Kulkiissani vainiolla
Kuulin Aunin laulavan,
Kuulin kuuset takalolla,
Kalliotkin kaikuvan:
Tuulan, tuulan tee.
Suksutellen mehu-miellä
Annin kumppaniks ma jäin,
Sanoen: "ka, laula vielä!"
Ja se armas lauloi näin:
Tuulan, tuulan tee.
Niin hän laulo hymy-huulin,
Sima-silmin, sulo-suin:
Hiljan hengiten ma kuulin.
Enkä muista muuta kuin:
Tuulan, tuulan tee.
Taivas leimahti ja loisti,
Kun hän istu vieressäin;
Suuta pyysin: "toisti, toisti"
vastas hän ja laulo näin:
Tuulan, tuulan tee.
Vapaus on rinnastani.
Rauha, riemu rientänyt,
Yöt ja päivät korvissani
Soittaa sama ääni nyt:
Tuulan, tuulan tee.
Kallio.
Toivotus.
(Suomalainen sonetti.)
Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Yrittävä sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla,
Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä,
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi,
Ja tuosta Suomalainen toivojensa
Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta näiden laulukahlettensa
Sen kieli halvaksi havaittu voisi
Siteistä muista päästä irrallensa!
Oksanen.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin
Ma kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin, --
Niin aina kiitteleisin
Suloista Suomea,
Ja Jumalalle veisin
Ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi
Myös meihin raukkoihin
Ja päivän paistaa soisi
Saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu
Oo satakielisen;
Heikoksi siipi luotu
Ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten
En huoli vaieta,
Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet
Keväällä ehtinee,
Niin kuullellessaan noita
Jo varpu vaikenee!
Suonio.
Suksimiesten laulu.
"Ylös Suomen poiat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan!"
Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään. --
"Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!"
Koti kontion on tuossa,
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää.
"Kuules, ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
"Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!" --
Hammasluske,
Keihäsryske
Kaiuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; --
Keihäs sattui rintahan; --
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. --
Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!
Vaan kun verivainolainen
Suomellemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää,
Käsi sauvan,
Toinen rauvan
Teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senki suksi saavuttaa.
Pelastettu,
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa.
Suonio.
Torpan-Tyttö.
(Runebergin mukaan.)
Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,
Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;
Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,
Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.
Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,
Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.
Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,
Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.
Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna,
Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.
Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen
Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.
Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?
Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;
Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan,
Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.
Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä
Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,
Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,
Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.
Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,
Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,
Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan,
Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.
"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,
Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!
Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,
Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."
"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,
Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt.
Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna,
Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."
Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,
Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin,
Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,
Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:
"Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,
Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"
Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,
Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;
Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen,
Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.
"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,
Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.
Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,
Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."
"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen
Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.
Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,
Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."
"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,
Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.
Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, --
Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."
Santala.
Sota-Renki.
(Suomennos, Runebergin mukaan.)
Vanha Spelt unoutettava onko? Ei.
Sota-Renki oli hän, isompi ei,
Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi,
Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.
Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa,
Samoin hevosta, hänen ajettavaa,
Oljko kaksijalka niuha askelistaan,
Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.
Miten meno, siten myöskin muut kujeet,
Ukon tukka hevon häntä vanuneet;
Luiska toi tomunsa koti-tallistansa,
Spelti nokensa omalta pankoltansa.
Missä noita nähtiin, aina viimeiset,
Naurun pilkkana olivat kumpaiset;
Unissaan hevoinen astui, kuormallansa
Makais ukko kuin omalla tilallansa.
Matka kuitenkin edisty hiljalleen,
Kohden Pohjolata mentiin verkalleen,
Pian puolen pohjanmaata kulkenunna
Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.
Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan,
Missä kulki missä viipyi, nauretaan;
Naurun alla ruoska räiskyen opettaa
Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.
Ei menossa, ei menossa muussakaan
Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan,
Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä,
Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.
Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin.
Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin
Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa
Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.
Ennen iltaa ensikerran voitettiin,
Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin;
Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan
Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.
Mieheen miehestä ehätti sanoma:
Kaikki valmiit lähtemähän huomenna,
Miehet, kuormat kuntohon hyvähän,
Aamu-puhteella iloiten etelähän!
Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin,
vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin
Uni tullut, into poltti miehen mieltä,
Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.
Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö,
Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö,
Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä
Päiviin koitto ruskottava syttymässä.
Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan,
Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan,
Oli kaikki entisessä laitoksessa,
Olj kuin matka entinen edessä.
Entinenkö matka? Eipä aivan niin,
Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin:
Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä
Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.
Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan
Blume silmiänsä uskonunnakaan;
Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen,
Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.
Niinkuin nuorukainen olj hän suorana,
Hartioille riippui tukka harmoa,
Posket puhdistetut paistoivat pimeessä
Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.
Nuori Blume aivan olj hämmästynyt,
"Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt,
Muullon muita laiskempi ja nokisempi
Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.
"Ken on no'en naamastasi hangannut,
Ken on harjan tukkahasi tunkenut,
Ken sua herätetyksi kerran saanut,
Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?"
"Nuori herra", siihen vanhus vastasi,
"Verkalleen omasta maasta kulkeepi,
Kansa kun häpeellä jättää koto-maata,
Kolkompi on olla valveella kuin maata.
"Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni?
Selvemmin häpeä siitä loistaisi;
Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani
Huolta kannoin, siitä noki naamassani.
"Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut,
Suomen sydän taas on meille au'ennut,
Ei enää pilattava oo kunniamme,
Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.
"Väkee nostata ja lyötä rumpua,
Yö kulunut on ja päivä valkeaa.
Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta,
Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta."
Kiljander.
Porilaisten marssi.
(Runebergin mukaan.)
Pojat kansan urhokkaan,
Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti!
Suomi viel' on voimissaan,
Vihollisensa veren saapi vuotamaan.
Pois, pois rauha toisapäin!
On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti.
Eteenpäin pois, rivittäin!
Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin.
Kallihinta
Tekoa toimitamme
Ja vuodattaa
Veremme on tapamme.
Eteenpäin jokainen vaan
Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan!
Se sotaviiri, kunniamme
Viitta, kulunut muinoisissa sodissa,
Jalosti liehu, loista, kehoita!
Viel' ompi helmanen sinua tallella.
Ei oo maamme milloinkaan
Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava:
Ei oo kuuleva kukaan
Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan.
Kaatuupi urhoollisin,
Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava.
Kaatua, tuo sankarin
Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin.
Miekka käteen,
Pois pelko! kuolla saamme
Maamme poveen,
Se ompi kunniamme.
Tappeluun ehättäkääm!
Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm!
Harvenneet rivit kankaillamme
Jaloja töitä kaunihisti toistavat.
Eteenpäin voiton viitta! Seisovat
Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.
Kiljander.
Armahan kulku.
(Kant. I osa, 174.)
Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkea vaeltanunna;
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppeämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mielusampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.
Etäällä minun omani.
(Kant. II osa, 42.)
Ei mun lauloa pitäisi,
Ei ilota ensinkänä,
Minun on kulta kulkemassa,
Minun vello vieremässä,
Minun armas astumassa,
Valkea vaeltamassa.
Etäällä minun emoni,
Maalla muulla marjaseni,
Mies pieni kiherätukka,
Matalainen saapasjalka,
Kymmenen kylän ylitse,
Sa'an taipaleen takana;
Tuuli ei päivässä tulisi:
Lintu ei lentäisi kahessa.
Tuuli kyllinki tulevi,
Linnut kanssa lentelevät,
Mie en tunne tuulen mieltä,
Tuulen mieltä, linnun kieltä;
Vaan kun tuttuni tulisi,
Ennennähtyni näkyisi,
Tuntisin ma tuon tulosta,
Arvoaisin astunnasta,
Jalan nuoren nousennasta
Sukan mustan muikunnasta
Käymästä kepeän kengän,
Helman hienon hiipsinnästä.
Virstan vastahan menisin,
Virstan kahen kaapsahtaisin,
Aitoja alentamahan,
Siltoja siventämähän,
Veräjiä aukomahan,
Porttiloita purkomahan.
