Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut
nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli
hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet
ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa
ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta.
Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.
Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta
ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun
naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi
uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan
keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot
äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä
parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko,
tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen,
että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista
syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia,
kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta
veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet,
kuin miehelläkin on.
Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan
kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran
esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat
omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan,
etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät
osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat
muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista
tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää.
Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä
olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko
naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen
mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja
avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni
nyt hänen luoksensa.
Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa
ja hän tuli häntä vastaan.
-- Kas Theaa? -- sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka
kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.
-- Eivät kaikki siitä pitäneet, -- vastasi Saara.
-- Oh, he ovat niin tuhmia -- vastasi nainen rohkeasti. -- Ja sitte
eivät he uskalla pastorin tähden -- kuiskasi hän.
Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta
missä? Eiköhän se ollut...?
Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:
-- Miksi katsot minua noin?
-- Anna anteeksi, -- sanoi Saara, -- vaan tuntui kuin olisin nähnyt
sinut ennen... Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena
Holtelle?
-- Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka...? Saara katseli levottomana
ympärilleen.
-- Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.
-- Sinäkö se, joka...
-- Karkasi miehestään, papista, -- jatkoi Saara. -- Joo, kyllä minä
olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.
Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.
-- Sinä et saa kertoa sitä -- sanoi Saara, -- Ei kukaan, paitsi sinä,
tiedä sitä.
-- Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.
-- Sitä parempi minulle, -- vastasi Saara. -- Aatteleppa, että minä
juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua
kanssasi!
Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin
ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla
ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa
sääliä.
-- Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois;
-- sanoi nainen.
-- Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? -- kysyi Saara.
-- Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, -- vastasi nainen.
-- Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan,
mitä sanoit esitelmässäsi.
-- Niin, eikö se ole totta? -- sanoi Saara. -- Rakkautta ei palkitse
hyvyys eikä kulta.
Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä,
alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.
Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone
suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan.
Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja
kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen
kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä
musertaaksensa tuon julkean.
Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli
kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä
penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi
penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran
isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli
Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus.
Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja
surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa
itkuun, vaan hillitsi itsensä.
Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen
ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi
kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen
seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa
vastaan.
-- Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä
rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen
kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa,
-- sanoi hän. -- Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi,
kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista
kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä
alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla
itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin,
kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja
petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän
valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen
syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos
hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on
mahdollinen!... Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne
voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.
Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku
olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti
harson kasvoiltansa.
-- Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, --
sanoi hän verrattain tyyneesti, -- vaan minä tahdon ilmoittaa teille,
että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän
joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. -- Hän viittasi Abraham
Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. --
Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä
rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan
ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle
lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän
on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä
huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja
nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä,
että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin
ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin
miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan
edessä, ja minä tunsin, että se oli totta... Silloin matkustin pois.
Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä
kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja
tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja
koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt
enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne,
mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se
kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa
teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän
omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta
te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon
sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni
teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon
tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla
-- hän osoitti isäänsä -- hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta
jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa
minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme
paremmin!
Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta
vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti
kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran
puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut
sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.