tiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian
kyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta:
"oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä
koko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole
tässä kohdin keksineet." -- Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa,
sekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt.
Tämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla
ja sanoivat Haagarille: "iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan
käsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen
tienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi
kaikelta vaaralta". -- Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen
kaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun
nyt leirinsä.
Oli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael
ja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni
ainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla,
ett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes
laskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki
lähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe
oli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa
heidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä
viimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.
Viimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin
jäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut
oli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli
Ismaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa
luo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle,
ja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: "ken olette?" --
"Ismaelin vaimo", vastasi ovesta astunut. -- "Missä on miehesi?" kysyi
Abraham. -- "Hän on metsällä", vastasi vaimo, "ja tuskin palajaa hän
sieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen." Sen kuultuaan
sanoi Abraham: "minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina
aamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos
jotakin toisit mun syödäkseni." "Mitäs tuoda voisinkaan?" vastasi vaimo
vieraalle, "maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan,
ja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin". -- Mutta Abraham ei
nälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa,
oliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden
ei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi
lähtiessään vaimolle: "kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi
häntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä."
Kohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt
hänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän
lähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös,
mitä lähettämänsä tervehys tarkoitti -- majansa kynnys tähti hänen
vaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä
tämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai
hän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden
päästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas
häntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli:
"asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?" -- Vaimo vastasi: "kyllä
hän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän
metsällä." -- "Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?"
kysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen
vaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen
kuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa,
eikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja
taateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi
nöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei
ollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja
siunasi syötyänsä, sanoen emännälle: "suokoon Jumala näitä anteitansa
sinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin
käytöksesi!"
Ismaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä
majassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka
lupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa
vaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: "kun miehesi joutuu metsältä,
niin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni,
että mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen."
Vieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen
metsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael:
"syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän
puheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti
niillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki
edeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme." -- Ja niin he
tekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla,
kunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi
Ismaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas
kansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on
avaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.
18.
Parahin kiitos.
Rikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki
parani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta
huoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai
nyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli
taivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut
ja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat
vihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa
hyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli
nuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin
lausui hän: "ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja
iso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä
Sun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle;
mutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän
tarpeensa kaiketta kostotta."
Nämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan,
ja lausui vastaten: "kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne
ei kostosi yletä -- siis seuraa minua!" -- Kehoituksen kuuli rikas
nuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen
majahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse
perheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella
kovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta,
silmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei
lapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte
oli kuolema heidän äitinsä korjannut.
Tupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: "_kas,
tässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle_!"
-- Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä
onnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet
ja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten
kiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta
nuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: "niin te'e vastakin,
ystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä
ja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja
lohduttelet."
19.
Kuinka Äkäpussi rangaistahan.
(Shakespearen mukaan.)
Kähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi
tytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja
äkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi.
Siis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt
käydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi
nuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli
hiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille
sulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli
miehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.
Yhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen,
joka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua
pitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin,
kuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida
tämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi
käyttäimään siivosti ja nöyrästi.
Neronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias
Kähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta _kaikin
puolin hyvä-avuista_ tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa
yleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon
lempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt
tänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä
joutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista
ja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen
luonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla.
Huoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon
neuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä
oli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla
sanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. -- Tämän
kuultuaan huusi iloissaan Neronen: "kas se on kelpo tyttö! minä
rakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen
puheellensa." Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen:
"minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te
tunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen
omaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne
kanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni
taivutella?" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen;
vaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun
lupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi
eli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet
Nerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.
Neronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien
mielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti
välttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa
minusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista
kuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta,
sanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt
ruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen
kaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä
matkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua
viipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen
ylenkatseella edessään seisovata Neroista. -- "Hyvää huomenta, Aunetta;
niinhän teidän on kuulemma nimenne," virkkoi Neronen. Aunetta,
josta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi
närkästyneenä: "siksihän puhuttelevaiset minua sanovat." -- "Se ei ole
totta," väitteli Neronen -- "teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin
kauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista
olette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa,
ja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän
lempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne
pyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni
kanaksi."
Tähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären
hyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja
viha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta
sulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän
tulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki
sanoi Aunetalle: "jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo
luvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei
vien minä teidät emännäkseni kotiini." --
Kuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että
neito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana
sunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta
valheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi
hirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet
semmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi
naurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me
olemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee
vasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan
ollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä:
"jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle
sieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin
valmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa
kalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta
Aunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla
pitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä
vietämme häitä! -- Hyvästi siksi!"
Sunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä
odotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta,
luullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli
kauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä
koristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes
ylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se
toimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut
mistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta
Neronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen
vaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan,
lähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki
naurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli
hänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen
sanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti
kirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä
hullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä.
Siinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton
ja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi
pelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä
ollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja
viskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli
liian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa.
Sanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta
Neronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen
siinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen
vaimonsa parantamiseksi.
Kauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja
herkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen
käsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa
nuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä
häntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja
mielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään,
kiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa
ja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin
kovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.
Matkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean
hevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen
satulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi
ratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti
hän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan
kunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä
silmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta
niinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä
oltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan
uuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei
Aunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli
valmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään
ruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien
palvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä
hän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi
huonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta
matkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle
mennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan
syyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne
ympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle
rahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen
käydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt
kuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin
huonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa
levolle mennä.
Tulevana päivänä käyttihe Neronen samalla lailla, kohteli sanoissaan
Aunettaa ystävällisesti, vaan niin pian kuin tämän olisi jotakin
ruokaa mieli tehnyt, moitti ja morkkasi hän kaikkea, syytäen aamiaisen
niinkuin iltaisenki ympäri lattiata. Nälkään nääntymäisillänsä
täytyi Aunetan, joka ei vielä koskaan ennen ollut rukoillut ketään,
viimeinki nöyristyä aina siksi, että salaa pyysi palvelijoilta
jotakin syömistä, kuin ei muuta niin edes pienoisen leipäpalan; mutta
Nerosen käskystä vastasivat nämä, ett'eivät he isäntänsä tietämättä
uskaltaneet antaa hänelle mitään. "Voi poloinen päiviäni!" huokaili
tämän kuultuaan Aunetta, "ottiko sitte mieheni itsellensä vaimon nälkään
kuolettaaksensa häntä. Taattoni talosta ei milloinkaan kerjäläinen
lähtenyt ravitsematta, vaan minulle tähän asti almua keltään
pyytämättömälle ei oma mieheni suo ruokaa ei lepoa, eikä sillä hyvä,
mutta päälle päätteeksi, mikä edellä muun pistää vihakseni, sanoo hän
sen tekevänsä sulasta rakkaudesta ja huolen pidosta, väitellen muka,
että minulle niin syöminen kuin lepokin olisi varmaksi kuolemaksi."
