieläkään kuulleet ainoatakaan ääntä. Minut valtasi outo vavistus
katsellessani vihollisiamme. Heidän kasvonsa olivat aivan kalpeat,
melkein läpikuultavat, Välimeren aurinkorantojen marmoria muistuttavat,
suu oli kapea ja tiukasti kiinnipuserrettu, nenä ohut ja alaspäin
työntyvä, silmät pitkät ja soikeat ja tummat. Kaikki olivat meitä
päätään lyhempiä.
Mutta miehiä he olivat nuo viheriävaippaiset viholliset. Heidän
äänettömässä taistelutavassaan oli jotain kolkon kammottavaa.
Kukaan ei väistynyt paikaltaan. Me kahlasimme veressä ja miekkamme
tylsistyivät. Kukaan ei rukoillut armoa eikä antautunut vangiksi. Ja
kun me lopulta huohottaen ja uupuneina pysähdyimme, oli ranta täynnä
kuolleita ja verta ja murskautuneita aseita. Vihollisten joukossa ei
ollut ainoatakaan elävää. Haavoittuneet työnsivät itse äänettömästi ja
vaivalloisesti miekan omaan rintaansa.
Me lepäsimme ja hautasimme kuolleemme, ennen kuin lähdimme kaupunkia
ryöstämään, ja keräsimme vihollisten aseet ja koristukset. Saimme
suuren kasan sormuksia ja rintakoruja, jotka olivat kultaa tai outoa,
vaaleata ja painavaa metallia. Ja nyt me näimme, että kaatuneiden
vihollisten kilpien keskellä oli viheriään vaippaan puetun naisen kuva,
jonka kädet olivat kohotetut taivasta ja aurinkoa kohti.
Niin laski aurinko jälleen saaren taakse, ja se oli verinen kaikesta
siitä verestä, jota oli vuodatettu. Tuli yö. Orjat keräsivät puita ja
me sytytimme suuria rovioita rantaan. Ja orjat tekivät soihtuja, joiden
valossa me lähdimme kaupunkia ryöstämään. Tämä oli mahtava ja rikas,
ja me keräsimme rantaan kasoittain kultaa ja kalliita kiviä ja outoa,
tuntematonta metallia. Vielä milloinkaan ei mikään viikinkilaiva ollut
sellaista saalista saanut.
Löysimme myöskin naisia, jotka olivat paenneet rakennusten
piilopaikkoihin. Heidät me raastoimme esiin, mutta emme saaneet heitä
puhumaan ainoatakaan sanaa. He seisoivat edessämme aivan mykkinä,
ruskea tukka hajallaan viheriällä vaipalla. Havaitsimme heidät sangen
kauniiksi. Samoin tapasimme maan alaisissa holveissa ruskeasta,
kiiltävästä puusta tehtyjä pieniä tynnyreitä täynnä outoa viiniä,
josta kohosi tuntemattomien ryytien väkevä tuoksu. Rovioiden valossa
me sitten juhlimme koko loppuyön voittoamme juoden viiniä ja jakaen
saalistamme. Ja viini meni meidän vereemme ja teki meidät hurjiksi ja
hillittömiksi.
Minä näin, kuinka rovioiden punaisessa valossa seuralaiseni ja orjamme
raastoivat saaren neidoilta vaatteet ja kuinka uhrien valkeat ruumiit
värisivät kostealla maalla ja kuinka he peittivät kasvonsa hiuksillaan.
Mutta ääntäkään ei kuulunut heidän yhteenpuristetuilta huulillaan,
vaikka orjaimme rautakourat runtelivat heidän hentoa, nuorta
ruumistansa.
Seuraavana aamuna oli ranta ja kaupunki täynnä juhlan jälkiä ja
hävitystä. Sillä paikalla, missä oli taisteltu, ei kuitenkaan enää
ollut ainoatakaan ruumista. Ihmettelimme sitä suuresti, mutta
päättelimme, että naiset olivat ne yöllä haudanneet. Yläpuolellamme
kohosi vuorenhuipulla viheriä temppeli synkkänä ja uhkaavana auringon
kirkkaissa säteissä ja sen torneista lankesi musta varjo rannalla
nukkuvien orjien yli.
