Runollista.
Huokaus työtä aljettaissa.
Herra, Luoja taivasten,
Isä armias ihmisen,
Tukemme ja turvamme,
Edessäis nyt nöyrrymme.
Taivahan Sä tähtineen,
Maan ja ilman täytellen
lhmehiä kaikki loit,
Kaikki lahjat meille soit.
Sult' on päivän kirkkaus,
Kukkasenki kauneus,
Sulta ihmisjärki myös,
Kaikki Herra on sun työs.
Suo siis, että voisimme
Hyvin käyttää kuntomme,
Työllemme suo siunaus,
Toivollemme tointumus!
Oksanen.
Rukous-virsi.
Isänmaan suojeluksesta.
(N o 321 Runebergin virsik.)
Jumala, maamme suojele
Ja voimallasi varjele,
Sodan ja rauhan retkillä,
Surun ja riemun hetkinä.
Tää ompi meille rakkahin
Ja aina kaiken kallihin;
Muu maa, jos vielä millainen,
Ei meille oo sen vertainen.
Isämme täällä syntyvät,
Elivät, uskoon yhtyvät;
Tääll' on asunto meiänki
Sama elo, elantoki.
Ja tääll' on kansa kasvava,
Samoja teitä polkeva,
Samaa kun mekin tunteva,
Samoin kun me rukoileva.
Jumala, hoia heikkoa,
Meiän suloista Suomea,
Se armossasi kasvata,
Kuin kastehella kasvuja.
Siunaa jokaista henkeä,
Jok' ompi sille ystävä,
vaan soihmaajansa sortele,
Kadehtiansa kaatele!
Olkoon se aina omanas,
Vapaa, väkevä, viljakas.
Ja runsas rakkaudessa
Ja täynnä Henkes armoa.
Oot päästänyt pimeestä sen,
Kun kuorestansa kukkaisen,
Se siis alati, armias,
Valaise valkeudellas!
Sanasi on se valkeus,
Se maan ja taivaan kirkkaus;
Suo, että meille selvästi
Se loppumatta loistaisi.
Kiljander.
Sionin muisto-virsi.
(N:o 102 Runebergin virsik.)
Vieressä virtain Baabelin,
Oi suurta surkeuttamme!
Kun itku-silmin Sionin
Mietimme muistissamme.
Suloiset soittimemmekin
Pajujen oksiin pantihin
Juur' pitkin rannikoita.
Ken taisi soittaa kahleissa,
Ken veisaella vankina,
Ken orjana iloita?
Oli se aika riemuisa
Jo mennyt maise juuri,
Ja pakanoiden joukossa
Surumme oli suuri.
Ne lausuit meille pilkaten:
"No, laula kansa riemuiten
Ja veisaile ja soita!"
Ken taisi soittaa kahleissa,
Ken veisaella vankina,
Ken orjana iloita?
Jerusalem, sun pyhäsi
Jos unhottaisin milloin,
Niin tarttukohon kieleni
Lakehen suuni silloin.
Mun rauhani, iloni maa!
Tykösi taas palautua
Halajaisin ja soisin.
Vapaana siellä soittaa saan
Ja veisaella ainiaan,
Iloinen aina oisin!
Kiljander.
Lohdutus haudalla.
(Vossin mukaan.)
Ellös surko! -- kaipaukses,
Itku vaikein
Turha on; tyhjä voivotukses,
Huoli haikein.
Kyyneleet ei kyllä auta,
Saatunsa pitääpi hauta;
Ei palaja tänne, ei,
Jonka tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankiaapi
Lailla kukkasen,
Neitoselta tempoaapi
Surma sulhasen,
Ikivanhalta varansa,
Imevältä ruokkijansa;
Viepi vihkimäisiltään
Morsiamen yljältään.
Liha on kaikki kaatumassa,
Niinkuin heinänen,
Maaksi mainen maatumassa,
Mut ei taivainen.
Hän nyt, josta kannoit huolen,
Tähtitarhan tuolta puolen
Katselee jo ystävää,
Hauallansa itkevää.
Tieto, taito tarkoittaapi
Parempaisuutta,
Sydämemme kaipoaapi
Olevaisuutta;
Kalmako kadotteleisi,
Nekin maaksi muutteleisi?
Turha'anko meiät loi
Luoja, toivon meille soi?
Kuvoaan ei meihin Luoja
Suotta painanut;
Ruumis vaan on sielun suoja,
Jonk' on antanut.
Tämä peite laukiaapi,
Pian maaksi raukiaapi,
Koska henki lasketaan,
Kotihinsa kutsutaan.
Astu taivahasen taasta
Ajatukseni!
Hauan tuolle puolle maasta
Lennä luontoni!
Sielt' ei tauti, tuska tuima,
Sota, rutto, kuolon voima
Eroittele milloinkaan
Tuttavia toisistaan.
Ahpa päivää autuasta! --
Toinen toisaan
Tervehtivät: vanhin lasta,
Sulho neitoaan!
Siellä luojan laupiuutta,
Voimoa ja viisautta
Levon maassa lauletaan,
Voiton virttä veisataan.
