Aamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen
pakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: "oikein oli lystiä kuulla
eileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta.
Lupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi
hupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia
tietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen
sisiliskoja pelännyt."
_Opistolainen_: "Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua,
nimittäin _vaskikäärme_ (anguis fragilis), _vesikäärme_ (coluber
natrix) ja _kyy-käärme_ (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole
vähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan
myrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. -- Vaskikäärme,
joka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva,
kuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut
käärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas
ovat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä.
Sentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista
eikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on
hän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet
ihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos
joku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa
ruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki
helposti."
_Isäntä_: "Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen
olevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä
hännälläänki pistelevän."
_Opistolainen_: "Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä
mitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua."
_Isäntä_: "Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein
niin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä;
mutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?"
_Opistolainen_: "Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja
kasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea
sitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä
kaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa
hän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat
ikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite
eroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen
silmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein
myrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan
myrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä
maita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa.
Ennen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä
lypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska
luultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. -- Muutamissa
ulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan
Suomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut."
_Isäntä_: "Hullukos tuota koittaneekaan!"
_Opistolainen_: "Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja
pitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa."
_Isäntä_: "Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen
kuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja
useinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä."
_Opistolainen_. "Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä
tulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei
ole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa."
_Isäntä_: "No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?"
_Opistolainen_: "Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen.
Se asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi
ja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi.
Kyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden
on syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet
muuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki
käärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä
on myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia."
_Isäntä_: "Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä
tahtoo turmella."
_Opistolainen_: "Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on
ylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden
juurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä
hampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella
oleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta
juoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja
turmelee veren ihmisen ruumiissa."
_Isäntä_: "No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä
mitään toimita."
_Opistolainen_: "Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa
sylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka
elatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa,
mitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän
ruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet,
mitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät,
kadoten ruumiista pois. -- Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä
ruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on
murtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki
sitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole,
tarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä."
_Isäntä_: "Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme
kyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä
välttämättömästi kuolema?"
_Opistolainen_: "Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia,
jos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei
vielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen
puremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka
jäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat
eli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda,
mutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti.
Jos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin
taudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta."
_Isäntä_: "No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin
tietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi."
_Opistolainen_: "Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun
tietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla
kovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta
leviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja
liha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla
eli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että
ensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli
käden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja
sillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle
pannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan."
_Isäntä_: "Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen
jotakin apua?"
_Opistolainen_: "Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä
tavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty
maahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa
tiimassa tulleet terveeksi."
_Isäntä_: "No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?"
_Opistolainen_: "Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin
seuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä
pantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry
maidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus
asettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä."
_Isäntä_: "Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin
näytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän
jalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla
pieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin."
_Opistolainen_: "Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille
semmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää
valhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan
laatimia."
_Isäntä_: "Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?"
_Opistolainen_: "Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne
sen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua."
_Isäntä_: "No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä,
ja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?"
_Opistolainen_: "Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei
käärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä
koska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon
jollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset,
varsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja
käräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä."
_Isäntä_: "Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien
selviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia
ihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä,
itikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava."
A.E. Nylander.
10.
Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.
_Suomi_ on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä
aina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi
Suomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme
meille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on
paras perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan
ole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki
muutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille
asuinsioillensa etäältä _idästä_.
Heidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan
sisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla
vietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä
Suomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he
länsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki
_Uraalitunturien_ poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan
nykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi
suurempaa sukua, joista _Hämäläiset_ elivät etelämpänä aina
Uraalitunturista _Laatokkaa ja Äänistä_ eli Oniegajärveä kohdin; ja
_Karjalaiset_ taas pohjoisempana _Vienanmeren ja Vienanjoen_ ranteilla.
Täällä oli myöskin _muinainen Perma_, jossa Suomalaiset satoja
vuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin
Suomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja
kihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin
sukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan
sanotaan _kuninkaiksi_. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä
varsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä
hallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä
valtakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko
ja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin
uutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat
varsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja
muista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa
kaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi
ja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui
omituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja
pakanallinen.
Arvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja,
mutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden
muistomerkkien puutteessa täytyy seurata. -- Tämmöisen tarinan
mukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä
korkean tarhan sisällä _pyhä metsä tahi puisto_, jonka keskellä
seisoi kulta-koristuksilla kaunistettu _epajumalan kuva_; ja tarhan
portilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät
kaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita
tallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen
tavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa
sitte haudattiin tähän pyhään puistohen. -- Kuin taas lapsi syntyi,
haudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle
maahan.