Lähdimme kulkemaan vihreillä kivillä laskettua, leveätä tietä
ylöspäin. Sen vierellä kasvoi suuria, outoja puita. Maistoimme niiden
hedelmiä, mutta huomasimme, että niissä oli kirpeä, pistävä maku.
Pienillä pelloilla kasvoi tuntematonta viljaa, jonka tähkät olivat
ruosteenpunaiset.
Ainoatakaan eläintä emme matkallamme nähneet. Kerran kuitenkin lensi
tiemme yli jotain, ikään kuin suuri, viheriä lintu, jonka varjo hipaisi
meitä jokaista. Kuulimme myös valittavan huudon, joka tuntui kuolleen
miehen pitkäveteiseltä valitukselta. Me päättelimmekin, että se oli
jonkun taistelussa kaatuneen vihollisen haamu. Nauroimme vain sille ja
lauloimme sankarien voittokulua kiivetessämme hitaasti vuorenrinnettä
ylös.
Aurinko paistoi aivan keskeltä taivasta ja varjomme oli vain pieni
läikkä jaloissamme, kun vihdoin saavuimme temppelin vierustalle. Se
oli hakattu suoraan viheriään kiveen, sillä korkeissa muureissa ei
ollut ainoatakaan saumaa eikä muurauksen jälkeä. Valtava portti, johon
oli kuvattu sotureita ja samanlainen viheriä nainen kuin kaatuneitten
vihollisten kilpiin, oli auki. Astuimme siitä kolmikulmaiseen pihaan,
jonka keskellä oli pyöreä, vihreitten pylväitten ympäröimä rakennus.
Juuri astuessamme pihaan vaipui joku miehistäni valittaen maahan.
Tarkastellessamme häntä huomasimme, että hänen eilisestä taistelusta
saamansa haava oli auennut pitkän kiipeämisen takia, ja hänen verensä
juoksi pihan vihreässä kivessä oleviin syvennyksiin. Kohta sen jälkeen
hän kuoli.
Piha oli kolmikulmion muotoinen ja sen länteen päin pistävät kaksi
sivua olivat pitemmät. Sitä ympäröi muuri ja jokaisessa kulmassa oli
kolmion muotoinen torni. Kiipesin yksin läntiseen torniin pimeitä
kiviportaita myöten ja huomasin sen aivan tyhjäksi. Vain tasaisella
katolla oli muutamia hiiltyneitä luita, joita ihmettelin, sillä emmehän
vielä olleet saarella nähneet ainoatakaan eläintä. Huipulta näkyi koko
saari. Sekin oli epäsäännöllisen kolmikulmion muotoinen.
Muuta asutusta ei saarella ollut kuin viheriä kaupunki kolmion kannassa.
Alas astuessani tottuivat silmäni jo tornin syvänviheriään valoon ja
minä näin seinillä eriskummallisia kuvioita ja tavantakaa toistuvan
kirjoituksen, joka oli tehty kreikkalaisia muistuttavin kirjaimin.
Opettajaorjani olivat lapsena minulle neuvoneet kreikkalaisten
kirjoitusmerkkien merkityksen, mutta tornissa oli liian pimeää
saadakseni kirjoituksesta selvää.
Astuessani ulos oviaukosta näin pihan keskuksessa olevan pyöreän
rakennuksen sisältä astuneen ulos naisen, jonka ruumista verhosi
olkapäiltä kiinnitetty viheriä viitta jättäen valkeat käsivarret
paljaiksi. Hän seisoi kahden pylvään välissä ja oli kohottanut
käsivartensa aurinkoa kohti. Koskaan en ollut nähnyt niin kaunista
naisia.
Hän ei liikahtanut eikä kääntänyt katsettaan meihin, kun kuljimme
häntä lähemmäksi. Mutta auringon paistaessa hänen silmiinsä — ja hän
kesti auringon katseen — saattoi nähdä, että hänen pitkissä, soikeissa
silmissään oli syvänvihreä väri.
Sitten vaipuivat hänen käsivartensa ja hän kääntyi meihin päin ja
katsoi meitä. Eikä hän kuitenkaan nähnyt meitä, sillä hän oli sokea.
Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, kun astuin häntä lähemmä ja kiinnitin
hänen ranteeseensa orjanrenkaan. Ja minä ihmettelin nähdessäni siniset
suonet hänen himmeän läpikuultavassa käsivarressaan. Sitten hän väistyi
edestämme, polvistui muutaman pylvään juureen ja verhosi kasvonsa
hiuksillaan. Mutta me astuimme hämärästä oviaukosta sisälle temppeliin
miekat käsissä ja kilvet kilahdellen toisiaan vasten.