Aunetan näin päivitellessä astui Neronen huoneesen. -- Arvattavasti
hän ei mielinyt nälkään kuolettaa vaimoansa ja kantoi siis omin käsin
hänelle muutaman ruokapalan, sanoen: "miten voit sä armas Aunettani?
Tässä näet sä, kuinka kaikessa tahtoisin noudattaa mieltäsi. Tämän
ruu'an olen minä omin käsin sinulle valmistanut, kun ei palvelijani
näy mitään kunnollista ja sinulle sopivaa syömistä aikaan saavan.
Että siis tahtoni on hyvä, sen lienet kiitollisuudella tunnustava. --
Kuinka? sinä et, hyvä Aunetta, virka sanaakaan vastineeksi? Laittamani
ruoka ei siis lienekään sinulle mieleen ja koko vaivani on ollut turha,
niinpä viekää, tytöt, pois koko ruoka, sitä ei tällä kertaa tarvita!"
-- Kuinka tämä puhe Aunetan sydäntä kaivelikin, täytyi hänen nälän
tuskassa kuitenkin vastata: "suokaa ruu'an olla täällä, kukaties kävisi
minulta syönti." Neronen kumminkaan ei suostunut sillä, vaan sanoi:
"vähinki hyvä työ ansaitsee kiitoksensa ja sen olen minäkin sinulta
saapa, ennenkun tätä mun tuomaani ruokaa kosket." -- "Niinpä kiitoksia
tuomastasi!" sanoi viimeinki Aunetta, vaikka väkinäisesti, ja otti
ruu'an miehensä kädestä. "Syö rakas ystäväni, minkä mielesi pitää,"
vastasi Neronen; "sitte lähdemme isäsi luona käymään, mutta sitä ennen
on sinulle uudet kauniit vaatteet ja muut koristukset hankittavat,
ett'ei sanone kukaan Nerosen elävän saidasti eli kitustelemalla,
kun hän kerran on nuoren ja kauniin puolison saanut. Luulettaakseen
Aunettaa, että hän todella mieli hänelle näitä kaikkia hankkia,
käsketti hän luokseen muutaman varakkaan kauppamiehen, joka myötään toi
kaikenlaisia vaimoväen vaatekaluja, sieppasi Aunetan kädestä ruu'an,
jota toinen tuskin oli vähän maistella ennättänyt, sanoen: sukkelaampas
sinä ennätitkin syödä, rakas Aunettani, ja kannatti sen palvelijallaan
pois. Näytellen Neroselle uusia varsin kauniita vaatteita, huivia ja
muuta semmoista sanoi kauppias: tässä olisi, hyvä herra, ne vaatteet,
joita olette vaatineet."
Neronen kääntyi nyt kauppiaasen, vaan tuskin oli hän vilaukselta
silmäillyt hänen tuomia tavaroitansa kuin jo nosti mahdottoman metelin,
huutaen vihapäissään kauppiaalle: "kuinka te tämmöistä tavaraa
julkiatte ihmisille tarita? Onko tämä nyt hamevaatetta, eihän tämä
ole kuin jonki-joutavaa hämähäkin verkkoa, ja tämä taas, mikä tämä on
olevinansa, onko se vai hevoisen loimi? Ei, kun ei teillä parempaa
tavarata liene, niin menkää matkaanne!" -- "Sekä hamevaatteisin että
huiviin olen minä tyytyväinen," virkki Aunetta estääkseen kauppiasta
menemästä, "sentyylistä vaatetta pitävät kaikki herrassäätyiset
nykyaikaan." -- "Kun puhunet kauniisti, olet kyllä saapa kuinka
uuden-tyylistä vaatetta tahansa, vaan elä haastakaan näistä kauppiaan
tavaroista, ne ovat kelvottomia," sanoi Neronen ja ajoi kauppiaan
huoneesta ulos. -- Aunetta, jota äsköinen vähä syönti hiukan oli
virkistänyt, ei kauempaa malttanut mieltänsä, vaan sanoi suutuksissa:
"vai en minä edes haastaakaan saisi, sen olen minä tehnyt ennen ja
olen nytkin tekevä, sillä minä en ole mikään lapsi. Sen on jo moni
teitä etevämpi kärsiä saanut, että minä mielipiteeni olen suoraan
ja rohkeasti ilmoittanut, ja kun ette te voine sitä tehdä, niin on
parasta kuin tukitte korvanne." -- Neronen ei ollut näitä vaimonsa
vihasanoja kuulevinaankaan, mutta vastasi: "se on oikein ett'et sinä
ole kauppiaan vaatteista milläsikään, oikein on iloista kuullakseni,
että sinä näissä asioissa osoitat semmoista älyä ja ymmärrystä. -- Nyt
lähdemme me isääsi Kähärää tervehtimään ja koska emme äkkiä voi sinulle
mielenmukaista uutta vaate-asua saada, niin menemme näissä halvoissa
vaatteissa, joissa nyt olemme." Samassa valjastuttikin hän hevoisensa,
tuumaten vaimollensa, että kyllä heidän päivälliselle pitäisi joutua
Kähärän kotiin, koska ei kello vielä ollut kuin seitsemän. Toden mukaan
ei kuitenkaan hänen tätä sanoessaan enää ollut aamu, mutta puolenpäivän
aika. Aunetta, jonka uppiniskaisuus Nerosen kovan ja ankaran kohtelun
kautta paraasta päästä jo oli laimennut rohkeni kuitenki ehkä kainosti
ja peloittavaisesti vastata: "kyllä varmaanki, hyvä mieheni, emme
perille voi joutua ennenkuin iltaisen aikaan." Neronen, joka oli
päättänyt saattaa vaimonsa niin taipuvaksi ja tottelevaiseksi, että se
ei sanallakaan vastustaisi häntä, vastasi karsaasti: "yhä väittelet
sinä vastaan, minun matkalle lähtiessäni pitää olla se aika, minkä
määrään olevaksi; vaan koska nyt et myönnä sitä, mikä kuitenkin on
toden tosi, että nyt on kello seitsemän aika aamulla; niin jääköön
koko matkan teko tällä kertaa sillensä." -- Aunetan täytyi tyytyä
siihen ja olla nurkumatta, muuten olisi arvattavasti miehensä siksensä
julmistunut. Tästä tulevana päivänä tehtiin lähtöä taaskin ja
päästiinki jo riitelemättä matkalle, vaan vielä sittenkin oli Neronen
keskitaipaleelta kääntyä takaisi, syystä että Aunetta oli sattunut
sanomaan, että se oli aurinko eikä, niinkuin Neronen väitti, kuu, joka
heidän puolenpäivän aikaan matkustaessa loisteli taivaalla. "Niin totta
kuin minut on vaimo synnyttänyt, se ei ole aurinko, mutta kuu, otava
taikka mikä hyvänsä sen mukaan miksi minä sitä sanon," huusi Neronen ja
oli kääntyvinään kotiinsa. Mutta Aunetta, joka kiukkuisesta Äkäpussista
oli muuttunut nöyräksi ja tyyneksi puolisoksi, sanoi luopuisasti:
"rukoilen nöyrimmästi, hyvä Neronen, elä toki nyt enää palaja matkalta
