Seka-aineellista.
1.
Abrahamin Jumala.
(Itämainen taru.)
Lähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului
lapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä
suojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta.
Koska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja
tuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan.
Tään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta
nousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin
hänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia
kirkkaammin. "Se mun Jumalani on!" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä
taivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham
hairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: "ei olekaan siinä se
Jumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!" Tuskin
tähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla
valollansa luonnon kaiken kaunisti. "Siinä se onkin mun Jumalani!"
sanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo
turhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa
ja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni
taivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto
kaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: "toden
totta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!" Mutta
taivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi
säteensä, "Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!" sanoi
silloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri
ja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä
häntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken
löytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja
palveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.
Jalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati
Valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä
johdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää
ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.
Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen
nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja
niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain
alusta. E.S.
2.
Jalo on ihminen.
Jalot ja isot on ihmisen avut!
Väljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen
tietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii
tähtien tiet.
Syvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta
koneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina
syvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee
hän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.
Aava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen
kuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.
Metsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä
täytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän
aseet ovat heille kuolemaksi.
Jalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati
valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä
johdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää
ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.
Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä,
sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei
keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.
3.
Jumaluuden nimitykset.
(Krummacherin mukaan.)
Koska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli,
kutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin
kustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän
kuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden
papeille: "sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä
ylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte." Papit
silloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa:
"tunnustamme."
Ja kuningas kysyi taas: "millä nimellä sitä ylintä olentoa
mainitsette?" -- Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: "me nimitämme
häntä _Braamaksi_, joka merkitsee, _että hän suuri on_."
Siitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: "meidän
kielellämme on nimensä _Ormus_, joka on yhtä kuin _iki-valo_." Taas
sanoi Juutalaisten pappi: "nimensä on _Jehova Adonai_ taikka Herra,
joka on, oli ja ijäti on." Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja
eri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.
Kuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa
oleville papeille: "teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla
ja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on
hänen nimensä."
Sen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi
kumarrellen: "sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän
kansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt
muutamme?"
Heidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta
pappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus,
joka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini.
Tämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: "suokaa,
korkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen."
Siitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: "loistaako
teille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on
maallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?" Kumartaen vastasi
puolestansa papit: "loistaa aurinkoinen meidänki maassamme."
Siitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: "kuinka tätä
yhteistä valon lähdettä mainitsette?" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä
erityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen
kuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: "eikös heidän
kaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!"
Kysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä,
ja vastaten lausui hän: "käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin
aurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen,
ett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua
olentoa."
4.
Köyhän Joulu.
(Runebergin mukaan.)
Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta,
lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat
ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan
mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan
hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä,
vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut
ja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni
säkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran
haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli
vielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä
sinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä
syöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä
ansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä
vähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta
äkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui
nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja
paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta
vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla
tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! -- "Kenenkä lapsi olet ja missä
on kotisi?" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti
häntä ja vastasi viimeinki: "mullassa maan ovat vanhempani ja mieron
tiellä on kotini." "Niinpä lähde mun kanssani raukka!" sanoi mies
surkutellen, "jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan
koti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin." Näin puhuen sai
hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.
Sillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa
ja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen,
mutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään
odottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat
leikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita
olkia hajoteltu. "Kas siinä tulee isänne, lapset", sanoi oven au'etessa
äiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi
nyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten
hänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta
etemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: "isänne on matkastaan
väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan
valkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen
istuimia." Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt,
otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi
sen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän
ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino,
vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä
toisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä
saanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää
kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.
Koska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu,
otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän
tehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä
kannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri -- leipä on kädessänsä
ihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää,
vuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja
lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä,
oliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin
puolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa
vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän
silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa
on olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin
suloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.
Tuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta
tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä
heidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.
5.
Paimenpoika.
Vilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa
somasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea,
metsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä
luonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli
iloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun
metsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: "kuinka, lapseni, olet
niin iloinen ja hilpeä?"
Poika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: "Miksikäs en
iloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi."