Pyhättö oli pyöreä huone, jota vihreät pylväät jälleen reunustivat.
Seinustoilla oli kalpean viheriä hämärä, mutta pyhätön keskellä, jonne
auringonvalo taitavasti sovitetuista seinä- ja kattoaukoista kirkkaana
lankesi, oli matalalla jalustalla jumalattarenkuva, jonka nähdessämme
me pysähdyimme hämmästyneinä.
Se oli kokonaan vihreästä kivestä hakattu naisenkuva, jonka kasvot
ja käsivarret oli kohotettu taivasta kohti. Ruumista verhosi vihreä
vaippa, joka ulottui polviin asti ja oli kiinnitetty olkapäillä
kultaisin koristein samoin kuin saaren naisilla. Vaippaan oli kirjailtu
kullalla outoja kuvioita, joista tunsin ainoastaan ikuisuuden symbolin,
häntäänsä purevan käärmeen, jota ympäröi epäsäännöllinen kolmio. Ruumis
taipui taaksepäin sopusuhtaisena ja kuin syleilyyn antautuvana.
Patsas oli tavallisen ihmisen kokoinen, mutta outo valaistus sai sen
näyttämään paljon suuremmalta. Kasvot olivat äärettömän kauniit,
huulet puoliavoimet, mutta ilmeettömät. Silminä oli kaksi himmeiksi
hiottua, vihreää jalokiveä, jotka auringonsäteissä kiilsivät elävinä.
Patsaan jalustaan oli kirjoitettu sama lause, jonka epäselvästi olin
nähnyt tornin seinissä. Kumarruin tutkimaan sitä. Siinä oli kolme
sanaa, mutta niistä en saanut selvää. Jokaisesta puuttui yksi kirjain
sillä tavoin, että minun oli mahdoton edes arvata sanan merkitystä.
Sama lause oli myös kiveen hakattuna jokaisessa pylväässä, joita oli
kaksikymmentäseitsemän. Jokaisesta näistäkin puuttuivat nuo kolme
kirjainta.
Patsas oli aivan kuin elävä. Liikkuvissa auringon säteissä tuntui sen
ruumis värisevän. Meistä tuntui sillä kuin se seuraavana hetkenä olisi
ollut astuva alas jalustallaan. Ja kuitenkin me samalla tunsimme, että
se oli vain kuollutta, kylmää kiveä.
Se oli jumala, mutta se oli voitetun kansan jumala. Tartuin miekkaani
ja viilsin yhdellä vedolla auki viheriän vaipan, joka putosi maahan.
Edessämme seisoi viheriä jumalatar verhotta ja alastomana, kädet ja
koko ruumis ojentuneina aivan kuin intohimon syleilyyn. Kuva oli
kaikkia maallisia naisia kauniimpi.
Olimme aikoneet huutaa herjasanoja voitetun maan voimattomalle
jumalalle, mutta nyt seisoimmekin mykistyneinä sen kauneuden edessä.
Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä
väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme
paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui sillä kuin
hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin
käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi
eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä
lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.
Samassa näin hänen vasemmassa hennossa nilkassaan paksun renkaan, joka
oli tuota tuntematonta, vaaleaa metallia. Siihen upotetut jalokivet
säikkyivät ja säteilivät auringonvalossa. Toiset yrittivät irroittaa
sitä, mutta onnistumatta. Mutta minä keksin siinä sauman ja koskin
siihen. Heti aukeni rengas. Pistin sen oikeaan ranteeseeni ja se
sulkeutui napsahtaen. Enkä minä sen jälkeen ole saanut sitä enää
milloinkaan aukeamaan, vaan olen kantanut sitä neljäkymmentäkahdeksan
ajast’aikaa, mitkä tuosta päivästä ovat kuluneet, ja tulen kantamaan
siksi, kunnes aurinko on minulta pimentynyt ja tämä käsivarteni on
vain raukenevaa tomua muun tomun joukossa. Mutta jumalattaren jalkaan
jäi siihen kohtaan, missä rengas oli ollut, vaalea jälki, aivan kuin
ihmisen ihoon olisi hehkuvalla raudalla nopeasti piirretty ympyrä.