kesken, kun kerran näin etäälle olemme tulleet; minulta olkoon se, mikä
taivaalla loistaa, mielellään kuu, aurinko eli mikä hyvään, kuten vaan
tahdot; vaikka häntä tästä edes sanoisit pärevalkeaksi, niin olkoon
se niin; minä en sitä vastaan väittele." -- Neronen ei oikein uskonut
sitä, vaan sanoi koetteeksi: "se on kuu joka kuumottelee tuolla." --
"Niinhän tuo on, kyllä sen näen," virkkoi Aunetta. -- "Se ei ole tosi,
siin'on armas aurinkoinen," kiisteli Neronen. -- "Ka, se se näemme
onkin kyllä," vastasi Aunetta, "vaan jos sinä sitä joksikin muuksi
sanot, niin sitte se ei ole aurinko; sillä minkä nimen ikään sinä sille
annat, sen se on minultakin ainiaan saapa." --
Saatuaan vaimoltaan näin leppeän vastauksen suostui Neronen
matkustamaan eteenpäin, mutta tiedustaakseen vielä kerran kuitenki, jos
vaimonsa taipuvaisuuteen oli tarkoin luottamista, puhutteli hän tiellä
kulkevaista vanhaa herraa, niinkuin olisi hän ollut nuori, verevä
neito, sanoen: "hyvää päivää kaunis, ihana neiti!" ja kysyi Aunetalta,
jos hän koskaan oli sattunut näkemään niin suloista ja hempeätä nuorta
tyttöä. "Enpä kyllä," vastasi Aunetta. -- "Niinpä syleile häntä hänen
kauneutensa vuoksi," sanoi Neronen, "niin ihanaa nuorta neitoista ei
monta maailmassa kohtaa". -- Aunetta, josta kaikki äkä ja kiukku oli
tykkönään kadonnut, noudatti miehensä mieltä ja syleili mainittua
vanhusta, sanoen: "ah, nuori ystäväiseni, miten olet kaunis ja hempeä
ikääskuin kukkimaisillaan oleva ruusu, onnellisia ne vanhemmat, joille
on sallittu semmoinen lapsi!" -- "Oletko tuiki nyt hupsentunut?" sanoi
kiivaasti Neronen: "eihän tuo ole mikään tyttö, mutta harmaapäinen,
homehtunut ukko, jota sinä noin sopimattomasti tervehdit". -- "Suokaa,
hyvä vieras, anteeksi," virkkoi tämän kuultuaan Aunetta, "minun on
silmäni auringon paisteesta huoenneet, niin niistä kaikki näyttää
kukoistavaiselta ja vihannalta. Nyt havaitsen ma vasta, että te olette
vanha, iällinen mies eikä mikään nuori neito, ja pyydän nöyrimmästi,
ett'ette erehtymistäni pahastu". "Se on minunki rukoukseni", sanoi
Neronen, "minnekä on, hyvä herra, matkanne? Hupaista olisi niin
arvollisen miehen seurassa kulkea, jos muuten matkamme soveltuisi".
"Hyvä herra ja te, iloinen, leikkisä rouva, erinomainen kohtelunne on
niin hämmästyttänyt minun, ett'en todella enää itsekään tiedä, olenko
minä punaposkinen neito vai vanha partasuu ukko; matkani olisi muuten
Kauttuan kaupunkiin, jossa poikani Eljas aikoo mennä naimiseen kauppias
Kähärän nuoremman tyttären kanssa". -- "Niinpä meillä onkin sitte yksi
matka", sanoi iloissaan Neronen; "minä olen Kähärän vanhemman tyttären
mies ja olen juuri matkalla appini luo".
Näin tutuksi tultua, kulettiin yksissä aina kotiin, jossa parhaallaan
vietettiin Aunetan sisären häitä. Vieraita oli paljo, muun muassa
eräs vasta nainut herra rouvinensa, vanhuudesta tuttava Neroselle.
Tämä herra, samoin kuin Kähärän nuorempikin vävy, ylistelivät nuoria
vaimojansa, kehuen niiden kauneutta ja lempeätä luonnonlaatua,
jonka sivussa toisinaan aina irvistelivät Neroselle, jonka luulivat
äkäisen Aunetan kautta joutuneen pahaan pulaan. Neronen ei heidän
pilkka-puheistaan ollut millänsäkään ennenkuin iltaisen syötyä
vaimoväki levolle ruvetakseen olivat eronneet kukin huoneesensa. Kun
silloin yksin vanha Kähäräkin rupesi pitämään ilvehtijöiden puolta,
sanoen toimessansa: "elä pahaksi pane, vävyseni, kyllä taisit sinä
saada tyttäristäni sen, joka mieleltään on jäykin ja pikaisin," sanoi
Neronen viimeinki: "tässä luulossanne erehdytte te suuresti; kun ette
muuten uskone minua, niin käskettäköön kukin meistä tuossa paikassa
nuoren vaimonsa puheellensa ja pankaamme joku määrä-summa veikkaan,
jonka perii se, kenen rouva on taipuvin kuulemaan miehensä käskyä ja
siis ensiksi tulee tänne". Tähän suostuivat toiset mielellänsä, pannen
sata kulta-markkaa esiteltyyn veikkaan, ja ensinnäkin haetti Kähärän
nuorempi vävy Eljas passarinsa kautta nuorta rouvaansa puheellensa,
mutta kohta kyllä tuli passari takasi ja sanoi: "rouva käski sanoa,
ett'ei hän nyt jouda eikä saata tulla." -- "Kuinka," huusi kiivaasti
Neronen, "eikö hän sano joutavansa tulla? onko se nöyrälle ja
tottelevaiselle vaimolle sopiva vastaus!" -- "Ei käyne itsellesikään
paremmin," sanoivat toiset, nauraen Nerosen kiivaudelle ehkä tämä
puolestaan väitti, että hänen vaimonsa piti käskyä kuulla, vaikka
hän olisi kuoleman kourissa. Vuorostaan laittoi nyt toinen herroista
hakemaan rouvaansa sanoen passarille: "pyydä rouvaa että hän on hyvä ja
tulee mun puheelleni." Passari meni, vaan tuli kohta takasi, sanoen:
"rouva sanoo, että teillä mikä lienee joutava leikin teko mielessä,
jonka vuoksi hän ei tahdo tällä kertaa tulla, vaan käskee herraa
sinne." -- "No, oletkos mokomata ennen maailmassa kuullut?" huusi
ihmeissään Neronen: "hän ei tahdo tulla!!! Voi kuitenki tätä maailman
menoa! -- -- -- kuules, Matti, mene ja käske rouvaani, että hän tuossa
paikassa tulee mun puheelleni." -- Tälle Nerosen innolle nauroivat
taaskin toiset; vaan suureksi kävi heidän silmänsä, kun samassa Aunetta
astui huoneesen ja nöyrästi kysyi mieheltänsä: "mitä, rakas mieheni,
vaadit, koska haetit minun tänne?" -- "Missä on sun sisäresi ja tämän
toisen herran rouva?" sanoi Neronen. -- "Ne istuvat lämpiävän uunin
ääressä, siinä niitä näitä rupatellen keskenänsä," vastasi Aunetta. --
"Tuo ne paikalla tänne," huusi Neronen, "muuten heidät paha perii."