"Elähän mitään!" virkkoi ruhtinas, "vain olet sinä niin mahtavan rikas!
No, sanohan mitä kaikkea sinulla on."
Paimen vastasi, sanoen: "siniseltä, kirkkaasti hohtavalta taivaalta
loistaa aurinkoinen yhtä liedosti minulle, kuin ruhtinaalle, ja vuoret,
laaksot ympärilläni kukoistavat yhtä somasti minulle, kuin hänellekin,
käteni kumpikin ovat vahvat ja tervehet. Niitä en antaisi tuhannen
tuhannesta ruplasta. Ja silmä-kultaani kahta ei minulta saataisi
kaivella rikkaudella, mikä on kuninkaan rahastossa. Sitä paitse on
minulla kaikkea, mitä toivoa voin ja muuta taas en toivo, kuin mikä
hyvää ja tarpeellista on. Minulla on jokapäiväinen ravintoni sekä
vaatetta ruumiini verhoksi ja työstäni saan kohtuullisen palkan,
jolla hyvästi toimeen tulen! Eihän siis ruhtinaskaan voi olla minua
rikkaampi."
Pojan puheelle hymyili ruhtinas leppeästi ja sanoi, ilmaisten itsensä:
"sinä olet varsin oikeassa, lapseni, ja koska vasta kehut rikkauttasi,
voit lisäksi sanoa, että ruhtinas itse on puheesi todistanut. Olkoon
edeskipäin yhtä iloinen ja raitis sun mielesi."
6.
Uuden vuoden yö.
(Jean Paulin mukaan.)
Yöllä vasten uutta vuotta seisoi vanha, ijällinen äiä ulkona kylmässä.
Hän silmäili ääretöintä avaruutta, kuinka loistavia tähtiä tuikki
tuhansittain taivahalla; mutta ikäänkuin olisi hän kammonut niiden
kirkkautta, loi hän silmänsä alas maahan ja katseli sen valkoista
lumipeitettä. Luonto oli valkoisessa asussansa jalo ja kaunis
katsella, mutta vanhus ei ilonnut sille; hänen mielensä oli musta
ja murheellinen. Hän näki haudan jo edessänsä ja tiesi kohtakin
kuolevansa; vaan mitäs oli hänellä nyt elämänsä iltana kuluneesta
ijästänsä tallella? Ei muuta kuin surua ja murhetta monista synnistä
ja hairauksistansa, heikko, runneltu ruumis ja tyhjä rauhatoin mieli.
Hän ajatteli nuoruutensa ihania aikoja ja muisteli sitä päivää, jona
hän lapsuutensa kodista ensi kertaa erosi ja häntä isänsä kehoitti
karttamaan pahuutta ja kulkemaan totuuden ja hurskauden tietä. --
Näitä kaikkia muisteli hän ja kuinka suloiselta hänestä silloin näytti
maailma. Mutta sitä vielä ajatellessansa tunsi hän ilkeitä käärmeitä
matelevan ruumiinsa ympärillä sekä sanomattoman tuskan ahdistavan
rintaansa -- ja havaitsi tuosta olevansa kadotettu!
Vaikeassa vaivassaan korotti hän äänensä ja huusi taivasta kohdin
haikeasti: "oi, tulkaatte takasi nuoruuteni kuluneet päivät! Aseta
minut, rakas isäni, uudelleen siihen, kussa elämän ja kuoleman tie
eroaa toisestaan, niin tahdon elinaikani käyttää paremmin!" Mutta sekä
hänen isänsä, että nuoruutensa olivat poikessa aikoja sitte eivätkä
kuulleet hänen huutoansa. -- Siellä täällä näki hän vaan virvatulia
loistelevan ilmassa, ja sanoi itselleen: "ne kuvailevat mun turhuuteni
päiviä!" -- Taas näki hän tähden lentävän taivaalla ja katoavan
mitättömiin. "Se kuvailee itseäni minua!" huokaili hän säretyssä
sydämessään, ja mieltänsä kalvoi oman tunnon vaivat vielä kauheammin.