Pihalle astuessamme näimme, että pylvään juureen vaipunut nainen oli
kuollut. Korjasimme portin kohdalle kuolleen sotaveljemme mukaamme
ja kannoimme hänet kilpiemme päällä alas vuorenrinnettä laulaen
Ikuisen Hämärän laulua. Mutta minä ajattelin vain vihreän jumalattaren
ihanuutta ja aavistin myöskin toverieni ajattelevan häntä. Ja silloin
tunsin vihaavani heitä kaikkia.
Jälleen alkoi aurinko painua saaren taakse. Me juhlimme alhaalla
satamassa ja hävitetyn kaupungin taloissa, viini vaahtosi kultaisissa
maljoissa ja nopat kolisivat. Pelasimme naisista ja pelasimme kullasta
ja Auringon Laskun Saaren kalleuksista. Tunsimme olevamme väkeviä ja
tiesimme miekkamme teräviksi. Ja me väijyimme salaa toisiamme, mutta
kukaan ei puhunut mitään viheriästä jumalattaresta. Kuitenkin me kaikki
muistimme joka silmänräpäys, että hän, ihmeellinen, oli yksin tuolla
ylhäällä, jumalallinen ruumis alastomaan syleilyyn ojentuneena. Hänen
temppelinsä torneja ympäröi laskeva aurinko, muuttaen ne mustiksi ja
vihreiksi ja verenkarvaisiksi.
Kalpean vihertävä hämärä sakeni yöksi. Taivaalle syttyivät tähdet ja
rantaan roviot. Uusikuu nousi merestä punaisena ja äärettömän raskaana.
Mutta me emme voineet saada rauhaa, sillä rintamme täytti levottomuus.
Toverini riitelivät keskenään ensimmäistä kertaa matkalle lähdettyämme.
Sentään ei vielä ainoatakaan miekkaa paljastettu.
Vähän ennen keskiyötä tein minä päätökseni ja sanoin tovereilleni
lähteväni uudelleen vuorelle. Samalla kielsin ketään seuraamasta
jätkiäni. Minä olin kuningas ja minun sanani oli laki. Kuulin epäselvää
murinaa vastaukseksi, mutta kukaan ei vielä noussut minua vastaan
niskuroimaan. Lähdin matkaan ja otin miekkani mukaan, mutta raskaan
kilpeni jätin leiriin.
Kun olin päässyt tielle ja toisien näkyvistä, aloin juosta vuoren
rinnettä ylös, sillä levottomuuteni oli liian suuri. Kuu paistoi
punaisena ja sydämessäni paloi tuli, jota en koskaan ennen ollut
tuntenut ja joka teki oloni vaikeaksi ja sai minut huohottamaan.
Kulkiessani ohi tuntemattomien puiden poimin minä niiden hedelmiä ja
söin niitä, ja ne polttivat kurkussani, mutta se oli minusta suloisia.
Silmieni edessä tanhusi outoja varjoja, mutta minä en pelännyt,
sillä minussa oli uusi voima, joka sai minut juoksemaan ja lihakseni
voimaansa paisumaan.
Kuunvalossa saivat temppelin tornit ja muurit vihreäänsä syvän
punertavan vivahduksen. Pylvään juurella oli edelleen naisen kuollut,
kasaanpuristunut ruumis, mutta sen kasvot olivat kääntyneet kuuta
kohti, pää luonnottomasti taipuen olkapään yli. Ja sen silmät olivat
rävähtämättömät ja auki. Mutta temppelin sali oli aivan punainen
kuunsäteistä.
Pysähdyin pylväitten purppuraiseen varjoon. Kuvapatsas oli paikallaan.
Naisen ruumista kouristi intohimo ja vasemmassa nilkassa oli aavemaisen
kalpea juova siinä paikassa, missä rengas oli ollut. Hivelin hänen
ruumistaan, hänen rintojaan ja vyötäisten kaarta, ja niiden kylmyys
teki minut raivokkaaksi, niin että mieleni teki kuolla. Ja minä,
maailman mahtavimman ja pelätyimmän kansan kuningas, polvistuin
voitetun heimon jumalan eteen rukoillen häntä ja löin otsani kiviseen
lattiaan anoen, että hän ilmestyisi minulle ja antaisi minulle koko
viheriän ja kuultavan ruumiinsa ihanuuden. Sillä rakastin häntä ja
vereni paloi häneen.
