Opettavaista.
1.
Maailman rakennus.
Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko
maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia
palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman
monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä
talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun
ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat
pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo
arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme
semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. -- Me sanomme heitä
tähdiksi.
Kaikista tähdistä näyttää meille _aurinko_ suurimmalta. Sen säteet
ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät
sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla.
Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä
_kuu_ meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan
palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon,
eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota
me sanomme _taivaaksi_, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko,
kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös
_maailman kappaleiksi_, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.
Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko _maailmaan_.
Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi
_maata_. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän
maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin
meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä
maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja
oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä,
kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä
on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät.
_Merkuurio_, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää
sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa
sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka
on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee
365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä
aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen
väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa
häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä
ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä
auringosta on näiden tähtien joukosta _Neptuuno_, joka matkallansa
aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. -- Tykin kuula lentää
nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta
maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.
Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät
aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä
_kierto-tähdiksi_. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä
myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin
kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden
myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. -- Muut lukemattomat tähdet
taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia
tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme,
valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään
loistavia tähtiä sanotaan _kiintonaisiksi_. Meidän aurinkomme on siis
kanssa tämmöinen _kiinto-tähti_, mutta luultavasti muita suhteen sangen
pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka
kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos
eivät olisi sitä paljoa suuremmat?
Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa
rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta,
joka kaikki nämä ihmeet loi! --
2.
Maasta ja sen asukkaista.
Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että
maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka
sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on
muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme
näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian
lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee
jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on
ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa
siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen
kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. -- Varmaan olette
jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette
semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin
aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa
kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän
varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä
nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän
itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin
seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja
sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme
kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme
siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä,
sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat
vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo
useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.
Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan
ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita,
mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen
päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen
pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä
mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri
ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin
tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen.
Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa
sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja
pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat
puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään
pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja
kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja
koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin
aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin
soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa,
vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.
Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei
sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on _vettä_. Tätä
taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee
joka haaralla suuret _valtameret_, joissa vesi on suolaista. Isompia
maita näiden vesien keskellä sanomme _mantereiksi_ ja ja'amme heidät
viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: _Euroopa, Aasia,
Afrikka, Amerikka ja Austraalia_.
Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka
niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin
on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä
vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt
paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu
sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen _kansaan_
kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta,
joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä
erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä
maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla _valkea
iho_, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä
ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja
Austraalian kansoilla _musta_, sametti-siliä iho eli karva, kähärä
villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme
näitä _Neekeriläisiksi_ yhteisellä nimellä.
Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa _kellanruskiat_ ja
Amerikan alkuperäiset asujamet _vaskipunaiset_. -- Melkein kaikissa
tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää
eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea
kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä
kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi.
Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin
ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. -- Siellä täällä tavataan
mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän
korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi.
Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy.
Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.
3.
Maasta ja sen tuotteista.
Ilma kuin ei kaikissa tienoin _maata_ ole yhtäläinen mutta muutamissa
maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa
taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei
maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne
viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat.
-- Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä
nimellä _maan tuotteiksi_. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka
tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme,
joita sanomme _luontokunniksi_. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä
maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista,
jotka nimeltänsä ovat: _eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi
kivennäis-kunta_.
Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia
viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet
viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat
juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole
kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen
siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto
lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin
käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän
tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi
viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin
vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat,
vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten
kansain kesken _kaupankäynti_ syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa
maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.
Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne
viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon
laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin
esimerkiksi _Lapissa_, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin
laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari
sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät
varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla
ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi
asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää
metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita
ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä
Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset
suojelevat sitä kovassa kylmässä. -- Tavallista karjaa ei näillä
tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon _poroja_, joista on
Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista
kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä
metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta
kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan _jäkälää_
ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta
kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan _vaatimiksi_,
lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi
hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän
käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin
hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa.
Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian
kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä
peninkulmaa. Lapin reki taikka _ahkio_ on näöltään kuin keskeltä
katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä
hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta
eri-nimellä _pulkaksi_.
Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista
valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja
muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia
aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja
neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja
köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin
on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja
tavara.
Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa
tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on
maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä.
Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja
ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat
sietää ja kärsiä. Niinpä on _Elehvantta tahi Elehva_ noin seitsemän
kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin
on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa
päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen.
-- Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita
hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen
tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan
säännöstä _Kameli_. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen
juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin
helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.
Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita
ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä
alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta
tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään
kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan
tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan
muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken
vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon
satonsa perähän. -- Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja
laatunsa.
4.
Ajan luku muinaisina aikoina.
Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi
sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti
kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät
sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja
keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan
onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina
aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen
muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään
näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva
pituus ja koko johdatti vähitellen _tiima-lautojen_ tekohon. Tämmöisiä
patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan
seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen
jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain
kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan
apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna
ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä.
Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi
ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa
yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla
merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan
kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat
kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän
keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden _vesi-uuriksi_.
Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni
pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan,
joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa
toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina
alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa
taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän
kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten _Kyyros_-nimisen kuninkaan
aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä
sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390
jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian
kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti
kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin
laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä
laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio
_Harun al Raschid_ vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle
_Suurelle Kaarlolle_. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti
tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle
kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin
tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain
tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina
ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä
palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli
kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet,
joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.
Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia.
Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja
talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina
aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä
tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä.
Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen
lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua,
kumottiin koko näin laadittu _hiekka-uuri_ toiselle päällensä.
Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat
kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat.
Semmoisia _tiima-lasia_ nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla
kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin
vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden
vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta
voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.
5.
Nykyisten kellojen keksintä.
Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan
kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki
vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta
niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä
kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki _rattailla
käyvät kellot_, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta
tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.
Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen
toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa
löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä
_luoti-kelloja_ käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen,
vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia
senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla
teki Ranskalainen munkki _Gerbert_, joka sittemmin hallitsi paavina
II:n _Sylvesterin_ nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti
viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet
lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344
valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello
sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan
maalta mainion _Heinrich von Wich_-nimisen kelloinekijän joka valmisti
Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen
kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen
kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan
semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.
Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia,
ett'eivät _heilurin taikka pendelin_ puutteessa käyneet tarkasti.
Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija
_Galilei_ (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua
katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää
yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin
eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin
kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka
sitä alati piti liikkeessä.
Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä,
kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa
lakkarissa. Tämmöisiä _lakkari-kelloja_ valmisti ensiksi eräs
Saksalainen, nimeltään _Pietari Hele_, Nyrenberg'in kaupungissa
noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa
ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki
_Nyrenbergin_ muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä
aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello
sopimahan sormuksen kantaanki.
6.
Luonnon ihmeitä Islannin saarella.
Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä
vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa
peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan
perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.
Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava
jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset
ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen
vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys
ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden
vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen
puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja
paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren
seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä
jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas
pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi
puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi
sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että
ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat,
niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja
hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta
eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen
seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne
voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä,
tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä
hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.
Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen
sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se
saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki _Hekla_, vaikka hän
ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen.
Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan
sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen
syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän
jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa
tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä;
jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta
tuntuu ihan kuumalta.
Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen
sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia
paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman
päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen
leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea
savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee
ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin
paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen
peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen,
kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita.
Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja
samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki
kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen
pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi
päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla
virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria
laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.
Yhdenlainen vuori on _Katlegja_. Se ei tosin tulta usein suihkuta,
vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki
vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys
halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita
aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti
rasittavia vesitulvia. -- Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli
niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli
maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli
hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia,
kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia
ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä.
Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti
semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt.
Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi
semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin
päiväsydämellä.
7.
Ukosta kuussa.
Keskustelu.
Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa,
haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti
sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa
taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin
silmänsä etsisi meitä? -- Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin
katsella!"
Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta
katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään
näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli
kappale kuu oikeastaan ompi?"
_Antti_: "Enkä tiedä. -- Miksi häntä itse arvelet?"
_Elsa_: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."
_Antti_: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on
tuolla äitimme aitassa."
_Elsa_: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja
suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"
_Antti_: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; -- nyt sen vasta havaitsen!
Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä
on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."
_Elsa_: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin
Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi
lysti tietääksemme! -- No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme,
kysykäämme häneltä."
Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä,
ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän
istuu tuolla tähtien joukossa?"
_Setä_: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."
_Elsa_: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt?
Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin
vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"
_Setä_: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"
_Elsa_: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on
mahdollista?"
_Setä_: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä
mikään ukko, niinkuin luulette."
_Elsa_: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä,
niinkuin teilläkin setäni."
_Setä_: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin
hyvästi näette."
_Elsa_: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte
lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä
kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"
_Setä_: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin
meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."
_Elsa_: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole
toisilla tähdillä?"
_Setä_: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen
muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin
paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot,
notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on
suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa
ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee
vuoret, laaksot ja lakeudet."
_Antti_: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman
avaruuteen heitetyksi?"
_Setä_: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki
taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä
rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän
Luoja."
_Elsa_: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."
_Setä_: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa
väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen
töitänsä."
_Antti_: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"
_Setä_: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä
Raamattu."
_Elsa_: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"
_Setä_: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo,
tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan
sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä
tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).
_Antti_: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"
_Setä_: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen
sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla
viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."
_Elsa_: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"
_Setä_: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin,
sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat
eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano
kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."
_Elsa_: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"
_Setä_: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös
sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli
koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin
lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet
siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä
löytyvät olennot tykönsä."
_Elsa_: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme
kuuhunki kohota?"
_Setä_: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa
monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään
maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy
heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää
hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa
kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."
_Antti_: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"
_Setä_: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon
säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat
meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin
satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."
_Antti_: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa;
mikä tähän on syynä?"
_Setä_: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis
kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko,
taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua
puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä
kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä
olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas
kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä
meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee
iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan
_täysikuuksi_, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin
ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä
vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja
auringon välille ja hän meille on näkymätöin."
_Antti_: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."
_Setä_: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä
oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan
tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."
_Antti_: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"
_Setä_: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan
ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin
taivaan tähtihin."
_Antti_: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"
_Setä_: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun
pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa
jo alallensa."
_Antti ja Elsa_: "Niinpä jää hyvästi nyt _ukkonen kuussa_! Ehkä toiste
vielä joskus yhteen yhdymme."
8.
Androklon leijona.
Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli
lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen
hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta
luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki,
jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen
vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin
mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa.
Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan
vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen
elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona.
Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka
miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät
pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten
oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä.
Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä
kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen
yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä
tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei
katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.
Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua
katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen
kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri
joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona,
jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa
sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan
mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä
hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi
ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa
eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut
häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii
isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän
tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa
leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä
hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan,
että hänet viimeinkin oli tunnettu.
Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita.
Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista
mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä,
käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän
oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.
"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin
seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua
siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin
hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni
kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin
isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin
itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää
vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin
aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin
olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona,
jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa
piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla
huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta
pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän
minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi
minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja
nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut
piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä
vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa
pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta
sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen,
sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun
syliini kipeän käpälänsä. -- Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä
sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä
uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen
lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa
ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi
tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä
ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan
en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä
tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi
orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla
tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut
kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään
tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. --
Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska
nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti
minut henkihin."
Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut
kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta
kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan
lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja,
kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse
kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja
kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja
missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta
suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja
kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"
9.
Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.