Sitte kättä käppäjäisin,
Jos ois käärme kämmenpäässä;
Suuta kanssa suikkoaisin,
Jos ois suu suen veressä;
Kiini kaulahan kapuisin,
Jos ois kalma kauluksessa;
Vielä vierehen viruisin,
Jos ois vierus verta täynnä.
Arvan asettaja.
(Kant. II osa, 134.)
Neito arpoa asetti,
Laaitteli lastusia:
"Sano totta luojan merkki,
Juttele Jumalan arpa! --
Saattele sanomat mulle,
Varmat liitot liikkahuta,
Minne neito naitanehe,
Orpana otettanehe,
Marja maaniteltanehe,
Vesilintu vietänehe;
Nainhanko naapurihin,
Saaha'an salitupihin,
Leivän paksun paistajaksi,
Vehnäleivän leipojaksi.
Sano arpa syytä myöten,
Elä neien mieltä myöten!
Jos arpa valehtelevi,
Arpa lyöähän tulehen."
Arpa se ajattelevi:
"Kun sanoisin syytä myöten,
Neiti huolelle tulisi,
Poloinen pahoille mielin."
Ei sanonut syytä myöten,
Sano neien mieltä myöten,
Eikä tungettu tulehen,
Palamahan paiskattuna.
Käy unonen kätkyehen.
(Kant. II osa, siv. 176.)
Tuuti, tuuti tuomen marja,
Liiku, liiku lempilehti,
Nuku nurmilintuiseni,
Väsy västäräkkiseni,
Nuku, kun minä nukutan,
Väsy, kun minä väsytän!
Vaan eipä minussa liene
Lapseni nukuttajata.
Ei taia emo polonen
Saaha lasta nukkumahan.
Äiä on emolla huolta,
Paljo pantua muretta;
Uni ei tule use'in
Huolellisen huonehesen,
Kaihollisen kartanohon,
Murehellisen majahan.
Kun se ei emo polonen
Saane lasta nukkumahan,
Nukuta Jumala lasta,
Makauta Maariainen;
Saisin itseki levätä,
Lapsen orja olla jouten.
Uni jo ulkoa kysyvi,
Unen poika porstuasta,
Lausuvi lasin takoa,
Alta ikkunan anovi:
"Onkos lasta kätkyessä,
Pientä peitetten sisässä?"
Tule tuutuhun unonen,
Käy unonen kätkyehen,
Lapsen pienen peittehisin,
Vakaisen vaattehisin;
Anna maata lapsen pienen,
Levätä vähäväkisen --
Anna maata maan unia,
Maan unia, puun unia,
Maarian makeeta unta,
Pyhän pohratsan lepoa!
Huoliansa haasteleva.
(Kant. I osa, 159.)
Käyn mä kymmenen kyleä,
Samoan saan taloa,
En löyä sitä sisarta,
En sitä emosen lasta,
Jolle ma sanon sanani,
Haastan mielihauteheni.
Jos ma siskolle sanoisin,
Niin sanois sisar savulle,
Savu sen saisi patsahalle,
Patsas pihtipuoliselle.
Pihtipuolinen pihalle,
Piha pellonkyntäjälle,
Kyntäjä koko kylälle.
Virkkaisinko veikolleni,
Veikon nainen naisellensa
Veikon nainen naapurihin,
Naapuri koko kylälle.
Tahi jos virkan vierahalle,
Mainitsen kylän Matille,
Vieras sen viieksi panevi,
Kylän Matti kymmeneksi.
Niin kellen sanon sanani,
Haastan mielihauteheni,
Ettei muut muretta saisi,
Miero mieltä arvoaisi? --
Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtyisille,
Pakajan pajun vesoille,
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.
Morsiamen jäähyvästi kodillensa.
(Kalevala 14 run. 297-528.)