-- "Kyllä, kyllä, rakas mieheni," sanoi Aunetta ja läksi nurkumatta
toimittamaan asiatansa. -- "No, ihme ilmoinen kumma, mitä ennustaa tämä
aave?" sanoi ihmeissään Kähärä. -- "Se ennustaa rauhaa, rakkautta
ja keskinäistä sopua," sanoi Neronen, "sekä sitä, että kussakin
avioliitossa valta on oleva sillä, jolle se oikeastaan ja luonnon
mukaan kerran on määrätty."
Ilomielin syleili silloin Kähärä Neroista, sanoen: "sinä olet voittanut
veikan ja päälliseksi tahdon minä lisätä vaimosi kotiperua 20,000:lla
kulta-markalla, juuri kuin minulla nyt olisi kolmas tytär, sillä
Aunetta on niin entisestään muuttunut, että hän on ikään kuin peräti
toinen ihminen."
Samassa tulivat toistenki herrain rouvat Aunetan seurassa huoneesen,
josta näiden miehet joutuivat vielä suurempaan häpiään; sillä nämä
ei puhutelleet miehiään nöyrästi ja leppeästi, niinkuin Aunetta oli
tehnyt, vaan nuhtelivat närkästyksissään heitä sanoen: "onko se nyt
kohtuullista, että keskellä yötä hurjapäissänne vaivaatte meitä tänne;
tuskin teitä uskoisi täysimielisiksi." --
Neronen puolestaan ja Aunetta elivät siitä päivästä saakka rauhassa
ja raskaudessa keskenänsä, jott'ei onnellisempaa parikuntaa ole vielä
milloinkaan nähty, kunnes kuolema, jonka käsi ei ketään säästä, vihdoin
heidätkin saavutti. -- E.S.
20.
Kahdet tiet.
(Krummacherin mukaan.)
Eräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran
ja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja
kuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa
oli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän
puheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä
vienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.
Mutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä:
"voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?" -- Istuviltaan
nousi silloin joukosta eräs ja vastasi: "luulisinpa vertauksen
muistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva." -- "Kerro vaan lapseni,
muistamasi vertaus omaan tapaasi," vastasi opettaja; ja poika alkoi
vertaustaan kertoa, sanoen: "mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja
taas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen
kulkenut.
"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui
kotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella.
Sitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä
matkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra
ja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen,
ja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi
nähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.
"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas
pahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään
tietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. -- Aika oli
syksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet
puiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja
metsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla
äänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin
tavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä
katkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin
kotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja
minua säikähytti lentävän lehdenki risahus. -- Tuosta juohtui nyt
mieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon
vaivaa kantaa levottomassa rinnassa'."
"Hyvät lapseni!" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja:
"tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä,
koska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina
ja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?" -- "Emme suinkaan!"
vastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.
Siitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: "toiste
kulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme
naapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi
äidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa
kannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin
tätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas
kajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti
koko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva
joki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja
toisinaan aina kukahti käkikin etempänä. -- Mutta yhdessä kulimme minä
ja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että
tuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia
lähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan
jo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin,
niin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt
ja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä".
Näin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa.
Mutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki
yhtä suutansa: "Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi
ihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!"
21.
Sormien sota.
Tavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki
ystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo
kauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun
kiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti.
Tätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti
riitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni
taakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas
huuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle
etempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen
isompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen
meteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen
tajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä
kullakin heistä olisi puoleensa puhumista.
"Kuulkaas naapurit!" pakisi tuosta nyt _peukalo_ ensiksi "muistakaa
ainakin se, ettei minutta kukaan kykene kirjoittamaan ja että mun
mukaani mitataanki, jos mitä mielitään tarkoillensa määrätä. Sitä
paitsi olen teitä kaikkia vahvempi ja varreltani niin vankka ja
vantera, että minuhun nähden olette hentoja kuin vaaksiaiset."
"Ole vähemmällä eläkä turhia turise," virkkoi _etusormi_ peukalolle.
"Mitä kirjoittamiseen tulee, niin tietää kukin, että siinä työssä
tarvitaan minua yhtä paljon jos ei enemmän, kuin sinua. Vaan jos
ihminen sitä vastaan rupeaa muuhun työhön taikka tahtoo jotakin
toiselle näyttää eli osoitella, ketäs hän tuossa nyt tarvitsee? Eiköhän
minua? Taikka jos hän jotakin täydellisempää miettii mielessänsä, josta
on vaikea selkoa saada, minkä meistä hän silloin nostaa nenällensä,
ajatuksilleen avuksi? Minut ja yksinään minut, se on tunnettu asia!
Mitä siihen tulee taas, että luulet ruumiiltasi olevasi muita kaikkia
muhkiampi, olisi luullakseni parempi, jos et, peukalo-parka siitä
ollenkaan puhuisi. -- Tosin olet varreltasi vahva, niinkuin sanot ja
pian kyllä pituuttasi paksumpi; vaan katsookohan tuota kenään juuri
kauniiksi?"
"Kovin tässä nyt kiivastutte, varsinkin koska riitanne on vähäpätöinen
ja tuiki turha," muistutti _keskisormi_ toista. "Antakaa toki muillekin
suun vuoroa! Tosin en mieli kanssanne kiistellä enkä ryhdy koko
riitaanne, sillä luonnostani vihaan kaikkia väitöksiä; mutta tahdon
sitä vaan muistutella, että teitä kaikkia olen paljoa pitempi, ja
toivon siitä jo näkyvän, kelle meistä arvo ja kunnia on annettava."