Niin oli jo tuskiinsa menehtymässä, ja horroksiin kävi mielensä. Hän
näki hirmuisia hahmuja ja kauheita kummituksia ympärillänsä; mutta
äkkiä kohtasi hänen korvaansa suloinen soitto, juuri kuin olisi hänelle
etäisestä kirkosta kuulunut kaunis ja ihana laulu. Tästä asettui ja
lieveni tuskansa. Hän silmäili taaskin avarata luontoa ympärillänsä ja
muisteli nuoruutensa ystäviä, jotka kaikki olivat paremmat häntä ja nyt
onnellisesti elivät maansa ja kansansa kunniana. "Niin kyllä", sanoi hän
itsekseen, "olisin minäkin voinut levätä rauhassa yöni ja olla kuin
tekin onnellinen, jos olisin rakkaiden vanhempaini neuvoja seurannut!"
Hänen tätä vielä sanoessaan katosi äkkiä haahmut ja kummitukset hänen
ympäriltään ja muuttuivat eläviksi nuorukaisiksi, joissa kaikki
nuoruutensa ystävät tunsi ja itsensä myös. Mutta hän ei sietänyt katsoa
heitä, vaan peitti käsillään silmänsä, joista kuumia kyyneleitä vuoti
alas puhtaalle lumelle, ja huokaili vielä haikeammin: "oi, tulkaatte
takasi lapsuuteni ihanat ajat, palatkaatte nuoruuteni parhaat päivät!"
--
Ja ne palasivatkin vielä; sillä hän oli vaan näin pahaa ja hirmuista
uuta nähnyt uuden vuoden tullessa. Itse oli hän vielä hilpeä
nuorukainen. Kaikki muu oli tyhjää unen kuvausta, ainoasti monet
syntinsä ja hairauksensa eivät olleet unia. Mutta sydämestään kiitti
ja ylisti hän Jumalaansa, että hänellä vielä oli aikaa palata pahuuden
pimeiltä poluilta ja lähteä siveyden suoralle tielle.
Palaja hänen kanssansa sinäkin nuorukainen, jos olisit harhateille
eksynyt; sillä muutoin voipi tämä uni toteuntua ja koska kerran
haikeasti huokailet: "oi, palatkaatte nuoruuteni päivät!" niin on tuiki
turhaa sun huutosi. E.S.
7.
Tyttö ja tähdet.
(Mukailema.)
Vanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka
vanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta
maailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet,
joilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi
asukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä
ja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut
ja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen
leipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään
antanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun
köyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili:
"anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään
olen nääntymässä." Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle,
sanoen; "tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä,
vaan enentäköön Jumalan siunaus sen." Sillä puheen kulki hän edelleen,
vaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä
lapsi, joka itkien rukoili: "annas jotakin, millä päätäni peitän,
muuten raukka palellun." -- Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja
antoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle
siitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi,
joka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas
kuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse
avojaloin edellensä.
Vihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun
siitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa
vielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen
hamettansa. "Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu,"
mietti tyttö mielessään, "niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin;
sillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin." Siitä riisui
nyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa.
Vaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen
ympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista
vaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa,
somasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt
helmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli
maallisitta huolitta. -- Se oli auttavaisuuden palkinto.
8.
Tattarin ylpeys.
(Andersenin mukaan.)
Rajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko
vainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa
tavallisesti sanookin: "tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!" Vaan
tiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? -- Tuskin kyllä. --
Senpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen
tästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse
vuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut
tattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.
Hän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan
toisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä
suuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo
kallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata,
joten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja
hartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.
Halavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä
viljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti
muutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään
kuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. -- Ohrat, rukiit
olivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät
ehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli,
sitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää
vältellen.
Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä
ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan
seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään
muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi
hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni
kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat
yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani
paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä
kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta
puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?"
--
Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen:
"tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut,
pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä
olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän
tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa
kasvavat ruohoa."
Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä
peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas,
ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei
tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.
"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.
"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi
ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee
väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."
"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.
"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan,
ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi
loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään
silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa
olemme tuiki halvat ja kunnottomat."
"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme!
Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas
siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella,
vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas
olevan tulen ja valkean vallassa.
Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat,
ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan
virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin
vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.
Suruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja
viheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri
kuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka
ihmetellen kysyivät: "mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on
ilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin
on auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla
toinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa
meille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket
muiden kaikkein ilotessa?"
Vastaukseksi haasteli halava, miten tuttavansa tattarin ylpeys ja kopea
käytös oli kovasti rangaistu ja kertoi hänen kohtalonsa. Minä, joka
tämän tarinaisen teille nyt puhelen, kuulin sen varpuisilta vuoroni,
koska eräänä iltana niitä näitä ajan huviksi juttelimme. Kun ette
uskone minua, käykää heiltä kysymässä.
9.
Isän kuppi.
(Totinen tapaus.)
Vahvalla tilallansa asui muutamasti varakas perhe, jota ei ollut
muuta kuin talonmies vaimonensa ja heidän kuusivuotinen poikansa.
Mutta talossa eli myöskin nykyisen perheenmiehen isä, joka jo oli
vanha ja voimaton ukko. Tämä oli jo aikoiseen jättänyt isännyyden
pojallensa, joka talon haltijaksi tultuansa nai naapuristosta varakkaan
talon tyttären ja sen kautta vähältä aikaa hyötyi rikkaaksi hyvin.
Vaan mikäli talon varat enenivät, sikäli ylpeyden henkikin heräsi
isännässä ja sai hänet viimein niin valtaansa, että hän röyhkeästi
ja tylysti alkoi kohdella vanhaa, voimatonta isäänsä. Täten jäivät
neljännen käskyn kalliit vaatimukset häneltä unhotuksiin, Vaikka niiden
täyttämistä, Herran sanaa myöten, seuraa maallisetkin edut, mutta
niiden rikontaa ajallinen ja ijänkaikkinen rangaistus.
Tuota ei mainittu perhekunta kuitenkaan muistanut; mutta vanha ukko,
jota olisi vanhoillaan tullut kunnioittaa ja rakkaudella kohdella, jäi
kaiketta hoidotta. "Kuten itse olet vanhempiasi kohdellut, siten kerran
omat lapsesi kohtelevat sinua," on varoittavainen, usein toteutunut
muistutus; mutta vanhasta ukosta ei tässä talossa kuitenkaan pidetty
huolta, ei lukua. Hänen ei ruoka-aikoinakaan suvaittu istua muiden
kanssa pöydässä; mutta vanhuksen täytyi uunin nurkassa itsekseen
atrioida, syöden mitä ruu'an tähdettä hänelle tavallisesti tuotiin
vanhassa puukuppisessa, ja vieläpä sai monestikin torapuheita kuulla
päälliseksi.
Kärsiväisesti kesti ukko tätä poikansa hävytöintä käytöstä. Nuhteista
ei apua olevan tiesi hän entuudesta eikä siis enää koettanutkaan
sanoilla oikaista poikaansa; vaan rukoili hartaasti Jumalaa herättämään
hänessä parempaa tietoa. -- Oli muuanna talvi-iltana kerran sitte
perhe tuvassa ko'olla. Vanha äijä istui kurttuisillaan tuvan nurkassa,
niinkuin tapansa oli, ja kutoi itselleen virsua. Nuori isäntä
vaimonensa istuivat pöydän päässä jotakin keskenänsä haastellen ja
lempeillä silmin toisinaan aina silmäilivät lämpiävän uunin edessä
istuvaa nuorta poikaansa, joka, suuri puukappale kädessä, siinä
toimessaan jotakin vuoleskeli. -- "No, mikäs pienellä Antilla nyt on
työnä?" kysyi viimeinki isä, "mitä noin isosta puupalaisesta olet
tekevinäsi? näytäpä minulle." -- "Tästä tulee kuppi," vastasi poika.
"No, kellen sitä teet?" kysyi isä, "onhan talossamme kiviastioitakin
tarpeeksi." -- "Vaikka," vastasi poika, "mutta minäpä varsin
puukuppisen teenki, niin koska mieheksi joudun ja isä vanhoillaan,
niinkuin vaari nyt istuu tuolla uunin kupeella, tästä sitte ruokin ja
syöttelen teitä."