Silloin kuulin ovella kilahduksen, aivan kuin metalli olisi koskenut
hiljaa kiveen. Ja kun käännyin katsomaan, näin tovereistani sen, jota
eniten rakastin, joka oli minun veriveljeni pelastettuaan kerran
henkeni frankkien maassa. Hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan
kuun punaisissa säleissä kylpevää alastonta jumalatarta. Näin hänen
kouristuvat kätensä ja sappeni alkoi nousta. Korotin ääneni ja uhkasin
häntä vihallani, koska hän oli käskyni rikkonut. Ja minä käskin hänen
palata sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta hän ei välittänyt minusta eikä uhkauksistani, tuskinpa kuulikaan
ääntäni, vaan lähestyi koskettaakseen kädellään jumalattaren paljasta
olkapäätä. Silloin vedin minä miekkani ja parhaan ystäväni veri juoksi
lattialle mustaksi lammikoksi ja hänen ylöspäinkäännetyt silmänsä
raukenivat ja särkyivät. Mutta minä en tuntenut katumusta, sillä näin,
että jumalatar oli kääntänyt päänsä ja hymyili minulle ja että hänen
kasvoissaan oli ilme, jota en osannut selittää.
Ja minä repäisin vaatteeni ja paljastin hänelle rintani, joka oli
ruskea ja väkevä. Ja minä polvistuin kylmälle lattialle ja vannoin
hylkääväni sukuni ja sen paikan, missä olin syntynyt, ja kaiken, mikä
minulle ennen oli ollut kallista, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua.
Ja jumalatar astui alas kiviseltä jalustallaan. Kohta tunsin, että
hänen vihreä ihonsa oli pehmeä ja kuuma ja tuoksuavainen. Pitkät,
soikeat silmät katsoivat minua polttavin katsein ja mieleni upposi
niiden vihreään tuleen. Kuiskailin hänen korvaansa intohimon
kuumia sanoja tuntien hänen ihanuutensa omaa ruumistani vasten.
Ja syleillessäni häntä minä kuulin, kuinka viimeiset veripisarat
parhaimman ystäväni ruumiista pirahtaen särkyivät kivilattiaa vasten.
Kun vihdoin raukeana vaivuin kylmälle lattialle suonissa viimeinen,
häipyvä kohahdus, oli hän astunut jälleen jalustalleen ja kohottanut
kätensä tähtiä kohti. Ymmärsin, että hän kirosi minut ja minun toverini
ja minun heimoni ja kaiken, mikä minulle oli ollut rakasta. Hänen
silmistään hehkui sellaista vihaa, etten koskaan ollut sellaista
nähnyt. Mutta mikään ei liikuttanut minua, vaan minä vaivuin suloisen
raukeana uneen, joka ei ollut unta, vaan kuoleman horrosta.
Aurinko oli korkealla, kun heräsin siihen, että kolme toveriani astui
temppeliin minua etsien. He olivat kalpeita ja surullisia ja mieleni
valtasivat synkät aavistukset. He kauhistuivat nähdessään lattialla
ystäväni ruumiin, mutta kukaan ei puhunut mitään, kun käskin heitä
kantamaan hänet ulos.
Toverini kertoivat, että yöllä minun poistuttuani oli syntynyt riita
ja taistelu kaikkien kesken. Eripuraisuus oli puhjennut vereen. Kaikki
olivat uskoneet toisten pettävän heitä. Ja pelinopan vähäinen siirto
oli saanut aikaan yleisen taistelun. Orjat olivat kiistelleet viinistä
ja naisista. Lopuksi oli henkiin jäänyt tuskin puoltakaan orjista ja
vain muutamia näiden kolmen toverini lisäksi, jotka vannottivat minua
kiireesti lähtemään saarelta, sillä täällä vallitsivat vieraat ja pahat
voimat.
Minä katsoin jumalatarta ja he katsoivat sitä. Ymmärsin, että sen kädet
olivat ojentuneet kiroukseen ja että sen kasvoilla oli pilkallinen
riemun ilme, mutta toverini eivät nähneet siinä mitään muutosta. Heidän
silmissään sekaantui hurjaksi hehkuksi pelko ja himo.