Tämän kuullessansa nosti _nimetöin sormi_ semmoisen naurun, että
harvoin mokomaa on kuultukaan, ja sanoi tuosta jo toisille: "voi,
hyvät herrat, kuinka turhia puhutte! Ettekö, sokeat, näe ja havaitse,
ketä meistä ihminen pitää parhaassa arvossa? Teidät jättää hän tuiki
alastomaksi eikä muotoanne millään kaunistele; mutta minut pukee
hän kultaan ja kiiltäviin kivihin. -- En siis ole tähän asti voinut
ajatellakaan, että julkiaisitte minun kuullen kerskata arvostanne, joka
ei liene varsin suureksi tuettava."
"Suokaas vuorostani minunki virkkaa sanainen," huusi sormista
_sakari_. "Tässä olette kukin vuoronsa, turhamaisesti ylistäneet
itsiänne, ja tätä olen kauan kyllä kärsivällisesti kuunnellut, mutta
nyt en kunnotointa kerskaustanne pitemmältä sietää voi. -- Hyvin
tiedätte, että kaikista sormista minulla yksinään on oikia ihmisen
nimi. No, sanokaas nyt miksikä minulle yksin tämä tämmöinen nimi on
annettu! Eiköhän siksi, että minua ihminen pitää teitä muita parempana
ja tätä suurempana arvoani ja on tahtonut nimessäni osoitella? Sillä
onko se mieheksi luettava, jota ei tiedä edes nimellä mainita? --
Tuskin kyllä, jos hän muutoin sitte olisikin paksu, kuin peukalo!"
Näistä sakarin sanoista suuttui peukalo pahanpäiväiseksi ja alkoi
vuorostaan sakari-sormea soimata. Mutta minä en heidän väitöstään
jaksanut enää kuulla, vaan lyödä räväytin heidät suutuksissani seinää
vasten ja sanoin karsaasti: "siivolla heittiöt! luuletteko sillä tavoin
saavanne huutaa ja pauhata, ett'en rähinältänne maatakkaan saa! Minkä
puolesta voisitte, raukat, kerskata? -- Oletteko itsestänne kasvaneet
semmoisiksi, kuin olette. -- Omanneko ovat ne koristukset, joita
kannatte, taikka voitteko omin voiminne mitään tehdä eli toimitella?
Kunnottomia kurjia olette kaikki, ettekä itsepäällänne taida edes
no'esta ja li'asta puhdistauda. Heittäkää siis kaikki tyhjät torat pois
elkääkä vasta enää väitelkö -- muistakaa sormet se!"
Tästä asettui viimeinki riitelevät sormeni ja pujahtivat peitteen
alle, turhaa väitöstään häveten, ja minä pääsin rauhaan taas. Mutta
hyvään aikaan en kuitenkaan voinut unta silmiini saada; yhä oli sormien
turhamainen taistelu mielessäni, ja minä muistelin sitä, kuinka moni
ihminenki kerskaa ja pöyhisteleksen, vaikkei hänellä siihen enemmän
syytä olisi, kuin sormillakaan. Sen pituinen se. --
22.
Kauppias Kaasemin tohvelit.
Kahiran kaupungissa Ekyhtinmaalla eli ennen vanhaan itaruudeltaan
tunnettu kauppamies, jonka nimi oli Abu Kaasemi. Tällä oli suuret
rikkaudet, vaan kuitenkin oli vaate-asunsa aina huono ja repaleinen,
kehnoista vaate-tilkuista oli lakkinsakin kyhätty ja päälliseksi niin
likainen ja pesun puutteesta musta, että olisi vallan vaikeata ollut
sen alullista karvaa tarkoillensa määrätä. Mutta kaikesta, mitä hän
ruumiinsa peittona piti, oli tohvelinsa kuitenkin kummimmat. Näiden
oli pohjat suurilla nauloilla varustetut ja päälliset taas niin
paikkoja täynnä, että tuskin taisi eroittaa tarkinkaan silmä, mikä
kohta heissä uutta, mikä vanhaa oli; sillä vuosikymmenisen aikaa oli
Kahiran taitavimmat suutarit jo niitä korjatessaan koittaneet neroansa.
Tästä alituisesta paikkaamisesta oli näille jalkineille niin paljon
painoa karttunut, että jos mitä kalua ikään mainittiin hyvin raskaaksi,
verrattiin sitä sanan parressa aina kauppias Kaasemin tohveliin.
Kerran sitte oli tämä kauppias kaupungin torilla ostanut sangen
helposta hinnasta koko joukon lasitavaroita ja kohta sen jälkeen
kohtasi hän taas suuressa rahan puutteessa olevaisen kauppiaan, joka
hädässään taritsi hänelle ison määrän kalliita haju-viinoja halvasta
hinnasta kaupaksi. Kaasemi, jolla sattui jo lasi-astioita olemaan sitä
varten runsaasti, näki kaupan etuisaksi ja osti toiselta mainitut
haju-viinat tavaran puolesta arvosta. Näin hyvän kaupan tehtyänsä olisi
joku toinen pitänyt kelpo pidot ystävilleen ja tuttavillensa; mutta
Kaasemi katsoi paremmaksi tämmöisen näin oivallisen tapauksen perästä
käydä puhdistamassa ruumistaan saunassa, jossa hän ei moneen aikaan
ollut käynytkään.
Näin tuumattuaan meni hän muutamaan saunaan ja alkoi vaatteitaan juuri
riisua päältänsä, koska eräs hänen tuttavistaan, jota hän aina oli
pitänyt ystävänään, samassa tarkoituksessa tuli käymään saunassa.
Siinä alkoi nyt tuttavat pakinoida keskenänsä, ja tuossa tuli puheeksi
jo Kaasemin tohvelit, joita toinen moitti liian kehnoiksi, käskien
ystävänsä hankkia itsellensä toiset, sillä entisistä oli jo Kahiran
asukkailla paljon puhumista ja ell'ei hän niitä ajoissa hukannut,
saattaisi joku irvihammas niistä vielä runon tehdä piloillansa. Tähän
vastasi Kaasemi: "Voit ehkä oikeassa olla, hyvä naapuri, jo olen
sitä itsekin mietiskellyt, vaan jos asiata tarkemmin tutkin, eivät
tohvelini vielä kuitenkaan ole niin huonot, ett'ei ne jonkun aikaa
kaluna kulkisi!" Näitä puhellessa oli hän riisunut päältänsä ja läksi
kylpemään.
Hänen vielä kylpiessä tuli kaupungin tuomari niinikään kylpeäkseen
tänne ja meni hänkin saunaan. Kaasemi pääsi kuitenkin jo häntä ennen
kylpemästä ja kävi siitä nyt etuhuoneesen, jossa oli vaatteensa. Tässä
puki hän päällensä ja tapaili myös tohveliaan, vaan niitä ei löytänyt.
Vanhain jalkineittensa siassa oli ihan uudet ja kauniit tohvelit. Tästä
ihastui Kaasemi, joka luuli tuttavansa ne hänelle lahjoittaneen, pisti
tohvelit jalkaansa ja läksi hyvillä mielin kulkemaan kotiinsa.