Nää sanat, jotka Jumala itse oli pojan suuhun saattanut, liikuttivat
isän sydäntä suuresti. Kasvonsa vaalenivat lumenkarvaisiksi, koko
ruumistaan vapisutti ja hänen sielussaan soi selvään ja äänellisesti
nämä neljännen käskyn muistutukset: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että
sinulle hyvin käyköön ja siitä maalla kauan eläisit!" Vaan kuin siitä
tointua ennätti, nousi hän istuviltaan ja läheni itku-silmin vanhaa,
nurkassa istuvata isäänsä, jonka kättä puristi lemmellisesti ja pyysi
entistä pahaa ja jumalatointa käytöstään anteeksi. -- Sydämestään
soikin isä pojallensa sen ja ylisti mielessään Jumalaa, joka niin
ihmeellisesti oli hänen poikansa mielen viimeinki valaissut. -- Tästä
päivin muuttui nyt pojan käytös peräti ja siitä lähtien kohteli hän
isäänsä aina lemmellä ja rakkaudella, niin että monen toisenki olisi
ollut esimerkki otettava hänestä.
10.
Kuninkaan kirkko.
(Taru.)
Kerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren
ja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi
hän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä
ympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen
rakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä
seisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei
moista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi
tahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän
yksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut
ja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien
nähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten
muistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa,
oli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi
sanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä
vaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta
pois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja
kuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin
tapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti
taulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen
siitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin
taulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi
oli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin
tutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja
sanoi hänelle: "täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista
tahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni
unohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta
eistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan
kuitenki tahallasi rikkonut?" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo
vapisten: "suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa
köyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen.
Säästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja
mielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt,
jota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun
en muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä
rahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi,
joilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle
hajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni
täytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi."
Syvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt
havaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja
oli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle
vaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen
tähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.
11.
Linnan isäntä ja matkamies.
(Saksasta.)
Komeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan
mainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän
linnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään
kohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.
Tulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä
lupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei
linnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen
vihoissansa: "ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene
veikkonen matkaasi!" -- "Kyllä menenki," vastasi vieras, "mutta suokaa
mun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä." "Sitä en sinulta kieltää
voi," lausui isäntä, "kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan
sitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan."
Linnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: "ken
teitä ennen asui tässä linnassanne?" -- "Isäni," vastasi isäntä. --
"Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?" kysyi toisekseen matkustaja.
"Mun isäni isä," virkkoi isäntä vieraalle. "Ja kukas tässä teidän
jälestänne on asuva?" kysyi matkustaja viimeiksi. -- "Kun sallinee
Jumala -- mun poikani," virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä
miettivän asiata.
"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa
jättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä
asuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän
sen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä
niin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä
majaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties
pianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja
tarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän
asunnon taivaassa."
Nämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen.
Hän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan
ja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.
12.
Autio saari.
(Saksasta kääntämä vertaus.)
Rikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran
tehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan
täynnä kallista tavaraa. "Mene," lausui hän, "tällä laivalla kaukaisiin
maihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen
annan sinulle omaksi!" -- Iloissa mielin levitti orja laivansa
purjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon,
kulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan,
ett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot
rojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva
jäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti
palaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä
ei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi
uimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja
istahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan
autioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. --
Mutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren
ihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen:
"terve, terve kuninkaamme!" -- Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan,
reutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon
kaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä
purpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän
kultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten
kansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan
omassa sekä muidenki alamaisten nimessä.
Alussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden
pian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin
päivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja
kunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella
tulleensa kuninkaaksi. "Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen
kansan silmät," ihmetteli hän itsekseen, "kun ovat minun oudon ja
alastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He
eivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin
kunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat
ereskummalliset tässä maailman pohjukassa."
Vihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella
erästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja
kokeneempi. "Selitä minulle Jumalan tähden," sanoi hän hänelle, "miksi
olette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän
saareen? Minnekä joudun minä viimeinki?"