Neito parka huokaiseikse,
Huokaiseikse, henkäisekse,
Itse itkulle hyräytyi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lässäp' on nyt muien lähtö,
Liki saanut muien liitto,
Minun lähtöni lähemmä,
Minun liittoni likemmä,
Vaikk' on läyli lähteäki,
Erota tukala tunti
Tästä kuulusta kylästä,
Kaunihista kartanosta,
Jossa kasvoin kaunihisti,
Ylenin ylen ehosti,
Kaiken kasvanto-ikäni,
Lapsi-puolen polveani."
"Enkä tuota ennen luullut,
Enkä uskonut ikänä,
En mä luullut luopuvani,
Uskonut eroavani
Tämän linnan liepeheltä,
Tämän harjun hartiolta;
Jo nyt luulen, jotta luovun,
Jopa uskon ja eroan,
Ero- on tuopit tyhjettynä,
Ero- juotuna oluet,
Kohta korjat kännettynä
Päin ulos, perin tupahan,
Lappein ison latohon,
Kaiten katja-huonehesen."
"Millä nyt erotessani,
Lähtiessäni katala,
Millä maksan maammon maion
Sekä taattoni hyvyyen,
Millä veikon armauen,
Mielisiivot siskoseni?"
"Kiitän mä iso sinua
Entisistäni eloista,
Murkinoista muinaisista,
Parahimmista paloista."
"Kiitän mä emo sinua
Nuorna tuuviteltuasi,
Pienoisna pieltyäsi,
Rinnoin ruokkieltuasi."
"Vielä kiitän veikkoseni,
Veikkoseni, siskoseni,
Kostelen koko perehen,
Kaikki kasvin-kumppalini,
Joien joukossa elelin,
Kasvoin kanssa kasvin-aian."
"Ellös nyt hyvä isoni,
EIlös ehtoinen emoni,
Tahi mun sukuni suuri.
Heimokuntani heleä,
Tuosta huolelle ruvetko,
Saako suurelle surulle,
Jos menenki muille maille,
Kulkenen johon kuhunki!
Paistanevi luojan päivä,
Kuu luojan kumottanevi,
Tähet taivon välkkynevi,
Otava ojentunevi
Ilmassa etempänäki,
Maailmassa muuallaki.
Ei yksin ison pihoilla,
Näillä kasvin-kartanoilla."
"Lähen nyt tästä kuin lähenki,
Tästä kullasta koista,
Ison saamasta salista,
Äitin kesti-kellarista;
Heitän suoni, heitän maani,
Heitän heinikko-pihani,
Heitän valkeat veteni,
Heitän hiekka-rantaseni
Kylpeä kylän akoille,
Pasikoia paimenille."
"Heitän suot sorehtijoille,
Maat heitän maleksijoille,
Lepikot lepeäjille,
Kanervikot kaahlajille,
Aita-vieret astujille,
Kujavarret kulkijoille
Pihat pitkin juoksijoille,
Seinä-vieret seisojille,
Silta-lauat siivojille,
Lattiat lakasijoille,
Pellot heitän peuran juosta,
Salot ilveksen samota,
Ahot hanhien asua,
Lehot lintujen levätä."
"Lähen tästä kuin lähenki
Toisen lähtijän keralla,
Syksyisen yön sylihin,
Keväisen kierän päälle,
Jott' ei jälki jäällä tunnu,
Jalan isku iljangolla,
Hangella hamosen toimi,
Helman hiepsintä lumella."
"Sitte toiste tultuani,
Kotihini käytyäni
Eipä äiti ääntä kuulle,
Iso ei itkua tajunne,
Jos ma kulmilla kujerran,
Pää-laella laulattelen,
Jo on nousnut nuori nurmi,
Kasvanut kataja-pehko
Iholle imettäjäni,
Kasvopäille kantajani."
"Minun toiste tullessani
Näille pitkille pihoille
Muut ei tuntene minua,
Kun ne kaksi kappaletta:
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs,
Nuo on piennä pistämäni,
Neitona vitsastamani."
"Emoni mahonen lehmä,
Minun nuorna juottamani,
Vasikkana vaalimani
Ammoa rikottelevi
Pitkillä piha-rikoilla,
Talvisilla tanterilla,
Tuo minua tuntenevi
Kotoiseksi tyttäreksi."