Mitäpä tästä. Sai tuomarikin kyllin kylpeneeksi, niin etsi hänkin
vaatteitaan, vaan ei löytänyt kenkiänsä. Ne oli peräti poikessa ja
niiden siassa oli vaan kelvottomat kenkärajat, jotka kohta tunnettiin
"Kaasemin tohveliksi." Siitä suuttui tuomari ja lähetti kaupungin
vartiomiehet ajamaan varasta. Nämä juoksemaan, min ennättivät, eikä
aikaakaan, kun jo kadulla tavoittivat Kaasemin ja saattivat hänen
oikeuteen. Tuomari vaihtoi siinä nyt Kaasemilta omat tohvelinsa takasi
ja lähetti pahantekijän vankeuteen. Ken semmoiseen tilaan kerran
oli joutunut, sen tuli siitä päästäkseen kukkaronsa nauhaa auaista,
ja Kaasem kun tunnettiin rikkaaksi, niin häntä ei helposta hinnasta
laskettu.
Päästyään vihdoinki kotiinsa heitti Kaasemi suutuksissaan huoneensa
ikkunasta lähellä juoksevaan Niilinvirtaan tohvelinsa, koska niistä
hänelle oli semmoinen vastus ja vahinko ollut. Mutta kuinkas kävikään?
Muutamana päivänä tuosta katsoivat kalastajat Niilinvirrassa olevia
verkkojansa. Nämä tuntuivat nostaessa erinomattain raskailta, ja
kun tiedusteltiin syytä, niin niistä löydettiin taasenkin kuuluisat
tohvelit. Eikä sillä kaikki, että kalastajat niiden kautta jäivät
saaliitta, tohvelien pohjissa olevat rautanaulat olivat pahaksi
repineet koko heidän verkkonsa.
Tästä suuttuneet kalastajat päättivät jotenkin kostaa sitä Kaasemille
ja kun eivät muuta tainneet, niin heittivät nämä vanhat tohvelirajat
Kaasemin huoneesen ikkunasta. Nämä särkivät tullessaan kaikki hänen
lasinsa, putelinsa; ja näin meni vasta ostamansa hajuviina nyt pilalle.
Sitäkös sureksi nyt Kaasemi! "Kirotut olkootte, häjyntapaiset
tohvelini!" huusi hän partaansa repien: -- "no, minä teidät tahdon
kätkeä, ett'ette enää näy kuuna kullan päivänä." Näillä sanoin
sieppasikin jo lapionsa ja kaivoi peltoonsa haudan, johon kätki
onnettomat tohvelinsa maan mustaan povehen.
Eräs naapurista, joka vanhuudesta kantoi vihaa Kaasemille, keksi
kuitenkin tämän ja kävi kohta kaupungin hallitusmiehelle ilmoittamassa,
että Kaasemi peltoa kaivaessansa oli aarteen löytänyt. Hallitusmies
nosti tästä heti kohta nyt asian. Tosin koki Kaasemi pitää puoltansa
ja väitellä, ett'ei hän aarteesta tietänyt mitään, vaan että hän
ainoastaan vanhat tohvelinsa oli maahan kätkenyt; mutta hallitusmies
ei ottanut kuullakseen häntä, sillä hän toivoi tästä jutusta voittoa
itsellensä, ja Kaasemi ei asiasta irralleen päässyt, ennenkuin suurella
rahasummalla oli sovittanut seikkansa.
Tästä hirmustuneena tempasi hän taaskin pahaonniset tohvelinsa ja
heitti ne katujen alati juoksevaan kanavaan toivoen niistä nyt
viimeinki päässeensä. Mutta kova onni ei vieläkään häntä herennyt
seuraamasta. Tohvelit sattuivat juuri rännin kohtaan seisahtumaan,
ja vesi kanavassa seisahtui juoksemasta. Kanava-kunnan hallitus kävi
tiedustamaan syytä ja löysi Kaasemin tohvelit kanavasta. Tästä sai nyt
kaupungin hallitus tiedon ja katsoi Kaasemin syyksi koko vahingon.
No, ei muuta Kaasemi vietiin uudelleen vankeuteen, josta täytyi taas
paljolla rahalla lunastauda. Koska hän rikoksensa näin oli sovittanut,
antoi tuomari Kaasemille hänen tohvelinsa kaikella nöyryydellä takasi,
sanoen asian nyt ratkaistuksi. Välttääkseen edes vastaisia vahingoita
päätti Kaasemi, kun päättikin tulessa polttaa tohvelinsa. Vaan kun nämä
kanavassa oltuansa vielä olivat aivan märät ja vettyneet, asetti hän ne
ensinnä kuivamaan päivä-paisteesen huoneensa katolle.
Mutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta,
tuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi.
Erään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi
isäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. -- Tästä sai nyt
toisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä,
vaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi
kävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään
kulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut,
muutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle
kadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa
vahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren
summan sakkoa.
Suruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli
niitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: "katsokaa,
ylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava,
sillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän
siis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei
minua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista." Tätä anomusta ei
tuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan,
oppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää
yksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.
23.
Heikki Helisevä.
Heikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli;
mutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa.
Viraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen
vertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski,
sai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi
vanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan
nopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita
soittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot
tuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli
kansan kaiken huviksi. -- No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä
kertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille.
Oli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä
kotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi
kyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa
tunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä
vähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis
viulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut,
kuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti
pari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin
vielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki
suuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon
kumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään
ja ärisi. -- Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta
tajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela
ja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä
keino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun
käyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä
hätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä,
mitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski
sen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi
hampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella.
"Ahas!" arveli Heikki, "kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten
tuttavat." Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan,
kun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa.
Tosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan
hiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa
silmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen
pohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton
kuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä
tehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa
perästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. --
Miten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin
pysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja
nyt tuli hauta täyteen susia! -- No, muusta ei kuitenkaan apua ollut,
jos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa
koittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja
soitti sitä uutterammin. -- Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa
alusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa,
eivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin
viehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä
suutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki
Helisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa
ulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli
Heikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät,
polskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa,
ett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen
nuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki
loppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin
alotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta
soitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan
yhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen
mieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa,
ett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki
arvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen
katkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä
ajatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka
odotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja
Pekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli
sutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin
löytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina
haudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski
hänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti
saattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki
Helisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska
soiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi
vipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. -- Niin sai yhden laulajista
heti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja
soitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän
sutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen
näistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle:
"nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!" Sen
tekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.
Näin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta
ja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta
haudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen
kansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli
sudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi,
sillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta
ei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.
Kuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus
ja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista
valtaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee
hänet luonnonki herraksi.