"Herra," vastasi vanhus, "tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa
sitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi
heille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin
Kaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun
ihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla
vastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta
hänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun
määräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen
asunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja
repaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon
saareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne,
jossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta
kukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida,
kun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. -- Vanha
kuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan
toiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on,
herrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas
kumota."
"Ovatko edellisenikin," kysyi kuningas vielä, "tietäneet
hallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?"
-- "Ovat kyllä," vastasi vanhus, "vaan muutamien silmät huikensi
kuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan
vastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa
sitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta
mielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa
päiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta
toiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki
päivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää
auttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen
viheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka
tahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa."
Vanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi;
kauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi
kovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan
onnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin
käyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada.
-- "Viisas ukko," sanoi hän taaskin haltijalle, "sinä olet ilmoittanut
minulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun
sen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää
sitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!" --
"Muista, armollinen herrani," vastasi vanhus, "alastoinna tähän saareen
tulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin.
Yhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä
autiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita.
Sitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään
minne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet
viljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla
sanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois
ajettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin,
sillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet
vastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi.
Elä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo
huomeispäivä viimeinen. -- Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka
rupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin."
Kuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen
vireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne
muuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui
päivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti
jo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen
lomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän
lisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä,
kun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja
ystäväin luokse.
Näissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni,
jonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden
kiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä
pelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki
niin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas
kaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna
laivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut
maalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani
hänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka
vaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa
parvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.
_Vertauksen selitys_: Rikas hyväntahtoinen isäni on _Jumala_, ja
orjansa, jonka lähettää purjehtimaan, _ihminen_ syntyessänsä maailmaan;
saari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on _maailma_ ja riemulla vastaan
rientävät asukkaat, hänen _vanhempansa_, jotka hellällä huolenpidolla
korjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka
hänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on
tapahtuva, on _viisaus Jumalan sanassa_. Hallitusvuotensa on _maallinen
elämä_ ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen
_maailma_. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana
toimittamansa _hyvät teot_. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat
_tavallisten ihmisten_ kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat
maallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja
kuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon,
niin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.
13.
Satu pienestä Paavosta.
Metsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja
ruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa
mökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana
päivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä,
ja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. -- Mikäs näin
häntä itketti? -- Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä
tuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon
tuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa
kättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni
Paavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta
oli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle,
jossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi
miettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski
hänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa,
sillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen
häntä, sanoi hän syvällä innolla: "ethän, äitini armas, jätä vielä
Paavoasi?" -- "Elä lapseni niin toki itke," virkkoi vienosti äiti ja
suuteli poikaansa. "Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja
eroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta,
sillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi
kuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän
varmaan sinuakin auttava." "Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi
jättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?"
sanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. -- Syvästi huo'aten
vastasi äiti: "et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi,
vaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa
nureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti
sinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin
saisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani." Sen
sanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui
vuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä
ahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen
rahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.
Niin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika
rientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo
oli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä
huokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään,
ja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka
hartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti
paistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja
niiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi.
Kasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea.
Heti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen
sairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat
sulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän
uudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta
vuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi
taas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli
Paavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta
iloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä
vaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi
eikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut
ja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä
vuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka
tarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli
hän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat
tummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin
kylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi --
äitinsä armas ei elänytkään!
Ja viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti
mullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja
kiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja
toimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän
muuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos
pääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin
kuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan
käynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.
Tuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa
ja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja
pakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana,
koska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja
olonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä
huolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt
hautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen
siinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja
löysi sen lumenki peitosta. -- Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän
vaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: "ah,
äitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit --
joudu, emoni armas, joudu jo!"
Ja yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota
ei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan
ja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä
käsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan,
seisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan
pelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi
hän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä
kävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli.
Läheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: "terve
tultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?" Taivahisten
tavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta
kirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin -- se
oli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa
sulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli
lempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa:
"joudu jo, lapsi -- joudu äitisi luo!"
Ja hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon
sylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin
muodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka
nyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta
hartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan,
lepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän
nyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä
rinnalla!
Mutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat.
Levoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa
päivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin
kaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan
kirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille.
Vaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin
Paavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat;
mikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa
valkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella,
kuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän
kukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.
Ken sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle
ja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja
lausui huoaten: "äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!"
Mutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat,
siellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa
ylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: "ani autuaat
olette!" E.S.
14.
Aikansa unohtanut.
(Taru.)
Ennen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä
ijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan
uuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti
Raamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen
kirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki
kirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana.
Koska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli
apostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä:
"Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat
ajast'aikaa niinkuin yksi päivä." Tätä paikkaa ei nuori munkki
käsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka
mielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten
tahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. -- Sattui Silvio tuosta
nyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin
kaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta
karvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli
sinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin
lentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä
oudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun
nuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä;
mutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina
laulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä
ihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska
siitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin
takasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin
luostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi
ja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta
rakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko,
jonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle.
Tätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän
semmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän
vihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle.
Tuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin
näki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni
Silvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen
joka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta
uutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat
hänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.
Siitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia
tervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin
kummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli
Silvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: "ken
olet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano
ristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja
mikä on asiasi."
Tämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman
vanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa
parta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa
kirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin.
Toiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet,
tulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa
oudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen.
Tälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä
avattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi
kaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin
väki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon
näkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, _kolme sataa vuotta,
siitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista
kadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti
kuollut, vai muille maille paennut_.
"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?" sanoi Silvio huoaten. Tuskin
hetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta
sai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota
ei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan
mitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus
päänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen
maan mustan tomuksi.
15.
Belisario.
Siunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se,
joka on oman isänsä turva ja suojelija.
_Belisario_ oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, _Justiniano_
nimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt
oli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan
ylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa
isänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä
tarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme
on ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä
palkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat
pyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut
voimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki
siihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja
petollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka
muutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin
ennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt
yhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion
viralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin
vaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen
miehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä
kapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi
mitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet
elinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö
toimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka
ottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei
kukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen
onnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari
päästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan
asemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti
hallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan
syvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen
nyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista
maailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään
_Cirinästä_, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa
lapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina
hellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt
tuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean
sankarin sydäntä -- ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes
kerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla
ja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin
köyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa
ilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa
ja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä
saattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi
häntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi
liehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi
sokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen,
ehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut
kaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä.
Tämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa
vieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset,
kunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan
hautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden
kautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.
Jumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa
isäänsä.
16.
Elon enkelit.
Oli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa
kultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät,
maisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä
mieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen
ahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki
ja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun
silmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä
erämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa
nääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja
kuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä
viehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun
sulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti
vuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt
ihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin
tunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo,
kaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten
selitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen
kuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni
siitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon
laiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni _Toivon_ iloa
tuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa
kohensiin riemuileva ihmis-henki. -- Siitä vaihtui äänen luonto taasen
ja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut
satakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan
haudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman
sulosti ja samalla surun sekaisesti. Se _Muisto_ oil, ku rauhaa,
lohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista
ajan muinaisen.
Mä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne,
hälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet
ajatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo
armas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän
asti pimeä. -- Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä
ei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein.
Vaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär _Toivo_,
muuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa,
kädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan -- ja synkiähän
ihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä
eissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta
toivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.
Ja _Muisto_ puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet,
eikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu
laskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen
pääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.
17.
IsmaeI ja Haagari.
(Itämainen taru.)
Koska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän
Haagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä
luonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa
Ismaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa
suruissaan erkani heistä, sanoen: "Jumala kaikkivaltias olkoon
suojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!"
Itkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän
heistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli
mielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia
leipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.
Erämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin
oli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon
säteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä
virvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta
leilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi
hänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos
hän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä
ja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.
Näin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä
korotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä
päivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa.
Tätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja
katso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde
josta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä
kuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona
kaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän
silmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki
tointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka
ympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja
siitä vesi katoaisi.