Oma maa.
Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä;
Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees.
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi,
Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä,
Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa
Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot,
Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös.
Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!
Kallio.