Silloin sanoin, että tahdoin ottaa laivaan mukaan vihreän
jumalattarenkuvan voittosaaliiksi. He säikähtivät, mutta kun sanoin,
että itse halusin vain sen ja että he saivat keskenään jakaa kaiken
muun saaliin, tulivat he iloisiksi. Mutta silti he eivät olleet
tyytyväisiä.
Käskin heitä kantamaan patsaan alas laivaan ja he kaikki koettivat
vuoroin, mutta kukaan ei saanut sitä liikahtamaan. Silloin tartuin
minä itse siihen ja heti nousi se minun syliini. Minä kannoin sitä
aivan niin kuin viikinkikuninkaat ainakin kantavat ryöstettyä neitoa
kotiinsa. Toverini ihmettelivät voimaani suuresti, vaikka itse en
tuntenut patsaan painoa juuri ollenkaan. Ja sen jalassa oli vaalea
juova ja omassa ranteessani raskas jalokivirengas.
Kun kuljimme hävitetyn kaupungin läpi ja sylissäni oli vihreän
jumalattaren patsas, repivät vastaamme tulevat naiset vaatteensa ja
sirottivat hiuksiinsa multaa. Mutta kun he näkivät käsivarressani
jumalattaren renkaan, oli heidän silmissään ihmetystä ja kammoa ja he
polvistuivat maahan ja kumarsivat minua.
Kannoin jumalattarenkuvan laivaan ja asetin sen pystyyn keulakannelle.
Me hautasimme kuolleemme yhteiseen hautaan ja annoimme orjien kasata
sen päälle kiviröykkiön. Mutta orjien ruumiit me heitimme mereen.
Kaikkiaan oli orjia jäljellä vain parikymmentä ja meitä kymmenkunta.
Lastasimme saaliimme laivaan ja se painui syvälle kullan ja kalliitten
kivien painosta. Lisäksi otimme mukaamme vettä ja viljaa ja hyviä
hedelmiä. Mutta emme iloinneet.
Oli jo yö, mutta emme tahtoneet jäädä enää hetkeksikään saarelle.
Nostimme purjeet ja lähdimme hiljaa soutamaan auringonnousua kohti
ohjaten kulkumme tähtien mukaan. Takanamme hävisi Auringon Laskun Saari
yön pimeyteen, mutta sen temppelin tornien varjo lankesi päällemme ja
me tunsimme sen varjon painon.
Aurinko nousi monta kertaa ja laski monta kertaa ja kuu kuoli ja syntyi
uudestaan. Orjiin tuli hirveä tauti ja he kuolivat toinen toisensa
jälkeen ruumis täynnä kammottavia paiseita. Meri oli uhkaava eikä
meillä ollut myötätuulta. Ja toverini valtasi kauhu, ettemme enää
koskaan pääsisi pois tällä tuntemattomalta mereltä.
Yöt olivat pilkkopimeitä ja joka yö heräsi vihreä jumalatar kivisestä
unestaan ja minä pusersin hänet syleilyyni keinuvalla laivankannella.
Hänen rakkautensa oli tuhoavaa, mutta sen ihanuus oli suuri.
Muutamana päivänä tulivat toverini luokseni ja sanoivat, ettemme
enää koskaan näkisi paikkaa, missä olimme syntyneet, ellen heittäisi
mereen viheriää jumalatarta, joka tuotti meille vain onnettomuutta ja
tuhoa. Mutta minä en suostunut siihen. Ja kun he tahtoivat väkisin
tarttua häneen, taistelin minä hänen puolestaan. Näin surmasin minä
viimeisetkin toverini ja käskin orjien heittää heidän ruumiinsa mereen.
Minuun ei ollut tullut haavaakaan, mutta nyt olin aivan yksin.
Tauti levisi levenemistään orjien keskuudessa, vaikka minä heti itse
surmasin ja heitin mereen jokaisen, jonka ihossa näkyi ensimmäinen
paise. He kuolivat toinen toisensa perästä. Kun kuu jälleen oli täysi,
olin ainoa elävä olento laivalla eikä ketään ollut purjeita hoitamassa.