Pian päivä päätynynnä
Lie jo meiltäkin,
Jäsenemme jäähtynynnä
Ehkä kohtakin;
Välttäkäämme harhateitä,
Että etsittäissä meitä
Valmihina oltaisiin,
Kotimaahan tultaisiin!
Lönnrot.
Marian murhe.
(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)
Murehella haikealla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.
Sydän sykki surkiasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuosi tulvanaan.
Voi sen tuskaa verratointa
Vaivattaissa viatointa
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kuin hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Ken ei itkun pisaroita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään!
Kuinpa äitin neidellisen
Poika hurskas, taivaallinen
Käytetähän kärsimään!
Jesust' äiti pilkattavan
Näki, ynnä kiusattavan
Synnin tähden maailman;
Kuuli hänen ristin alla
Nääntyenkin siunaamalla
Kiusaajansa kostavan.
Voi sit' äitin kärsimystä!
Hänen kanssans' yhdistystä
Etsiä minun pitää;
Palavalla sydämellä,
Kyyneleillä kylvetellä
Herran ruumista pyhää.
Poveheni, äiti, paina
Haavat vuotamahan aina,
Joita vuosi Poikasi,
Vuosi ruoskin suomittaissa
Sekä ristin naulittaissa
Tähden suurten syntini!
Häntä tahdon katsastella,
Hartahasti huokaella
Päivieni päätteesen.
Kyyneltesi kumppaliksi
Ja surusi toveriksi
Jään mä ristin juurehen.
Mua ellys eroittako,
Luotasi pois luovuttako,
Pyhä, puhdas impyinen!
Veisata valitus-virttä
Tahdon, ja syleillä hirttä,
Joll' on poikas ainoinen.
Mua hänen haavoissansa
Hautele ja vaivallansa
Pojes päästä synnistä,
Häntä kuulemaan kehoita,
Taivahan taloon osoita
Viimeisenä päivänä!
Ristinsä tukeni olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi
Käydessäni kuolemaan.
Oksanen.
Orvon kuolo.
(Madjarin kielestä.)
Ken yönsä tuolla viettelöö
Sisällä kalmiston?
Jo kaksitoista kello lyö,
Ja vaiti kaikki on.
Se orpo on, kuin kova
Suru ahistelee,
Kun äiti armas, ainoa
Ei nousekkaan enee.
Nyt haudalla hyvän emon
Kujertelee polo:
"Oi, äiti, oi, niin raskas on
Nyt poikasi olo!"
Sinun manalle mentyä
Pois luota lapsesi,
Missään ei oo nyt tuttua,
Joka hyväilisi.
Ja ei sano enää kukaan:
"Rakas mun poikani!
Kamala nyt jo kolkko vaan
Ja kylm' on suojani."
"Mut täällä vieressä sinun
Miks' en jo maata saa?
Ka, kylmä, kylmä talvi on --
Polo minua, ah!"
Näin yöllä orpo poikanen
Itkein kujertelee, --
Ja talven tuuli tuimanen
Yhä viheltelee.
Ja hyyksi poskella pojan
Se kyynel kylmistyy,
Hän ei havaitsekkaan, miten
Jo hanki tyrmistyy.
Mut ympärillä kirkkomaan
On kuolon kolkkous
Ja ääntä muut' ei kuulukkaan
Kuin tuulen huokaus.
Viimein ylös yritti hän,
Mut maahan vaipu vaan,
Ja pois uneen ikuisehen
Vajosi vaivoistaan.
Ingman.
Merimiehen morsio.
(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee,
Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Kauasko kuleksinee,
Kauanko mua muistanee?
Näkisin hänen mä vielä,
vaan on kyyneleeni tiellä.
Lentäisinkö lintuna,
Sorsana, kajavana;
Niin jos kunne kullan veisi
Aalto, en jälelle jäisi.
Jos kuin kauas kulkisi,
Seuroaisi siipeni;
Siipi kuin suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Siipiä en saanut -- saan
Huivin huiskehella vaan,
Kyyneleistä kastuneella
Jäähyväiset viitteellä.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea,
Vaikka ei etäällä aivan
Vieläkin näkisin laivan.
Lönnrot.
Väsyneen valitus.
Runebergin mukaan.
Jo hetken oon nyt heilunut
Mä kirves käissäni,
Ja hongan oisin kaatanut,
vaan vaipu voimani.
Olj ennen mulla kuntoa.
En siilon uupunut;
vaan vehka-leivän syötyä
On ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin
Jo tästä seudusta,
Niin leivän ehkä löytäisin
Ja palkan vaivasta.
Vaan vaikka siellä saisinki
Ma ruu'an runsahan,
Niin vaikiaa on kuitenki
Mun saada matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
Niin siellä herttaset?
Ja oisko kummut, kukkulat
Kuin meillä metsäset?
Ja tuoksuisikko tuomikko
Niin siellä laaksossa?