Taas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman
kaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella
rakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja
kiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä
täytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva
_naispappi_, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen
hiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja,
härkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi
kuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. -- Temppelin
ulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta
sisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi
kiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista
koristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän
kaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä
vahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.
Permalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös
kiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin
Norjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne.
Ensimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan
Norjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen
Kristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle.
Tähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt
muita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja
kalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja
hyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi;
vaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa
ja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa
pohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt
Norjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet
vaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen,
valaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja
tavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta
ja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä
toisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki
käyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän
kotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio
nimi.
Mutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet
Permassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä
suinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset
_Kaarli ja Toorer Huuti_ sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna
1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs _Islantilainen_
kirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli
ja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten
kanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät
laivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja
kulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä
aarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi
onnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla
toiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille
toverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko
kannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta
Toorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut,
tahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään
_Jumalan_ kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi
maahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat
torviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. -- Työn tuskin pääsivät nyt
Norjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.
Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa,
vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin _Venäläiset_
ja varsinkin heidän _Noukorotiin_ vasta perustama valtansa. Tämä
kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia
veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät
vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079
kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan _Svietoslavitsan_, joka oli
tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa,
mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat
osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla.
Varsinkin koska _Mongolialaiset_ siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja
kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri
paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta
ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen
asunto _nykyisessä Suomessa_. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että
tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa
heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat
tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.
11.
Mathias Aleksanteri Kastrén.
Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä
pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen
matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka
paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia,
joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen
kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko
välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä
tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset,
Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja
yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin
on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua,
muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että
ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan
Suomalaisten veljiksi. -- Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään
Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen
joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se
on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa,
ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten
jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän
heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet
loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja
arvossa pitää, oli _Mathias Aleksanderi Kastrén_. Hänen elämästänsä
aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.
Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä
oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä
vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla
raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin
poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi
kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta
sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni
v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla
Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle
herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä
vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa
Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen
lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi
häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista
luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä
kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän
enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina
oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista,
vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin
Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä
tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin
Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä.
Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä
sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut
sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi
hankkia leipänsä.
Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden
lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs
virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi.
Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät
itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella
asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien
kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli
Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä
muinaistarinoita.
Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi
hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan
virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta
huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä
siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta
toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen
unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä.
Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran
kerinnyt saada. -- Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin
toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin
tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun
Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja
sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla
kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén
opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin
toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin
matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.
Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten
koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat
muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei
tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt
mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan
päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi
ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta,
läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen
Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita.
Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa,
kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa
olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten
muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja
taidolla tehty.
Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä
tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa.
Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti
ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt
lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät
Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen,
kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen
vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa
aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä
asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan
kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan,
jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan
pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro
jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa,
kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli
hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne
saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän
sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet
noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin
tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen
niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni
taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden
innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan
toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi
rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli
Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä
suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin
Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti
pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen
kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa,
johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun
järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi
itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten
kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten
Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa,
johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä
liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan:
"vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani,
turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin
tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin
päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka
on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin
elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät
ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille
vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle
on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän
heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden
kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää,
rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään
kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen
pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen
rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni
näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin
paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi
kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä
havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani
toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan
emosta sijinneet."
Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo
aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella
matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä
v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.
Kauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana
ollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa.
Jokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun
lopulla _suurelle matkallensa_. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä,
vaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in
kaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta
selville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin,
jossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien
seuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä
vuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä
läksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian
pohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä
vaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä
hatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin
ett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä
täyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä
myöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että
vesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut
ulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä
pyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi,
ja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi
saattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in
kivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli
Kastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.
Keväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas
eteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa
oleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla
tutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita
Ostjaki- sekä Samojediheimokuntia. -- Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in
terveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä
alinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat
luulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä.
Vaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää
kaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849
Helmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.
Terveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä
ja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi
tainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa
palkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan,
sanoen: "Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava
hädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin
että luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi
itseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän
asti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen
luopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen
vastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään
vieraan palvelukseen. -- Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja
tyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani."
Tämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen
yli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista
siinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi
määrättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt
keisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään
itse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. -- Siitä oli riemu suuri
koko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, -- mutta
toisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia
vaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, -- jo Toukokuun 7
päivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.
12.
Kreivi Pietari Braahe.
Suomea hallitseva.
Kuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka
evankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin
kedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa,
jonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen
ko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa
mainioina, ja näihin kuului _Kreivi Pietari Braahekin_. -- Hän oli
syntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä
kotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen
entistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni
sieltä valta-virkoihin.
Osoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän
vaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna
1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle
omansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja
tätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa
tosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa
ja varsinkin "nuijasodan" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti
sortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä.
Päähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin
maakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet
keskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet
vaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa.
Vapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti,
kohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja
harvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla
taisivat tuskin "Isämeitää" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee
ilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan
uskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset.
Paljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen
täytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin
papiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun
piispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta.
Arvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja
kansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat
toiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset
muuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin
jäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää
apua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli
kaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan
tuo? Sillä aina _Klas Flemmingin_ ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa
ja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi
poistettu?
_Suomen päälliköksi_ tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi
kovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen
matkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki
maamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin
maaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä
meritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri
kertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen
matkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin
ja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta
Kreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka
terveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.
Näistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka
silmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki
ne myöskin parannella, -- Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille
ja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä
ylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin
suureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista
etua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja
häntä sanottiin yleisesti "maanisäksi," samoin kuin hallitus-aikaansa
kauan jälkeensä päin kehuttiin "kreivin ajaksi." Tätä tarkoittaa vielä
nytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen
"kreivin aikoina," siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa
oli aika onnellinen maassamme. -- Näistä päivin alkoikin Suomi taas
voimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe
oli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja
säännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista
hyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen
pakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla.
Sen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden
tunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon
ja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava,
sen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää
Raamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset
suomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ
tulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat
hinnaltaan kalliita, -- ne painettiin muka Ruotsissa, -- ostettiin
niitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa.
Braahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin
asetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat
pantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan
eri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun,
Pohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin
perustettiin korkeampi opetuspaikka "kymnaasin" nimellä ja samanniminen
korkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 _yli-opistoksi_. Kreivi
Braahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti,
määrättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti
hän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa
hallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan,
nimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi
vuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme
hyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja
rakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon
_Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki_, jota perustajansa nimeltä
sanotaan myöskin Braaheksi. -- Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli
Braahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria
parannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä
tehden luottamuksella sanoa: "minä olin maakuntaan tyytyväinen ja
taas maakunta minuhun." Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar
Kristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä
tyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.
Nyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa
maan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta
muinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella.
Ja kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin
Suomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi
Braahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli
kelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja
siksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani,
rakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme
hyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.
13.
Kaarina Maunutar.
Mainion isänsä Ensimäisen _Kustavin_ kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki
14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja
Kaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan
hallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä
jälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he
vähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus
kasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska
päälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa,
josta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä
raskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni
vainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen
edes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta
raskaista hallitus-toimista.
Useammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa
eivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki
rakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina
Maunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan
vartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin
kapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät
pitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen
elatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet
kuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen
hempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja
määräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina,
ijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui
piankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille
mieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi
yhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti
onnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta
yksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen
aikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita
kaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi
myös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen
rakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi
Kaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa,
sillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa.
-- Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan
tyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan
avio-puolisoksensa.
Kansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan
edellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi.
Ja vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei
kuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta
hovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin
Eerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika
sekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos
ei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he
viekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä
kuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki
havaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi
pahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin
vihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.
Näin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden
valheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia
murheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen
Melarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen
kanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla
vietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella
myöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki
silloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä
tähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas
kuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin
kuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas
Sauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on
useampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan
heistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:
"Ei Kaarinalla rikkautta,
Mitäpä siitä huolinkaan;
Hänellä ompi rakkautta,
Ja se paras minusta vaan.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."
"Jos ruunu päässähän ei loista
Loistaapi muoto kaunoinen.
Parempaa en tunne toista,
Jos onki muista hupainen.
Seuratkoon tuiki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."
"Muut lennelköötkin korkialle,
Mun ompi maassa matkani.
Ja sen mä näytän maailmalle
Ett' ompi Kaari kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."
"Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp' en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän."
Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli
halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin
salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua.
Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä
nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa
korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas
pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa
kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa
parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki
suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut
vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta
vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti.
Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi
edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli
päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen
jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa
vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli
varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki
tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.
Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin
aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. -- Eerikki oli
veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi
Herttuakunnassaan _Suomessa_ aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta
vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi
nai _Puolasta_, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan
tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla.
Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja
käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut,
vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli
heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan
puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä
piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi
Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin
vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin _Gripsholman_ linnassa.
Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä
kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin
häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. -- Kohta sen jälkeen näytti
kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden
mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin
vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa
sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja
vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt
Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut,
sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin
mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi
jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa
_Suomessa_, johon viimein vuonna 1581 lisäsi _Liuksialan_ kuninkaan
kartanon _Kangassalan_ pitäjässä.
Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana,
kaksi lastansa _Henrikki ja Arnolti_ kuolivat jo nuorella ijällä, ja
poikansa _Kustavi_ eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä _Sigri_
oli naimisessa Suomen laamannilla _Henrikki Totilla_. Vävynsä,
tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä
rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa.
Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot,
tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen
asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä
mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin
rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina
Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten
hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu
muistomerkki vieläkin on tallella.
14.
Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.
Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin
vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla,
ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa
kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille
Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja
hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen _Kustavi Adolf_. Hän
ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan
päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä
vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.
Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta
yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa
valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille
heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista,
nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että
siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa
puolesta heiltä uskollisuuden valan. -- Siitä ilmoitti hän
alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi
muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän
syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka
näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta
taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että
ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi
ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja
koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se
hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa
vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän
asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon
ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt,
Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun
tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen
taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."
Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja
sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, -- kukaties
ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti
kyyneleitä.
Kohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa
ja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa,
joka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan,
kunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä
vasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen
päästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin
_Ruben_-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt
vähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko
väestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla
sanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili
Hänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi
kaikkein läsnä olevaisten silmihin. -- Sen keksi kuningas ja sanoi
väellensä: "elkööt itkekö, -- mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni!
Sillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne,
parahin kristitty on parahin sotijakin."
Saman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan
julmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen
irstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti
Jumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa
ympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki
raakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti.
-- Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman
esimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko,
josta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja
hänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja
hurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.
15.
Johan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.
Kerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä
muistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla
nyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen
toisensa puheella olla.
Niinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt
jutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko
ihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin
suuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut
ja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko
ihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat
hitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri
vaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen
aikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin
hankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä
kallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta
taitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi
tämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan
niin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista
kirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa
piplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se
ei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin
harvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat
ja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi
kolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo
melkoinen rikkaus ko'olla.
Vaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa
sitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä
saanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä
hyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana
tavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa
raudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki
kirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan
veisi. -- Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa
kirjaansa.
Köyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä
milläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän
tautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen
henkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli
tähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei
lapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa
heille suullisesti neuvoa taisivat. -- Tätä surkeutta olisi kyllä
vielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi
vihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain
tekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti
sulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi
uusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.
On muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin
kaupungissa Saksanmaalla _Johan Guttenberg_ kirjapaino-keinon keksi
ja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa
keinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo
kauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen
tavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi
hän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä
vasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty
kirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate
painettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin
sivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja
_Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt_.
Painanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli
sittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa
olisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla
kirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle
eripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja
nämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset
pian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät.
Tätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli
puustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste,
kunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan
sivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi
nyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja
yhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan
vaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas
pian kuluivat kelvottomiksi.
Guttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti
ja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät
kalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin
että hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä
hedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties
keskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä
hänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä _Johan Fausti_
ja hänen veljensä _Jaakoppi_. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän
keskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa
Faustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta
Guttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas
toveri taas, nimeltään _Pietari Schöffer_, viraltaan pappi.
kela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta
viimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt
kerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä
kaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä
tulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten
saatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä
ennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen
kirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti.
-- Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli
Davidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi
kokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle
sekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret
rahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella
halulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat
tähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi,
olivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin
Faustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät
heitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet
kirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin
kansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella
tapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin
maailmassa käypi. -- Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon
oli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli
suuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan.
Samoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan
saanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli
kirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja
valoa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa
ja mainitsee.