"Isonen iki-oronen,
Minun piennä syöttämäni
Neitona apattamani
Hirnua rikottelevi
Pitkillä piha-rikoilla
Talvisilla tanterilla,
Tuntenevi tuo minua
Kotoiseksi tyttäreksi."
"Veikkoni ikuinen koira,
Minun lasna syöttämäni,
Neitona opastamani
Haukkua rikottelevi
Pitkillä piha-rikoilla,
Talvisilla tanterilla,
Tuo minua tuntenevi
Kotoiseksi tyttäreksi."
"Muut ne ei minua tunne
Kotihini tultuani,
Vaikk' on vanhat valkameni,
Entiset elo-siani,
Sioillansa siika-salmet,
Asemillansa apajat."
"Jää nyt pirtti terveheksi,
Pirtti lauta-kattonesi,
Hyvä on toiste tullakseni.
Kaunis kaaputellakseni!"
"Jää nyt sintsi terveheksi,
Sintsi lauta-siltanesi,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kaaputellakseni!"
"Jääpä piha terveheksi,
Piha pihlajaisinesi,
Hyvä on toiste tullakseni,
Kaunis kaaputellakseni!"
"Jätän kaikki terveheksi,
Maat ja metsät marjoinensa,
Kuja-vieret kukkinensa,
Kankahat kanervinensa,
Järvet saoin saarinensa,
Syvät salmet siikoinensa,
Hyvät kummut kuusinensa,
Korpinotkot koivuinensa!"
Silloin seppo Ilmarinen
Koppoi neien korjahansa,
Iski virkkua vitsalla,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi järven rannat,
Järven rannat, pellon penkat,
Kaikki mäntyset mäellä,
Puut pitkät petäjikössä,
Tuomikko tuvan takana
Katajikko kaivotiellä,
Kaikki maassa marjan varret,
Marjan varret, heinän korret,
Pajupehkot, kuusen juuret,
Lepän lehvät, koivun kuoret!"
Siinä seppo Ilmarinen
Läksi Pohjolan pihoilta;
Jäivät lapset laulamahan,
Lapset lauloi, jotta lausui:
"Lenti tänne musta lintu,
Läpi korven koikutteli,
Suostutteli meiltä sorsan,
Maanitteli meiltä marjan,
Otti tuo omenan meiltä,
Vietteli ve'en kalasen,
Petti pienillä rahoilla,
Hopeilla houkutteli:
Ken nyt vie ve'elle meitä,
Ken joelle juohattavi?
Saapi saavit seistäksensä,
Kolataksensa korennot,
Olla sillat siivomatta,
Lattiat lakaisemalta,
Pinttyä pikarin laiat,
Tuopin korvat tummentua!"
Itse seppo Ilmarinen
Nuoren neitonsa keralla
Ajoa kahuttelevi
Noita pohjan rannikoita
Simasalmien sivutse,
Hietaharjun hartioitse,
Somer soitti, hiekka helkki,
Reki vieri, tie vilisi,
Rahe rautainen ramasi,
Jalas koivuinen kolasi,
Kapia patvinen pasasi,
Vemmel tuominen tutasi,
Vinkui vitsaiset saverkot,
Vapoi vaski-renkahaiset
Juostessa hyvän hevoisen,
Hyvän laukin laukatessa.
Ajoi päivän, tuosta toisen,
Ajoi kohta kolmannenki,
Käsi ohjassa orosen,
Toinen neien kainalossa,
Jalka laialla rekosen,
Jalka toinen viltin alla.
Virkku juoksi, matka joutui,
Päivä vieri, tie lyheni,
Päivänäpä kolmantena
Aletessa aurinkoisen
Jo sepon koti näkyvi,
Tuvat ilman tuulottavi,
Noki nousi nuoraisena,
Savu paksuna pakeni,
Tuprusi savu tuvasta,
Ylös pilvihin kohosi.