Ja laulu kullan soisikko
Noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
Min tuuli tempasi,
Niin raukka hänki eksyvi,
Ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi
Jo köyhän kansansa,
Ja syksyn tullen siunavi
Sen vielä vuoronsa.
Salmelainen.
Simson ja Salamo.
(Topeliuksen mukaan.)
Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut
Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.
Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit,
Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.
Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa,
Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.
"Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan,
Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan."
"Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks
Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks."
"Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis,
Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!"
"Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais,
Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais."
"Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan,
Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan."
"Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa
Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa."
Salmelainen.
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuletti kaupunkihin,
Kadusta juoksemaan?
Olois on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkyis, lähde-parka,
Luvaton täällä on.
Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sinun ne surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan,
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivä paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukka-parvet,
Hohaja honka-puut.
Jos kirkkaan silmäs' oisit
Hämeessä auaissut,
Niin hieta-kankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sinusta voimaa jois,
Ja reunallais levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savoon tai Karjalaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Norossais huojumaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppa-miehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Veteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kes'-öillä kulkeneet
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse viimein oisit
Liikkeelle lähtenyt,
Välitse kukka-kumpuin
Ja vaarain vierrellyt,
Sitt' äitisi sylihin
Lopulla puuhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Vaan kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuletti kaupunkihin,
Kadusta juoksemaan.
Olois on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkyis, lähde-parka,
Luvaton täällä on.
Oksanen.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mielelleni nyt
Suloinen Savon maa!
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnellensa tyytynyt.
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat
Ja vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaiset,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Salot sen kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä ponneton,
Ja tuulet lauhkeat.
Ja kussa tähdet tuihkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat,
Kuin Savon taivaalla?
Tok yhden vielä arvannen,
Jonk' suihke armaampi.
Se silmä on Savottaren,
Johonka loiste taivosen
Sekä sini suli.
Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi ellös ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhäks keksittiin.
Monesti pelto kultainen
Sinulla kellerti,
Kuin meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin.
Kuin meitä vainot löit;
Kuin vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmen suut;
Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomen maan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja minust' ei mikään niin soi
Kaikesta minkä luoja loi,
Kuin "armas Savon maa."
Oksanen.
Pääskylle.
Pääskynen, pieni,
Miksikä meille
Aina kesiksi
Leutosi luot?
Miksikä tänne,
Pohjolan maille,
Aina suviksi
Lempesi suot?
Laaksoset siellä,
Koissasi, armas,
Eivätkö aina
Loistelekaan?
Eikö myös taivas,
Rikkahin riemuin,
Paistele sulle,
Kirkasna vaan?
Eivätkö immet,
Palmikkopäiset,
Aina ilolle,
Lempeä tuo?
Poikoset myöski,
Leikissä lemmen,
Eivätkö aina
Riemuja suo?
Käköiset siellä,
Armahat linnut,
Eikö huhuille,
Laulelekaan?
Eikö myös ruusut,
Kukkakedoilla,
Laksoissa loista,
Hohtelekaan?
Tyynöset lammit,
Lauhkeat rannat
Taivoa, maata
Eikö kuvaa?
Eikö myös kaste
Taivahan mettä
Lehdille, maille,
Nurmelle kaa?
Lämpimät päivät,
Auringon ruskot,
Huilut ja soilot
Meiltä katoo;
Pois sinä lennät
Kotihin jälleen:
Luoja sen tiennee,
Tulletko taas!
Kuule sä armas,
Sinne kun joudut,
Kaikille kuisku
Korvihin näin:
Pohjolan maalla,
Suomen saloilla,
Talven majoiss' on
Lempeä myös.
F. Polen.
Lintuselle.
(Runebergin mukaan.)
Sanoppa laulu-lintu,
Selitä sirkkunen,
Mitenkä niin sinulla
Yhä rinta riemuinen!
Varahin aamusilla
Iloisen äänesi
Mä kuulen, iltasilla
Suloisen soittosi.
Pesäsi kyll' on pieni
Ja tyhjä aittasi,
Vaan yhtä kaikki ompi
Iloinen mielesi.
Sä huolta huomisesta
Et tiedä ensinkään,
Jos pienintä palaista
Ei eineheksikään.
On monta, joill' on siat
Eloa täynnänsä
Käsissä maat ja vallat
Ja ruunut päässänsä;
Mut aamuhetket heiltä
Ilo on kaukana,
Sinä kun uuden päivän
Alotat laululla.
On paljon parempi
Tok' onni ihmisen.
Ja kuitenkin osaansa
On tyytymätön hän!
Hän saattaisi jos hengen
Sinulta ottoa,
Ja kuitenkin sä kiität --
Hän moittii onnea.
Oh, miksipä hän aina
On niin nurehtiva,
Kun kaikki ansiotta
On saanut luojalta!
Ja miksi toisinansa
Hän viel' ilostelee,
Kun aina tyytymättä
Yhä vajaelee!
Ah, laula, laula, lintu,
Ylistä onneas!
En huokauksillani
Se'ota lauluas.
Te'e vastakin pesäsi
Liki pihoani,
Ja tyytymään opeta
Mua myös osahani!
Lönnrot.