Kuljin tuntemattomalla merellä ja annoin laivan ajelehtia, minne
se tahtoi. Minua ympäröivä jähmettynyt yksinäisyys sai ajatukseni
sekaviksi ja järjettömiksi. Mutta joka yö minä syleilin vihreätä
jumalatarta, vaikka syleilyssämme oli vain vihaa. Hänen rakkautensa imi
minusta elämän ja järjen, sen minä tajusin. Ja minä ajattelin monesti
sitä onnettomuutta, minkä hän oli minulle tuottanut. Minulla ei ollut
enää ystäviä eikä synnyinpaikkaa eikä uskoa hyviin jumaliin. Mutta
silti minä illan tullen syöksyin aina hänen syliinsä.
Tein kuitenkin vihdoin päätökseni. Vihaten hänen alastonta, vihreää
kauneuttaan, jonka vuoksi niin paljon jaloa verta oli vuotanut, heitin
hänet äkkiä muutamana päivänä vihreään, kuultavaan veteen. Näin hänen
vajoavan ja koko ajan katsoivat hänen pitkät, soikeat silmänsä minuun
veden lävitse. Mutta kun hän oli kadonnut äärettömään syvyyteen, kaduin
minä tekoani ja itkin ja viilsin itseeni haavoja miekallani ja sirotin
niihin kirvelevää tuhkaa.
Syntyi myrsky ja vesi kiehui hornankattilana. Nostin kaikki purjeet,
sidoin peräsimen kiinni ja köytin itseni keulamastoon. Laiva kiisi
kohisevassa pimeydessä tuntemattomaan suuntaan ja minä toivoin sen
hukkuvan, jotta itse olisin saanut kuolla sen mukana. Lopulta kuulinkin
parraslautojen murtuvan, pohjan natisevan ja raakapuitten katkeavan,
enkä tietänyt enää mistään enkä välittänyt mistään.
Kun jälleen tunsin auringon, olin rappeutuneessa hylyssä, jonka laudat
lohkeilivat ja mastot törröttivät katkenneina. Eikä keulassa enää
ollut lohikäärmeen ylpeätä kuvaakaan. Minut otettiin ohikulkevaan
hispanialaiseen laivaan, jonka miehillä oli värikkäät puvut ja käyrät
miekat, ja minusta tehtiin orja. En vastustellut, sillä en välittänyt
enää mistään, mitä minulle tapahtui tämän auringon alla.
Monen isännän käskettävänä jouduin sitten kiertämään kaikki eteläiset
maat ja opin tuntemaan niiden tiedon ja viisauden. Mutta mikään ei
tyydyttänyt mieltäni. Kaipaus kuihdutti ruumistani. Vasta ollessani jo
vanha ja väsynyt vapauttivat kansani heimolaisviikingit minut ja minä
pääsin palaamaan niille seuduille, joitten kuninkaaksi olin syntynyt.
Mutta heimoni oli sortunut ja hävinnyt. Viholliset olivat hävittäneet
synnyinlaaksoni ja rutto ja nälkä olivat siellä raivonneet. Tiedän,
että minä itse olen tuottanut kirouksen heimolleni, mutta en enää
välitä siitä, sillä olen jo vanha ja väsynyt.
Isä Anselmus, joka tämän on kirjoittanut muistiin vahvalle
pergamentille pyynnöstäni, on kertonut minulle tarinoita Valkeasta
Kristuksesta, joka oli lempeä ja hyvä. Hän on antanut minulle kirkkaina
päivinä mielen rauhan. Mutta kuitenkin antaisin kaiken rauhani, jos
vielä kerran saisin tuntea ruumistani vasten vihreän jumalattaren
alastoman ihanuuden ja jos saisin kuiskailla hänen korvaansa voimieni
päivien kuumia sanoja.
Neljäkymmentäkahdeksan kertaa on kevät sen jälkeen palannut
kierrokseltaan, neljäkymmentäkahdeksan kertaa on meri syntynyt
uudestaan, mutta ikäväni ei ole kuollut eikä kaipaukseni sammunut.
Joka yö minä suutelen käsivarteni timanttirengasta ja kaipaan ikuista
hämärää, jotta palavassa laivassa saisin lähteä viimeiselle matkalleni
yli sinisen ja säihkyvän meren etsimään häntä, jonka pitkät ja soikeat
silmät ikävöiden kutsuvat minua, hohtaen kuultavan veden lävitse
äärettömästä syvyydestä. —