24.
Isäimme maa.
Kaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on
eteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan
kaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille
sulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi
ihaelivat -- jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi
ja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa
aaveksimme.
Täällä on ne niityt, nurmet, joista lasna ensimäiset kukkaiset
poimimme, täällä vanhinten ystävämme asunto, täällä rakkaiden
vanhempaimme ja armasten omaistemme hiljainen leposia.
Tässä on se maa, jonka säännöt ja asetukset suojelevat elomme ja
omaisuutemme ja jonka menestystä ja etua mekin voimamme mukaan
ahkeroimme.
Kiittäkööt eli soimatkoot meitä maat muukalaiset, meille on omain
kansalaistemme kiitos aina kuitenki arvollisin, heidän moitteensa kovin
ja katkerin.
Yhteiset on heillä ja meillä niin kovan kuin hyvänki onnen kohtaukset,
kuni saman perheen jäsenillä. Yhtenä heidän kanssansa notkistamme
Herran huoneessa polvemme, heidän rinnallansa jaamme haudassa siamme
ja heidän lastensa kanssa saavat vuoronsa jälellisemme niin ilonsa ja
riemunsa, kuin surunsa ja kaihonsa jakaa ja vaihdella.
Kotimaamme menestys ja onni on samassa meidänki sillä sen eistyminen ei
ole jonkun yksityisen mutta kaikkein kansalaisten yhteisessä nojassa.
Kullekin heistä tulee kaikki kunnollista valtajärjestystä seuraavat
edut ja oikeudet hyväksi, vaan sentähden juuri tulee heidän myöski sen
yhteisiä kuormia kantaa ja kärsiä. --
Jos siis tahdot jäsenen lailla siihen kansaan kuulua, jonka keskuudessa
synnyit ja eloon heräsit, katsoen siksi joksikin hyväksi, että sinulla
on kotoinen maa, joka nautitsee sekä muiden kansain kunnioitusta, että
omaa vapautta, ja pidät sitä seikkaa pyhänä, että kunnossa pysyköön ja
säilyköön se, minkä kerran esivanhempasi kunnialla voitti ja paljolla
työllä ja vaivalla aikaan sai, tulee sinun myöski kansallista eloa ja
menestystä kaikin vointisi ahkeroida. Tämä on jokaisen velvollisuus;
sillä perheet, seurakunnat ja kansat saavat yksityisistä alkunsa.
Elä halpana pidä ja väheksi omia voimiasi, epäilyksellä sanoen: "mitäpä
voisinkaan yksinäni, kun ei muut kanssani yhdistyne? Mitäpä paraski
pyyntöni hyödyttäisi, jos etupäässä muut kuitenki ainoastaan rakastavat
itsiänsä? Minä yksin häviäisin ja toiset soimaten sanoisivat:
ylistystä ja kunniaa etsien oli hän jalo ja harras isäinmaansa
rakastaja olevinaan, vaan mikäs onkaan tästä nyt hänen palkkansa!"
Näin ken sanoo ja puhuupi, hän ei enää isänmaatansa rakasta. Joka
muiden ihmisten päätöstä pitää isänmaansa etuja kalliimpana, hän
ei kansalaistensa kunnioitusta pitemmältä ansaitse eikä kauemmin
yhteistä hyvää harrastele, vaan pyytää omaa mitättömyyttänsä muiden
kunnottomuudella peitellä.
Eistä sopua ja yhteiseloa kansalaistesi kesken ja koe maasi ja kansasi
hengellistä kohennusta kaikin voimisi autella. Mitä ei lakien säännöt
eikä parhaatkaan asetukset aina voi vaikuttaa, nimittäin kansan
sisällistä parannusta ja kuntoa, sen saa yksityisten esimerkki paljoa
helpommin aikoihin.
Hanki kaikesta tieto, mitä maasi miehet niin muinaisina, kuin
nykyisempinä aikoina ovat omin vointinsa toimittaneet. Koe kotoisen
valtasi järjestystä sekä kansasi ominaista luontoa oppia ja pyydä
kunnossa pitää, mitä niissä näet hyvää ja kiitettävää.
Kansalaisissasi herätä tämän kautta rakkautta isäinsä maahan ja
luottamusta itseensä. Tämmöinen luottamus synnyttää jalon uskalluksen,
joka eroten turhasta kerskauksesta osoitakse siinä, että me
ihmis-arvomme oikein tunnemme emmekä tahdo alemma vaipua entistä
oloamme.
Elä kansasi arvoa alenna, jos siitä jotakuta muiden kansain suhteen
puuttuisikin; eläkä omasi rinnalla muita kansoja kehu ja ylistele. Eri
etunsa ja avunsa on kullakin kansalla ja niin on silläkin, jota sinä
sanot omaksesi.
Kotimaasi la'it, asetukset ja tavat pidä arvossa ja kunniassa, sillä
niissä ilmoitakse kansasi omituinen luonne ja henki kaikkein parhaite.
Niinpä maasi ja kansasi sääntöjä seuraa ja tottele, vaikkapa joskus
estäisivätkin omaa etuasi, sillä valtakunnan yhteinen etu on useinki
toista, toista erään yksityisen.
Jossa Luojan taivasta tähtinensä ensi kertaa tähysit, jossa armaan
äitisi lempeät silmät hellästi holhoi sun kehtoasi ja aikaiseen jo
isäsi rakas suu mieleesi kylvi tiedon ja siveyden siemeniä, siinä on
sulo ja suotu isäisi maa, jota tulee ja sietää sun armastaa ja lempiä.
Ja vaikka ei muuta olisikaan koko kotimaasi kohdalla, kuin synkkiä
soita ja kolkkoja karia, ja siellä vaan köyhyys ja puute majailisi, on
tämä kuitenki se seutu, joka sinulle on sulin ja kallihin kaikista.
25.
Lehmää vuohena myöjä.
(Suomalainen satu.)
Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies ja sillä oli
poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä
laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkihin, jotta sen hinnalla
sitte toisille eläimille syömistä saataisi. Poika läksi kulettamaan
lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimäistä
kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä,
hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "minnekä, poika,
viet vuohta?" -- Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli
outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen
lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä
olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden ta'atse jälellensä
ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta
viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" -- Poika, joka ei
tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiata, miettien
mielessänsä: "no, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai
minä, kun kaikki tätä mun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan
virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosasi kuletettavaansa vitsalla, ja
meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat
taaskin kartanoiden ta'atse jälellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen
pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle, ja sanoivat: "Ka, vuohtahan
viet, poika kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" -- "No, vuohihan
tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat," arveli
poika viimeinkin, eikä jul'ennut asialta väitelläkään, sanoi: "no, kun
ostaaksenne lienette, niin myön." -- Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet
sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta, ja
läksivät matkaansa.
