Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin
ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen
eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien
mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli
syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja
nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in
ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä,
Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien
ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän
alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta?
Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?... Pois, pois senlaiset
ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in
varjo asettautui pimittämään kaiken.
Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi
hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän
sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt.
Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli
alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi
auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä
kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei
hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin
olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.
Varmuudeksi otti hän toisen nimen -- kutsui nyt itseänsä Elsa
Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin
lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen,
kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän
lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen
paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa
hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa,
katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä
koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta.
Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet
häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa
luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet
Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat
tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan
jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät
sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He
kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa
iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman
kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä
tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja
katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä,
jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af
Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa,
sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään,
vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.
-- Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, -- sanoi hän.
Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.
-- Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? --
sanoi hän.
-- En ymmärrä tarkoitustanne, -- vastasi Saara. -- Tiedättehän, että
tapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.
Pappi loi häneen läpitunkevan katseen.
-- Ettehän ole katolilainen? -- sanoi hän. Ei Saara voinut olla
hymyilemättä.
-- Siinä suhteessa voitte olla levollinen, -- sanoi hän.
-- Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen
aina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.
-- Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään
uskokuntaan.
-- Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? -- kysyi pappi kauhistuneena.
-- En tiedä, -- vastasi Saara. -- Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.
-- Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, -- jatkoi pappi
ivallisesti. -- Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?
-- En, sitä en usko, herra pastori.
-- Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?
-- En.
-- Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! --
huudahti pappi kauhistuneena.
-- Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!
-- Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; -- vastasi Saara
tyyneesti. -- Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä
hyvyyteen ja rakkauteen.
-- Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä,
ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? -- sanoi pappi
tulistuneena. -- Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla
on eteenpäin mahdottomuus.
-- Se surettaa minua lasten tähden, -- vastasi Saara hiljaa.
Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän
kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala
oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä
viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden
siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt,
Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää
lapsiansa, sinne lähettäisi.
Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli
koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun
sanoma ollut ehtinyt.
Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset
eivät siihen loppuneet.
Eräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen,
jossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi
samaa keinoa.
Saaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa
kääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta
voihan kumminkin koettaa.