Miesten mentyä jäi poika seisomahan kadulle ja luki kaupassa saamat
rahansa, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa,
arveli: "lehmä totta oli kun olikin se mun kuletettavani, ja minä
hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä
toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi
tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli
jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jälestä, astuen sinnepäin,
jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa
markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaa lehmää
kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa, ja näki
vuohesta myömän lehmänsä nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta
annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "ahas, vai petitte
te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan enkö minä teitä vuorostani
petä!" -- Sillä tuumalla meni lähimäiseen juomapaikkaan ja maksoi
isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "meitä tulee tähän kolme miestä
vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin
minä kun lähtiessäni sitte lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn,
jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." -- "Kyllä
myönnän, kyllä," vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä;
mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juomapaikassa ja maksoi
juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kun ensimäistäkin,
josta kulki takasi torille. Siellä oli nekin lehmän ostajat vielä,
jotka keksittyänsä pojan, kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät
piloillansa, eikö harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai
vuohensa myödyksi. -- "Ka, jos lähdemme," vastasi poika ja vei miehet
lähimäiseen juomapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan
antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä,
niin kohotti poika lakkinsa, pyörittäen sitä kädessänsä, ja kysyi
isännältä: "eikö se ole maksettu?" -- Isäntä vastasi: "jo hyvä vieras,
jo se on maksettu!" -- Mitäs siitä; lähdettiin juomapaikasta yhdessä
poikkeen, ja saatiin kaupungin katua astumahan, niin alkaa arvella ne
nuoret miehet, että mitenkään se on jälki, kuin poika ei rahaa antanut
ja se isännän mielestä oli maksettu. Eihän kuitenkaan rohenneet kysyä
asiata, vaan kulkivat pojan kanssa edellehen, niin nähtiin taaskin
juomapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "käykäämme
tätäkin paikkaa ko'ettamassa, minkälaiset juomat tässä ompi!" -- No,
sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä.
Tässä oli poika niinikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa,
eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä kun tunsi jo
entuudesta pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin
ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitte isäntään
päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "eikös se ole
maksettu?" -- "No, se on maksettu," vastasi isäntä; ja miehet pojan
kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumahan, niin sanoivat
pojalle: "no, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vaan: eikö
se ole maksettu? josta he samassa sanovat: se on maksettu?" -- Poika
vastasi: "tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä
käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vaan
ja kysyn: 'eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'no, se
on jo maksettu!'"
Tästä alkaa ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät
hintaa. Poika sanoi: "ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä
elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." -- Toiset ei heittäneet sillä,
vaan pyysivät, puistivat vaan sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika
suostui kun suostuikin myömään sitä, ja sanoi: "no kolme sataa kun
annatte, niin saatte hänet, hekää!" -- Toiset maksoivat ne kolme sataa
mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juomapaikka
lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle,
niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "te kun saitte mun lakkini,
käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös
lakkia." -- Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan,
jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä
sitte ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "eikös se
ole maksettu?" -- "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu," vastasi
isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.
Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa; vaan
ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään, hyvillänsä sitä,
kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo
sitte muudan heistä: "alkasipa nyt ruu'an halu olla, lähkäämme syömähän
jonnekin." Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät
muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella
sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki
mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllällehen ja tarjosivatpa
vielä muillekin syrjäläisille, ketä vaan sattui kapakassa olemahan.
Siitä, kun olivat kyllänsä saaneet viimeinkin, mielivät isännälle
suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostamaa
laksia kysyen isännältä: "eikös se jo ole maksettu?" -- "Ei se ole
maksettu," vastasi isäntä; "kukas sen olisi maksanutkaan?" -- Toinen
kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle,
ja kysyi taaskin kiivaasti: "eikös se ole maksettu?" -- Isäntä ei
tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vaan kovasti: "no, se ei
ole maksettu?" -- Mitäs? kun ei muu auttanut, täytyi miesten massaa
isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.
Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitte keskenänsä, sanovat
toinen toisellensa: "no, tekipähän poikakin meille lystin, jos
lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" -- "No, emme me asiata
siihen heitä," virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä
rangaista." -- "Taitaisihan tuo sen ansaita," sanoi toisetkin, ja
läksivät miehissä ajamaan poikaa jälestä saadakseen häntä käsiinsä.
Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kulettuansa kuulivat jo muutamassa
talossa, että siihen vähäistä ennen yksinäinen poika oli asettunut
yöksi, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talon vä'en puheesta
arvasi miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä ja
läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. -- Tämä kun kuuli heidän
tulevan ja arvasi mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli,
valitteli surkeasti. Toiset ei kuitenkaan tuota katsoneet, vaan
muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella
makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti
lyötäessä vähäisen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo
seisahalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi:
"Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi
minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkki tauti, josta en parane
mitenkään, ell'ei joku tällä sauvalla paina taikka lyö mun ruumistani!
Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin ma'atessani tässä ja olisin
varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamahan; kiitoksia hyvät
ystävät, avustanne!" -- Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen
pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä
enää muistaneet koko asiatansa; vaan alkoivat ostella pojalta sitä
sauvaa, sanoivat: "etkö möisi tuota meille?" "Kyllä kaikitse tämän
itsekin tarvitsisin," vastasi poika, "tämä, nä'et, on laatuansa
semmoinen: vaikka mikä tulkoonkin kipeäksi, niin tällä kun painelee
vaan vähäisen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme
sataa antanette, niin myön mä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme
vuoksi." -- Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme
sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan,
jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin
kauppaansa, sanoivat: "mistäs tiedämme, ett'et sinä meitä nyt petä?"
-- Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa niin
poika sanoi miehille: "jos ette muutoin usko; niin tuossa akka potee
vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen nä'ette,
eikö sauva paranna." -- "No, siitä sen nä'emme," arveli miehet, ja
löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi; vaan akka-raja
kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin,
ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä; pelkäsivät pahan nyt perivän
heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "no, minnekä me
tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli"! -- "Taisitte tavattomasti
lyödä," vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella lii'an
kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, mies-parat, eteenne, ei muuta kun
henki hengeltä vaaditahan; vaan mulle kun taas kolme sataa antanette,
niin otan koko asian päälleni." -- "Ka, ota veikkonen," sanoi miehet,
lukivat rahat pojalle käteen, ja menivät samassa koko talosta
matkaansa, juosten minkä ennättivät kotiinsa.
Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti
akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumahan.
Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen.
Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi:
"nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle
viemään jäähyttelemäänsä, ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui
järveen ja kuoli." -- Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja
siitä oli nähnyt, kuinka mies akka-vainaata käsipuolesta talutti,
luuli toisen puheen todeksi, ja vastasi: "elä ole hätäissäsi, kuollut
se olisi mummo-rukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vaan,
hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" -- No, siitä ei
miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.